I Was A Teenage Satan Worshipperin bändilevy surinapoppailee tosissaan mutta kepeästi
26.01.2010
Tampereelta viitisen vuotta sitten liikkeelle lähtenyt I Was A Teenage Satan Worshipper aloitti yhdistelemällä tummanpuhuvan maanisia konetaustoja hilpeän energiseen poppiin raivokkailla kitaravalleilla ja lelu-urkusaundilla. Vuoden 2006 haastattelussa yhtyeen luovan voiman My Lovin Martianin kultainen yhtälö koostui surisevasta indierockista, electroclashistä, varhaisen Orbitalin melodisista lelusyntsista ja sumuisesta vokalisoinnista. Samalla perusidealla on menty koko ajan, vaikka ulkoiset tuotannolliset sävyt ovat eläneet ajan mukana. Vuoden 2007 debyytillään Whatevernights nelikoksi kasvanut yhtye vakavoitui säröisen elektromaailmaan suuntaan. Kakkoslevy The Lemonade Oceanilla soi modernein maustein sävytetty 1980-luvun uusromanttinen synthpop, flirttaileva electroclash sekä Suiciden ja The Jesus & The Mary Chainin suuntaan kumartava, vahvalla säröllä maustettu vaihtoehtorock. Siinä kehityskaarta.
Jos nämä edellä mainitut määritteet ja koukerot kertovat jotain jo tehdystä, niin missäs nyt sitten mennään? Worshipper julkaisee uuden vuosikymmennumeron kunniaksi kolmannen albuminsa Strange Lights, jota Rakastava Marsilaisemme Pasi Viitanen tituleeraa Worshipperin bändilevyksi. Suurimmassa osassa levyä Sigmund Droid alias Antti Hietala soittaa ihan oikeaa rumpukomppia koneen sijaan, Nekrokitten alias Tuomo Parikka soittaa levylläkin bassoa ja kosketinsoittaja Blackie Loveless alias Utu on päästetty Pasin ohella vokaaleihin. Aiemminhan Pasi vastasi lähes kaikesta itse. Ja toki edelleen sävellystyö ja sovitus on hänen vastuullaan ja soitostakin valtaosa on Pasin luomaa. Mutta nyt kaikki ovat ainakin mukana myös levyllä. Edelleen Worshipper on nimenomaan Viitasen bändi, paitsi keikoilla jolloin ollaan demokraattisia.
Pasi lähti tekemään levyä aiempaa enemmän spontaanin biisinkirjoituksen ehdoilla, ei väkisin koko pakettia kerralla pakottamalla. Sen takia hukkamateriaalikin syntyi paljon, kolme neljä biisiä yhtä biisiä varten. Ja viime kesänä Pasille iski aika monelle musiikintekijälle vastaan tullut nykyaikainen ilmiö – kone johon biisejä oli tehty sanoi sopimuksen irti ja paljon tehtyä katosi kokonaan. Tämän vuoksi syksyllä tuli vielä tehtyä ihan uusiakin biisejä, mutta kokonaisuuden kannalta omasta tyhmyydestä johtunut (varmuuskopiot?) takaisku johti lopulta parempaan lopputulokseen. Biisejä oli pakko miettiä uudelleen mikä paransi niitä. Tekemisen taustalla ollut periaate ”pitää olla helppoa” teki prosessista lopulta aika vaikean, koska niitä päiviä jolloin biisintekoprosessi lähti vaivattomasti liikkeelle ei lopulta ollut kauhean paljon ja aika tahtoi loppua kesken. Ajatustyö oli vaikeaa, mutta siitä eteenpäin homma oli vaivatonta. Alku aina hankalaa…
Pasi menee mieluummin metsään ja ottaa riskejä kuin toistaa itseään loputtomasti. Silti Strange Lights kuulostaa toki koko ajan siltä samalta mielikuvalta mikä on itselle muodostunut I Was A Teenage Satan Worshipperistä. Samalla siitä hahmottuu myös Pasin hakema teema, levyn nimen mukaan valoihin ja visuaalisuuteen liittyvä yhtenäisyys. 90-lukuinen sumuinen äänimaisema alusta loppuun. Pasi kertoo että levy Lemonade Ocean oli enemmän biisikokoelma kuin kokonaisuus ja nyt hän halusi tehdä nimenomaan kuuntelulevyn. Tätä lähdettiin hakemaan mm. monimutkaisemmilla sävelkuviolla ja laulun lisääntyneellä määrällä niin Pasin kuin Utun toimesta. Pilipalisyntikkamelodioiden määrää on laskettu ja sen asemaa leimaavana elementtinä pienennetty, vaikka sitäkin toki siellä on mukana. Worshipperiin kuuluu sellainen leikkisä popmaisuus ilman että touhussa olisi sinänsä kyse mistään huumorista tai hassuttelusta. Irtonainen kepeys. Kevyen popilmaisun avulla pystyy sanomaan vakaviakin asioita leikkisään sävyyn, tiivistää Viitanen.
Strange Lights ei ollut alusta asti mikään samantein mukaansa napannut koukuttaja vaan on vasta hartaammalla kuuntelulla alkanut vakuuttaa. Eli tässä haastattelun vaiheessa alan itse vasta tosissaan lämmetä levylle… Strange Lights ei siis päästä kuulijaansa ihan helpolla vaan vaatii perusteellisempaa syventymistä. Se pitää sisällään hyviä yksittäisiä hetkiä, keikuttaa ja hymyilyttää säröjankkauksellaan ja on aika monisyinen paketti. Pasi toteaa että tässä palautteessa on monia sellaisia juttuja mitä on tavoiteltu, mutta että tässä vaiheessa ei pysty itse vielä tarkastelemaan levyä samalla tavalla objektiivisesti.
Yhtye soitti juuri Hollannin Groningenissa Eurosonic-festivaaleilla kaiken kaikkiaan sadannen keikkansa. Uudet biisit toimivat hyvin ja keikka onnistui mainiosti. Itse pidän hyvistä levyistä huolimatta Worshipperiä nimenomaan livebändinä, jonka tahallaan överiksi vetävä poseeraus ja riekkuminen korostaa osuvasti tummaa mutta kepeän leikkisää musiikkia. Myös poikien venkoilu vastaan Utun stabiili zombiemaisuus toimii oikein hyvin. Myös Pasille bändi on nimenomaan livenä parhaimmillaan. Keikka on aina keikka, mutta Worshipperiltä on etenkin alkuaikoina lähtenyt lapanen kädestä joskus ehkä liikaakin. Tottakai jos vaikkapa soundipolitiikka menee käsille, sitä on vaikea pelastaa edes rennolla asenteella. Nykypäivänä pyritään toki entistä vahvemmin myös siihen että keikka toimii vaikkei kahkoamisesta olekaan luovuttu.
Teksti ja livekuvat: Ilkka Valpasvuo, bändikuva: www.iwatsw.com
