Heavy Metal: Louder Than Life
28.07.2009
Kolmen tunnin verran dokumenttiasiaa genrestä, joka mielletään valtavirran ulkopuoliseksi.
Metalli on dynaamisuutensa, ärhäkkyytensä ja näyttävyytensä vuoksi erinomainen käsiteltävä dokumentaristille. Vaikkei kaikesta raskaasta rockista pitäisikään, se herättää tunteita yhtä kaikki. ”Siellä” olleiden haastatteluita, livemateriaalia, videoita... Voiko metallidokumentti mitenkään edes mennä pieleen?
Heavy Metal: Louder Than Life tarjoaa kahden dvd:n ja kolmen tunnin verran asiaa genrestä, joka edelleen mielletään väärinymmärretyksi ja valtavirran ulkopuoliseksi. Paketin tärkein anti on ensimmäisen levyn puolitoistatuntinen dokumentti, joka käsittelee niin metallin kehitystä kuin sen lieveilmiöitäkin. Haastateltavana muusikoita (mm. Dee Snider, Ronnie James Dio ja Jonathan Davis) metallimedian edustajia ja muita alaa tuntevia. Ohessa nähdään vanhoja ja uudempia livepätkiä.
Silloin tällöin dokumentissa vilahtaa ikoneja, joista pääsee kaukosäätimen Enter-näppäimellä tutkimaan lisätietoa tärkeistä metallialbumeista ja metallin kehitykseen vaikuttaneista henkilöistä. Myös anekdootteja on tarjolla. Kiva hypertekstilisä, mutta valitettavasti ominaisuus ei toiminut tietokoneessani, joten infojen laatu jäi tarkastamatta.
Dokumentti alkaa metallin synnystä 1960-luvun loppuvuosista, jolloin kukkaislasten laulaessa rakkaudesta eräät – Grand Funk Railroad, Blue Cheer, Jimi Hendrix ja tukku muita – tarjosivat raskaamman vaihtoehdon hippihötölle. Tämä musiikki, kutsuttiinpa tai oltiinpa sitä kutsumatta tuolloin miksikään, oli siemen, josta kehittyivät myriadit raskaan musiikin genret.
Mutta sitten loikataankin toisaalle. Dokumentti paljastuu jäsentelemättömäksi kokonaisuudeksi aiheita, joita käsitellään yhteen pötköön. Löyhänä kehyksenä on metallin historia ja kehitysvälillä käsitellään sekalaisia aiheita aina metallifanien lojaaliudesta ja lavapresenssistä subliminaalisiin viesteihin ja väitettyihin metallilevyjen aiheuttamiin itsemurhiin asti (Hauska yksityiskohta on, että tässä kohdassa dokumenttia näytetään pitkä pätkä ex-blackmetallisti peikkopoikaMortiisin videosta. Yrittävätkö tekijät kertoa meille jotain?). Ja koska aiheita on paljon, mitään ei käsitellä kovinkaan syvällisesti.
Kokonaisuudesta jää huolimaton kuva. Pienellä selkeyttämisellä, esimerkiksi jakamalla dokumentti selkeästi eri osiin, asiat olisivat paremmin. Muutama tärkeä metallimusiikin alalaji, esimerkiksi trash-, death- ja blackmetal jätetään tyystin mainitsematta (vaikka Venom vilahtaakin livepätkässä). Lisäksi tekstitykset olisi voinut oikolukea. ”Thin Lizzie” vielä menee, mutta ”Mud Vein” olisi ollut syytä huomata. Ja ”riff” on suomeksi ihan riffi vain, ”new metal” puolestaan nu-metal (väliviivalla tai ilman). Alkuvalikossa tosin tarjoillaan vaihtoehdoksi ”soumea”, joten ehkä tämä ei ole niin yllättävää.
Kakkoslevy pitää sisällään sekalaista tavaraa. Informatiivisin osio on Heavy Metal Timeline, joka listaa tärkeimmät raskaan musiikin virstanpylväät 1960-luvulta 2000-luvun alkuun asti. Dee Snider -haastattelu kelpaa kyllä, jos vain haluaa kuunnella, mitä mieltä Snider on metallista ja kuinka Crosby, Stills and Nash oli skeidaa hippijokellusta ja Grand Funk Railroad parempi. Tosin sama kuultiin jo varsinaisen dokumentin puolella, nyt nähdään siis Sniderin haastattelu kokonaisuudessaan.
Metal School - ja Confessions of a Headbanger -pätkien jälkeen Sniderin turskea itsetehostus alkaa tuntumaan jopa hyvältä materiaalilta. Ensinmainittu on vitsipätkä, jossa Metal School -niminen glamrock-yhtye tekee sitä, mitä glamrock-yhtye tekee. Eli meikkaa, puhuu tyhmiä, soittaa typeriä kitarasooloja ja puhuu lisää tyhmiä. Siis ”minut äänestettiin Sunset Stripin seksikkäimmäksi mieheksi kaksi viikkoa putkeen” -tason tyhmiä. Ehkä Confessions of a headbanger olisi parempi? Ei ole; metallinarkkauksestaan puhuva sumennettu pää pimeässä nurkassa on hauska idea ehkä tekijöidensä mielestä. Sivullisia ei naurata.
Paketin läpi kahlattuani olin selkeästi pettynyt. Vaikken olekaan metallimusiikin ylin ystävä, se on aiheena mielenkiintoinen, ja metallidokkareiden katselu on jotenkin kesäisen leppoisaa puuhaa. Mikäs sen mukavampaa kesäillan puuhaa kuin avata hyvin viilennetty olut ja katsoa vanhoja hevipätkiä ja asiantuntijoiden analysointia? Nyt olut jäi jääkaappiin.
Teksti: Tuomas Tiainen, kuvat: Amanda Ayre/judaspriest.com, Jim Summaria/black-sabbath.com
