Julkaistu: 16.09.2010
Arvostelija: Aleksi Leskinen
EMI
Yli kolmekymment� vuotta toiminut, nyt viisitoista t�yspitk�� julkaissut Iron Maiden on kiistatta asemansa hevin suurimpien ja palvotuimpien joukossa ansainnut. Bruce Dickinsonin keulille paluun my�t� ryhdist�ytynyt b�ndi on kuitenkin pyrkinyt pysym��n levytystens�kin puolesta relevanttina tekij�n�, vaikka loputon suosionsa toki pohjaa - ansiokkaaseen Flight 666-elokuvaan viitaten - 80-luvun kuolemattomien klassikoiden tenhoon.
The Final Frontier on, jos mahdollista, viel�kin tuhdimpi ja haastavampi paketti kuin muutaman vuoden takainen A Matter Of Life And Death. Kymmenen biisin l�j�st� l�ytyy tasan yksi alle viisiminuuttinen teos, The Alchemist, joka ensimm�isill� py�rityskerroilla toimiikin ��riperinteisen Maiden-v�yh�tyksen roolissaan t�rke�n� kiintopisteen�, mutta tuskin kuitenkaan nousee Rainmakerin (Dance Of Death, 2003) kaltaiseksi henkil�kohtaiseksi kestosuosikiksi. Kuuntelukertojen karttuessa rallin merkitys v�ljentyykin progressiivisemman laidan noustessa levyn t�hdellisimm�ksi anniksi.
Alkuun eepos tuntuu, edelt�j�ns� tapaan, hyvin vaikealta l�hestytt�v�lt�. Ykk�sraita Satellite 15...The Final Frontier h�mment�� kylm�n industrialmaisella taiteilullaan, mutta j�lkimm�isen osansa k�ynnistyess� olo tuntuu jo kotoisammalta. Keskitempoisesti rokkaava, hieman AC/DC:n mieleentuovaan riffiin perustuva biisi tuo n�ytille kaikki asiaankuuluvat elementit; Dickinsonin yh� vain upean ��nen, muhevan kitaravallin ja Nicko McBrainin napakan komppauksen. Viimeist��n toisena soivan El Doradon alussa ratsukompin tahtiin basson kieliin klonksuvat, Steve Harrisin omiksi tunnistettavat sormet saavat rentoutumaan ja keskittym��n laadukkaasta kyydist� nauttimiseen.
Uljaan kertos�keens� voimalla etenev� Mother Of Mercy lienee levyn annista l�himp�n� 80-luvun tuotannon tunnelmia, Coming Home sen sijaan nousee hieman seesteisen�kin numerona stadion anthemeiden joukkoon. Edell�mainittu, Janick Gersin kyn�ilem� The Alchemist alkaa tuntua jo rutiininomaiselta standardivedolta levyn loppupuoliskon kunnianhimoisemman tarjonnan alkaessa avautua. Adrian Smithin kirjoittama Isle Of Avalon edustaa majesteettisella kasvattelullaan levyn kirkkainta k�rke�, nousten kertos�keens� voimin hienoon nousukiitoon. Samaten parhaimmistoon kuuluu sit� seuraava Starblind, proge-vetoisen s�keist�ns� k��nteist� s�vykk��seen kertos�keeseen tiens� kulkeva kahdeksanminuuttinen, joka tarjoaa yleisestikin ottaen harvinaista herkkua: pituudestaan huolimatta merkitt�v�lt� tuntuvan kitarasoolo-osuuden! Loppua kohden eeppisyys senkun kasvaa kasvamistaan ja maailmanloppua maanl�heisesti pohdiskeleva p��t�sraita When The Wild Wind Blows kantaa albumin kunnialla maaliin.
Iron Maiden on yh� t�ysin voimissaan oleva, kunnianhimoinen yksikk� - siihen n�hden on huomionarvoista, ett� halutessaan yhtye voisi tuupata pihalle keskinkertaisia ja innottomia levyj� ja toimia t�ysin nostalgia-aktina, pit�en silti suosionsa nykyisell� tasolla. Sen sijaan yhtye pyrkii hienovaraisesti uudistamaan sek� soundiaan ett� l�hestymistapaansa rikkomatta kuitenkaan rockin kaanoniin jo kauan sitten sementoitua tunnistettavuuttaan, ja onnistuu aikeissaan erinomaisesti. Toki alkuun levyn tietyt tavanomaisuudet, kuten Harrisin mieltymys usein toistuviin "rauhallinen intro-nostatus-rokkaava s�keist�-iso kertos�e-rauhallinen v�liosa-nostatus-kitarasoolo-iso kertos�e-jne..."-tyyppisiin kappalerakenteisiin tuntuvat �rsytt�vilt�, mutta biisien ollessa tasaisen p�tevi� ja soiton ollessa yht� energist� ja s�vyjen t�ytt�m�� kuin jo vaikkapa Powerslaven aikoihin, on parempi unohtaa kitin�t ja olla onnellinen hienosta levyst�.
Mit� tulee The Final Frontierin nimen vihjailuihin viimeisest� Maiden-levyst�, taitaa Rautaneito olla kuitenkin niit� akteja, jotka lopettavat buutsit jaloissaan, ennalta sopimatta. Ehk� albumin nimen ja scifi-henkisen ilmeen tulisikin viitata enemm�n Star Trekiin - kuinkahan monta trekkiet� vihastuisi, jos Eddie kiusaisi kannessa ep�onnisten astronauttien sijaan Enterprisen henkil�kuntaa?
Iron Maiden perustettiin alkujaan vuonna 1975 Steve Harrisin toimesta, ja alkuun b�ndi heitteli keikkoja l�hinn� Lontoon East Endiss�. Miehist�nvaihdokset olivat jatkuvia ja vuonna 1980 ilmestyneen debyyttilevyn kokoonpanosta onkin j�ljell� Harrisin itsens� lis�ksi en�� Dave Murray. Tarvittava askel eteenp�in otettiin kun Bruce Dickinson otti hoitaakeen laulun. Pian syntyiv�tkin b�ndin uran alkup��n klassikota The Number of the Beast ja Piece of Mind. J�lkimm�isen levyn aikaan Iron Maiden siirtyi ns. klassiseen kokoonpanoonsa johon Harrisin, Dickinsonin ja Murrayn lis�ksi kuuluvat kitaristi Adrian Smith ja rumpali Nicko McBrain. Yhtye saavutti kansainv�lisen megat�hden aseman, ja levyt nousivat vuodesta toiseen listoille kautta maailman.
Tultaessa 90-luvulle ongelmat kuitenkin alkoivat. Ensin Smith l�hti sooloilemaan ja pari vuotta my�hemmin my�s Dickinson poistui rivist�ist�. Korvaavaksi laulajaksi napattiin Blaze Bayley, jonka teht�v� oli kuitenkin mahdoton. Samanaikaisesti yhtyeen soundi muuttui tummemmaksi mik� ei miellytt�nyt moniakaan. X-Factor ja Virtual XI levyjen my�t� Iron Maidenin suosio sy�ksyi yh� jyrkemp��n laskuun, keikkapaikkojen k�ydess� yh� pienemmiksi. Muutoksen oli tultava ja viimein vuonna 1999 saatiin kuulla odotettu uutinen: Blaze Bailey ei kuulunut en�� Iron Maidenin vahvuuteen ja Dickinson sek� Smith palaisivat yhtyeeseen. Janick Gers joka oli aikanaan tullut korvaamaan Smithin j�i my�s yhtyeeseen, ja n�in kuusihenkinen sek� kolmikitarainen yhtye saattoi l�hte� kohti uusia seikkailuja.
Uusi uljas Maiden julkaisi "paluulevyns�" Brave New Worldin vuonna 2000, mink� j�lkeen yhtye t�ytti j�lleen j��hallit kuulijoilla. Kolmen vuoden v�lein ilmestyneet Dance Of Death ja A Matter Of Life and Death ovat jatkaneet nousujohteista kautta, eik� rautaneidon voittokulku n�yt� pienint�k��n hiipumisen merkki� uusimman levyn, The Final Frontierinkaan my�t�. Up the Irons!
Bruce Dickinson - laulu
Dave Murray - kitara
Adrian Smith - kitara
Janick Gers - kitara
Steve Harris - basso
Nicko McBrain - rummut
Linkki:
ironmaiden.com
(P�ivitetty 7.8.2026)
