05.03.2009
Punkrock ja anarkismi ovat kytköksissä toisiinsa pitkälti koska ne jakavat samoja ongelmia ideologian ja käytännön suhteesta. Järjestäytynyt anarkismi ja kaupallisuuden pelisäännöillä operoiva punk ovat ajatuksina järjettömiä, mutta silti molemmat ovat olemassa. Susan Dynnerin dokumentti Punk´s Not Dead tarttuu punkin kuolevaisuuden/kuolemattomuuden kysymyksiin tarkasteltuna punkin muodonmuutoksen kautta.
Dokumentissa haastatellaan legendoja, uusia tekijöitä ja hengaajia. Yksi mielenkiintoinen punkelämäntavan noudattaja on asunut puolet elämästään vallatuissa taloissa. Kontrasti 40-50-vuotiaan miehen ja hänen 16-20-vuotiaiden ”kämppisten” välillä on huikea. Onko punk todella äärimmilleen vietynä vuosikymmeniä kestävä elämäntapa? Onko ikuisesti cool ryypätä ja oksentaa ränsistyneessä talossa puolta nuorempien ongelmanuorien kanssa?
Amerikassa neopunkkarit perustelevat yhteistyötään ja soluttautumistaan suurten yritysten maailmaan logiikan ja sen väistämättömän luonteen avulla kun toisessa esimerkissä samanlaista organisaatiota ja punkfestivaalia pyörittävä englantilaisnainen on määrännyt itse ehdot eikä toisin päin.
Kuvamateriaalia on paljon eikä dokumentissa ehdi paljon tylsistyä. Parasta kuitenkin on, että tekijät ottavat muutaman askeleen taakse eivätkä ilmaise mielipidettään suuntaan tai toiseen. Erilaiset esimerkit ja kannanotot muokkaavat katsojan muodostamaan oman mielipiteensä. Dokumentti todellakin vain esittää kysymyksen punkin hyvinvoinnista johon katsoja sitten vastaa. Lisäksi kysymykset joita dokumentti herättää eivät ole yksinkertaisia, vaan oikeasti miettimisen arvoisia.
Don Lettsin ohjaaman Punk: Attituden kompastuskiveksi nousi DVD:n kansi. DVD:n mittavaa kestoa hehkuttavasta kansitarrasta johtuen jäin kuolaten odottamaan kolmetuntista saagaa punkin noususta ja tuhosta. Lopulta dokumentti olikin ohi jo ennen kuin olin ehtinyt kunnolla asettua sohvalle iltapalani kanssa.
Lettsin dokumentti on todella massiivinen rajaukseltaan (tai sen puutteesta johtuen), koska dokumentti tarttuu vaatimattomasti punkin syntyhetkiin Velvet Undergroundin ja Iggyn aikaan ja jatkuu nykypäivään asti poppunkin aikaan.
Rikkaan kuva-aineistonsa lisäksi dokumentti ei tarjoa paljon muuta. Suuri määrä historiaa ja henkilöitä käsitellään vasemmalla kädellä eikä pinnan alla ole kovin syviä kysymyksiä. DVD:n kannessa luvatusta kolmesta tunnista puolet löytyy lisämateriaalista, joka on suurimmaksi osaksi eritelty kysymyskohtaisesti ja sisältää vain haastattelujen raakamateriaalia, joka ei koukuta laisinkaan.
Outo yksityiskohta on myös että dokumentin ohjaajan nimi tipahtelee haastateltavien suusta muutamaan otteeseen. Aikanaan ilmeisesti ”vallankumouksellinen” ja mielettömän levykokoelman omaava DJ on siis oman dokumentinsa mukaan merkkihenkilö punkhistoriassa. Taidanpa itse tehdä saman joku päivä suomalaisesta rockjournalismista.
Teksti: Otto Kylmälä
