Paul Di�Anno � pala historiaani

Paul Andrews, joka tunnettiin paremmin nimell� Paul Di�Anno, poistui keskuudestamme 21. lokakuuta. Samalla p��ttyi surullinen ja monesti kummallisia, sek� jopa traagisia piirteit� saanut tarina. Tuon tarinan alkup��ss� Paul Di�Anno esiintymisnimen omaksunut nuori mies nousi hetkeksi t�htiin heavy metalia esitt�v�n Iron Maiden -nimisen lupaavan b�ndin riveiss�. Tarinan lopussa kaikkensa antanut mies yritti viel� py�r�tuolista k�sin j�risytt�� maailmaa.

Henkil�kohtaisesti olin liian nuori ehti�kseni mukaan Iron Maidenin alkuvuosien voittokulkuun ja minulle Bruce Dickinson oli aina se �ainoa oikea� sumusireeni brittil�isen metallij�tin keulilla. Muistan kuinka koulun pihalla isot pojat, ne jotka tiesiv�t kaikesta kaiken, v�lituntien tiukoissa musakeskusteluissa vain kuittasivat Paul Di�Annon aikakauden muutamalla kovalla sanalla. Maidenin ensimm�inen vokalisti oli heid�n mukaansa karsea punkkari. Ei sill� ollut ��nt�, eik� tyyli�k��n, onneksi b�ndin j�tk�t antoivat sille kenk��, todettiin Di�Annosta ykskantaan.

Selitys toimi hetken, mutta kun l�ysin antikvariaatista Iron Maidenin esikoisalbumin, k�viv�t asiat mutkikkaammiksi. Tuohon aikaan ja tuossa paikassa albumin sai pyynn�st� hetkeksi soimaan, kun mahdollista ostop��t�st� ty�stettiin ja viikkorahojensa k�ytt�� punnitseva ostajakandidaatti halusi kuulla pienen n�ytteen l�yd�ksest��n. Elettiin vinyyliaikaa ja alun rahinat olivat kuin esisoittoa mahdottomuuksien maailmaan. Vanhoille lehdille ja hiukan kosteudellekin tuoksuva vanha puurakennus t�yttyi rahinoiden j�lkeen ��nill�, eiv�tk� ne olleet lainkaan hullumpia. Tied� kuinka pienist� p�mpeleist� musiikkia tuolloin oikeasti kuultiin, mutta vaikutus oli v�lit�n. Markat vaihtoivat omistajaa ja kuskasin levyn varoen koulukassissa kirjojen v�liss� kotiin.

Pist�ess�ni kotona kiekon soimaan vaikutus oli sama kuin antikvaarissa. �myreist� ei karannutkaan mit��n rupista punkkia tai haparoivaa r�min��, vaan jotain muuta, jotain erilaista, jotain josta opin nopeasti jopa pit�m��n. Ja koska ole kuka olen, en voinut pit�� suutani kiinni, vaan l�hdin puolustamaan tulevissa v�lituntijuttuhetkiss� �Maidenin ekaa laulajaa, joka ei todellakaan ollut mik��n surkea punkkari�. Suurimmaksi osaksi n�kemykseni tyrm�ttiin, mutta seh�n toimi noina aikoina vain liekkej� vahvistavana bensiinin�.

Nyt kun kuuntelen kahta metallij�tin ensimm�ist� albumia pitk�st� aikaa huomaan korvieni tekev�n ty�t��n tavalliseen tapaan, mutta aivan kuin se nuori pikkujannu istuisi hetkitt�in vieress�ni ja puhkuisi innosta. T�m� on enemm�n kuin vain historiaa, Paul Di�Anno keulillaan Iron Maiden teki jotain muutakin, eik� vain minulle. En tohdi edelleenk��n kutsua kev��n 1980 Iron Maiden -albumia, tai sit� vajaa vuosi my�hemmin seurannutta Killers-kiekkoa klassikoiksi, koska eiv�t ne oikein sit�k��n ole, mutta eiv�t levyt mit��n huttuakaan ole.

Di�Annon ilmaisu on rajallista, se tunnustettakoon heti, mutta esimerkiksi esikoisalbumin progehtavia elementtej� sis�lt�v� Strange World on edelleen rohkea ja rajoja avaava esitys. Biisiss� voi kuulla ei-niin-v�h�isi� vaikutteita mm. UFOn suunnalta, mutta jalostusty� on synnytt�nyt jo jotain omaa. Remember Tomorrow on niin vavisuttava siivu rauhallisempaa puolta, ett� kylm�t v�reet laukkaavat viel� t�n�kin p�iv�n� pitkin selk��, kun tiukkaa laukkaa ja seesteist� tunnelmaa vuorotellaan.

Dickinsonin esitt�min� kuullut Running Free ja Iron Maiden ovat tietysti jo palasia tulevasta, mutta hattua p��st� my�s p��lle seitsenminuuttisen Phantom of the Operan edess�. Teknist� taituruutta ja sovitussilm�� edustaa my�s instrumentaaliraita Transylvania, kun heavy rockin ja progen v�list� kuilua kurottiin kasaan. Maidenin on todettu monesti syntyneen juuri oikeassa ajassa ja paikassa, mutta t�rke�� oli my�s erilaisten ihmisten yhteen liittyminen.



Vuoden 1981 Killers j�i viimeiseksi studioalbumiksi, jolla Di�Anno puhkui ja puhalsi, enk� ole koskaan l�mmennyt levylle samassa m��rin kuin esikoiselle. En oikeastaan edes muista koska ostin levyst� ensimm�isen kopion itselleni, eik� siihen liity samanlaista tunnelastia kuin esikoiseen. Silti albumilla on hetkens�, jos nyt senk��n kutsuminen klassikoksi olisi hiukan perusteetonta.

Iron Maidenin t�t� kirjoitettaessa ainoa kaksi instrumentaalisiivua sis�lt�nyt albumi on selv�sti siirtym� heavy rockista heavy metalin puolelle ja samalla kaikki alkaa olla valmista Dickinsonin sis��n astumiseen. Murders in the Rue Morgue ja Purgatory laukkaavat jo mukavasti metallin sis�kaistaa, ja Innocent Exile flirttaa uusien tuulien kanssa miltei h�vett�viss� m��rin. Toisaalta t�m�kin levy pit�� n�hd� my�s aikakautensa tuotoksena, sek� tietysti paineistetummissa olosuhteissa tehtyn� jatkona.

Ainoa Di�Annon osin kirjoittama siivu toisella pitk�soitolla on progeinen Killers, joka pit�� edelleen pintansa ja v�l�ytt�� herran vokaalivoimaa. Toki Wrathchild toimii my�s, mutta taisin kuulla sen aikoinaan liian monesti Dickinsonin esitt�m�n� ja nyt Di�Annon laulamana siivu tuntuu � no, ponnettomalta. Eih�n heppu mik��n metallin uusi Dio ollut, noin kauniisti sanottuna.

Paul Di�Anno joko sai kenk�� tai l�hti ovet paukkuen b�ndist�. Oikeasti ei ole merkityst� siin�, miten ero tapahtui. Merkityksellisemp�� on sen j�lkeinen aika. Di�Anno yritti aktiivisesti saada uusia b�ndej� kasaan ja lentoon, mutta niist� kaikista puuttui (ainakin allekirjoittaneen mielest�) alun hohto. Tutustuin t�t� juttua kasaillessani mm. Battlezonen tuotantoon, mutta lupaavat karmit eiv�t kehyst� mit��n sen kummempaa. Sain my�s tiet�� milt� Play That Funky Music (kyll�, luit oikein) kuulostaa Di�Annon mylvim�n�, tai kuinka er��nkin Megadethin klassinen Symphony of Destruction k��ntyy britilt�. Olisin voinut el�� ilman noita kokemuksia, koska ne eiv�t ainakaan lis�� lopun hohdokkuutta.

My�hempin� vuosina Paul Di�Anno hyv�ksyi p��osin roolinsa b�ndist� sivuun siirtyneen� vokalistina, jonka l�ht� mahdollisti Iron Maidenin nousun metallimaailman huipulle. P�ihteiden kanssa toilaillessaan herralta irtosi v�lill� melko vahvoja kommentteja, mutta marginaalista saattoi olla toisinaan katkeraa t�hyill� kirkkaisiin valoihin. Ainakin nyt Di�Annon matka on p��t�ksess� ja h�nen perint�ns� voi hiljalleen kasvaa.



Tunnen surua syd�mess�ni, enk� t�ysin tied� miksi. Ehk� syyn� ovat ne kaikki mahdollisuudet, jotka j�iv�t Di�Annon kohdalla toteutumatta ja rooli, johon h�n kaiketi itsens� pakotti. Mutta palataan takaisin alkuun. Olen edelleen iloinen, ett� l�ysin tuona kaukaisena iltap�iv�n� Iron Maidenin debyyttialbumin ja ostin sen itselleni. Eih�n se mik��n hohdokas klassikko ole, mutta luultavasti olennainen palanen nuoren pojan musiikillisessa her��misess� ja erilaisuuden ymm�rt�misess�. Ja se on jo aika paljon, minulle nyt ainakin. Rest in peace, Paul.

Mika Roth