Black Audion henkinen hevi-levy?
11.07.2007
Nykyään nelimiehinen, Helsingissä treenikämppäänsä pitävä Black Audio viettää tänä vuonna 10-vuotis syntymäpäiviään ja juhlistaa asiaa julkaisemalla elokuun 15. päivä neljännen levynsä. Yhtyeen musiikista puhuttaessa termit elektro-garage ja elektronikarock ovat vaihtuneet sielukkaan elektron kautta melkoisen blueseihin maisemakuviin, joissa elektro ei enää ole läheskään niin ”helppo” karsina. Vaikka Vesa Lankisen konetaustoja käytetään edelleen, kuulostaa uusi levy Catapult entistäkin enemmän juurevalta ja aikuiselta ja alkuaikojen kohkaukseen verrattuna melkoisen vakavamieliseltä kokonaisuudelta. Istuimme yhtyeen pääasiallisen vokalistin ja satunnaisen kitaristin Ville Pirisen kanssa tuokion Tampereen Telakan aurinkoisella terassilla pohtimassa, miten tähän pisteeseen ollaan päädytty.
Alun perin yhtye syntyi Imatralla, jossa Lankisen ja Pirisen lisäksi myös yhtyeen toinen kitarasankari ja myös tietotekniikasta ammentava Antti Hämäläinen pyörivät taiteellisten opintojen parissa. Ja kuten kaikkien hyvien bändien tapauksessa (tai no ainakin aika monen hyvän), ensin tuli nimi, jonka pohjalta alettiin värkkäämään biisejä. Aluksi yhtye esiintyi jonkun aikaa kaksikkona Lankinen-Pirinen, mutta ensimmäiset oikeat levyt saatiin aikaan trio-muodossa. Pirisen mukaan Black Audiossa on aina ollut kyse rock-musiikista, riippumatta siitä millä välineillä sitä on luotu. Ihan aluksihan välineinä olivat antiikkinen tietokone ja multiefektien läpi pursunnut säröinen laulu., ja biisien pohjina oli aluksi ennemminkin johonkin rytmijuttuun pohjautuva juttu kuin melodia. Niinkuin se on aika pitkälti toki nykyäänkin.
Musiikin kuulijalle on varmasti ollut jossain vaiheessa helpointa lassota yhtye samaan nippuun vaikkapa Op:l Bastardsien tai Aavikon kanssa, vaikka nämä kaksi yhtyeen aikalaista toimivatkin selkeästi enemmän instrumentaalisti ja ilman Audiolle ominaista biisimuottia, josta aina löytyy ne säkeet ja kertsi, vaikkei toki aina ihan perinteisimmissä järjestyksissä. Silti niin silloinen kuin nykyinenkin Black Audio ei oikeastaan sovi selkeästi oikein mihinkään lokeroon. Vaikka vertailuja on heitetty moneen suuntaan, edellä mainittujen ohella esimerkiksi 22-Pistepirkko on mainittu aika usein, kuulostaa Audio lopulta vain itseltään. Ja tämä väite oikeastaan pätee yhtä lailla alkuaikojen koneisempaan kohkaukseen kuin nykyiseen varttuneempaan ”pappabluesiin”. Viipyilevää raahustusta, tiivistää Ville.
Yhtyeen live-meininki on toki nykypäivänäkin kohtuullisen energistä jo Villen liukkaasti liikkuvien kulmikkaiden tanssijalkojen ansiosta, mutta nuorempana meininki oli nykyistäkin riehakkaampaa. ”Näin vanhana läskinä ei enää jaksa silleen…”, toteaa kaikkea muuta kuin ylipainoinen artisti pilke silmäkulmassa.
Yhtyeen ensimmäiset singlet, debyytti-ep:n ja kaksi ensimmäistä pitkäsoittoa julkaisi Hämeenlinnalainen pienlevy-yhtiö Autotehtaat, jolle Audio päätyi kaupungista kotoisin olevan Lankisen kautta. Viime vuotisen Iron Rhinon julkaisi If Society ja tuoreimmasta vastaa herrojen oma Musapojat. Myyntimäärät eivät missään vaiheessa ole olleet suuren suuria, mutta eipä tavoitteisiin ole missään vaiheessa tainnut kuuluakaan ”breikkaaminen” tai nousu isoksi nimeksi. Varsinaisia odotuksia ei ole ja Ville ainakin suhtautuu aika skeptisesti esimerkiksi radiosoiton saamiseen. On mukavaa jos levy on jonkun muunkin mielestä hyvä.
Vuonna 2003 Audio lämmitteli Giant Robotia, jonka baritonikitaristi Arttu Tolonen tuli jutulle ja totesi että teillä oli joitain sellaisia kappaleita joihin olisi mukava soitella banjoa. Sinänsä jännää oli, että yhtyeen silloinen kolmikko oli keskenään, tietämättä mitään Artun mieliteoista, jo ehtinyt pohtimaan, että banjo sopisi tuohon muuten aika hyvin. Siitä lähtien Tolonen on ollut kuvassa mukana. Mukanaan mies toi monipuolisen soittotaidon ja näkemyksen ohella hiukan enemmän bändimäisiä tapoja toimia. ”Nykyisin meillä on kaikkia treenejä ja semmoista…”
Debyytti Echo Hilliin haettiin jo teemallisesti sellaista kantriblues-meininkiä. Vaikkei se välttämättä lopputuloksessa näykään, on se bluesimpi ja rauhallisempi puoli Villen mielestä se, mikä varmasti Arttuunkin vetosi. Jossain vaiheessa yhtye tavoitteli sen bluesin alkuperäistä henkeä – mies ja kitara puuvillapellolla. Villen mukaan se nykyinen lisääntynyt ote on enemmän sellaista ZZ-Toppia.
- Kappaleiden tekemisessä on kyllä tapahtunut selkeä muutos. Nykyään biisit on enemmän jonkun itsekseen johonkin saakka tekemiä kotona kitaralla, johon runkoon aletaan keksiä että miten siihen soitettais ja sovitettais. Ennen oli enemmän Vesan atk-pohjia, jotka toki olivat myös nuotiokitaralle muutettavissa. Uudella levyllä pari kappaletta on lähtenyt jostain ohjelmointijutusta, muut on vaikkakin rakenteellisesti outoja niin enemmän perinteisesti kitaralla näppäiltyjä.
Bändi on aina ollut enemmän innoissaan koneiden mahdollisuuksista kuin mieltänyt itseään elektro-yhtyeeksi. Sähkökitarasta saa jänniä ääniä, mutta koneesta saa vieläkin enemmän ja jännempiä ääniä. Eli koneista ei olla toki luopumassa, vaikka biisin tekemisen tavat ovat murroksessa. Kaiken pohjalla on toki se sielu. Uudella levyllä yhtye on ehkä vapautunut aiemmin hommaa sitoneista rajoitteista, mutta se ihmisten tekemältä kuulostaminen on ollut se juttu, riippumatta käytetyistä välineistä.
Uusi levy Catapult on teemallisesti hevi. Lopputuloksessa pohjalla oleva idea ei taida hirveästi kuulua, mutta annetaan Villen itsensä kertoa, mikä on jutun juoni:
- Niin, tän uusimman levyn syntyhetken pystyy itse asiassa määrittämään aika tarkasti. Oltiin tulossa edellisen levyn julkaisukiertueelta Helsinkiin Vekan Ilkan autolla ja kuunneltiin siellä Solarized-yhtyeen semmoista Neandtherthal Speedway -nimistä tuhnuista b-luokan stoner-levyä 90-luvulta, jossa on alavire-riffejä ja semmosta Danzig-joikunaa. Sitä sitten kuunneltiin siinä yöllä. Me oltiin soitettu paljon riffi-junnauksia ja tuli kuningas-idea että ”hei, tehdään sellainen tuhnunen stoner rock-levy!” Se ei ainakaan oo trendikästä. Alusta asti oli selvää, ettei siitä tietenkään tuu sellainen, mutta tän idean takia siitä tuli synkeämpi ja tummempi ja ensimmäistä kertaa meidän levytysuran aikana sellainen henkisesti yhtenäinen selkeä paketti. Henkinen hevilevy.
Levyllä kuullaan Ville kulmikkaan persoonallisen laulun ohella monta muutakin ihmisääntä. Laulua tarjoilevat bändin jätkien lisäksi mm. Jannet Westerlund ja Laurila. Mutta eikö useamman laulajan käyttämisessä ole se vaara, että levy jää turhan hajanaiseksi. Ville myöntää että moinen riski on tottakai olemassa, mutta bändin biisintekoprosessissa laulu on samalla tavalla vain yksi osanen muiden elementtien kanssa. Levytettäviin versioihin mietitään usein, että oliskohan tää hyvä jonkun laulamana? Nyt Westerlund toi esimerkiksi Eyes Wide Openiin sellaista synkkyyttä ja ”murhaavuutta”, joka Audiolle on ehkä juuri sitä haettua ”heviä”.
Vaikka yleisilme on synkein Audion uralla, löytyy Catapultilta Villen mukaan myös bändin hölmöimpiä tekstejä kuten Evil Wheelsin hevi-nonsense. Radiotäkyksi on valittu Villen mukaan ”vähän Scootterilta kuulostava” Elbow Out, jossa paahdetaan Corollalla liha tiskissä. Esitän että on itse asiassa aika harhaan johtavaa, että levyltä kuultavissa olevat kappaleet ovat juuri niitä kipakampia ja rokimpia ralleja, vaikka levy itse asiassa on aika rauhallinen. Mutta ne rokit taitavat vain olla hyviä ensikosketuksia, helpommin omaksuttavia, kun taas rauhallisemmat vaativat enemmän syventymistä. Sen syvällisen tutustumisen myötä löytyvästä loputtomasta traagisuudesta Ville kertoo:
- Kuuntelin noita miksauksia nykyajan I-podilla käydessäni Kiteellä ja just se Elbow Out soi… Kitee on sellainen yhden kadun kaupunki. Siellä oli parkissa vähän tuunattu lippisjätkien auto ja räppipimujen auto, joka tais olla just Corolla ja johon oli maalattu jotain sinisten liekkien yritelmiä ja tottakai niistä kuulu se ymtsymtsymts… Siinä jutussa on sellainen pohjaton kaipuu johonkin…Niin, kun siinä biisissä on se hauska säkeistö, jossa lainataan kaikkea hammertimea ja moveitmoveit:ia, joka on samaan aikaan hassua mutta myös aika kauheeta, niin siinä aidolla tapahtumapaikalla kuunnellessa sen todellinen synkkyys paljastui.
Esitän että Black Audion kanssa pitäisi ilman muuta tehdä reportaasi, jossa bändi vietäisiin Corollalla kurvailemaan vaikka Kiteen keskustaan, Elbow´n soidessa niistä turboahdetuista, takakonttitilan vievistä kaapeista. Sehän olisi ihan huippujuttu, symppaa Ville.
Vaikka meininki on ainakin tällä levyllä huopaamassa kohti sitä zztoppia, ei silti kannata huolestua. Ei yhtye tule ikinä tekemään mitään oikeaa valkoisen miehen tympeää aikuista ponnaribluesia. Se kaatuu Villen mukaan siihen, että sellaiseen pitäisi olla ihan tosissaan, eikä Audio pysty ottamaan itseään täysin vakavasti. Sellainen pilke silmäkulmassa tapahtuva itselleen naureskelu on jokaisella jäsenellä olennainen osa koko juttua.
Teksti ja livekuvat: Ilkka Valpasvuo, bändikuva: Jukka Salminen/www.blaudio.net
