Amphi Festival 2010 - lauantai
24.07.2010
Köln / Saksa
Kuudetta kertaa järjestetyn Amphi Festivalin starttasi tänä vuonna uusia kykyjä etsineen kisan voittaja, ZIN, joka vei neljän finalistin kisassa voiton vasta edellisenä iltana. Muut finaaliin selvinneet orkesterit olivat Novus UK, bOUNdLEZZ ja Divamee, mutta kukaan vastustajista ei pystynyt nokittamaan ZINin alternativen, new waven sekä elektro-rockin räjähdysherkkää sekoitusta.
ZIN osoitti heti alussa, ettei bändi ollut saapunut Kölniin suoraan pystymetsästä, sen verran kokeneen ja rutinoituneen tuntuinen yhtye oli. Erittäin karismaattinen ja persoonallisen äänen omaava vokalisti esiintyi vakuuttavalla tavalla, eikä muukaan ryhmä puristanut suotta soittimiaan.
Kappaleet itsessään perustuivat suoriin pop-kaavoihin, jotka olivat nyt vain saaneet ylleen new waven, sekä menevän kevyt-elektrorockin vaatteet. Sävellyksissä piisasi mainioita koukkuja, laulumelodiat välttelivät ilmeisimpiä ratkaisuja (eli lisää koukkuja) ja erinomaisesti yhteen hitsautuneen bändin soitossa oli tarvittavaa groovea, joten nousevan kyvyn esittäytyminen sujui kerrassaan mallikkaasti.
Mestari Pohlin pimeä puoli
Saksan useaan otteeseen kruunatun industrial-keisari Chris Pohlin uusin yhtye, Miss Construction, sai ensimmäisenä lämmittää Staatenhausin paksut betoniseinät. Viime vuonna halli jouduttiin ottamaan pois käytöstä, kun Feindflugin industrial-noise sai rappaukset rapisemaan katosta, mutta tänä vuonna remontoitu rakennus palasi takaisin uudistettuna sekä uudella nimellä varustettuna.
Vuonna 2008 ensimmäisen, ja tähän mennessä ainoan albuminsa, Kunstproduktin julkaissut Miss Construction pisti tilat välittömästi äärimmäiseen testiin, ampumalla maisemaan täyslaidallisen raainta mahdollista industrialia. Erottautuminen massoista on musiikissa puoli elämää, ja niinpä Miss Constructionkin soittaa omasta mielestään “industrial splatter porno poppia”. Nimet ovat vain nimiä, ja oikeastaan elektroninen mäiske lähenteli jo monin paikoin noisen reunoja, vaikka mukana melodisuutta olikin. Duon vähäeleisempi puolisko Gordon Mocznay, sekä livetilanteessa tukea antanut toinen konevastaava jäivät selkeästi taustalle, kun Pohl raivosi estoitta estradilla ja purki tuntojaan.
Blutengelissä huomattavasti pehmeämpää musiikkia luovan Pohlin pimeämpi puoli pääsi näin valloilleen, kun F**k U bitch ja muut samansuuntaisia viestejä sisältäneet siivut lohkottiin konevoimin esiin. Yhdenmukaisissa kampauksissa, meikeissä sekä asuissa esiintynyt kolmikko oli ehdottomuudessaan ankara, mutta kun piikikästä kuorta jaksoi vähän kaivaa, löytyi sen alta suoraa melodisuutta sekä tarttuvuutta. Vaikuttaakin siltä ettei Pohl taida koskaan päästä irti pehmeämmästä puolestaan, mikä saattaa olla lopulta vain ja ainoastaan hyvä asia.
Puvustuksessa koettiin verienkelin jälkeen päivän räväkin siirtymä, eikä suinkaan näyttävämpään suuntaan. Festarin nörtein ilmestys oli ehdottomasti isolla lavalla seuraavaksi esiintyneen Din [A] Todin Sven, joka vei oman tyyli(ttömyyte)nsä horisontin tuolle puolen. Juoksushortsit, ruskea verkkatakki, siisti kampaus sekä konttorirottarillit. Lisätään kuvaan mukaan turkoosin värinen kitara ja voidaan todeta, että tätä epäseksikkäämmäksi artisti ei voi enää jalostua.
Musiikillisesti tyylikkäämpi Din [A] Tod omaa raivostuttavan vaikean kirjoitusasun, eikä bändin lokeroiminenkaan aivan helppoa ollut. Minimalistisen elektron, electroclashin, post-punkin sekä uuden aallon kitararockin muodostama coctail osoittautui kuitenkin oivaksi piristysruiskeeksi festivaalipäivän alkuun. Maaliskuussa 2009 ilmestynyt Westwerk sulatti yhteen 80-luvun ahnaan new waven sekä 00-luvun terävän electroclashin, ja sama henki jatkui myös lauteilla. Duo ei jostain syystä juuri keikkoja heittele, ja Amphissa saatiinkin todistaa Din [A] Todin tämän kesän ainokainen esiintyminen. Epäseksikkyyttä korostaen keikka loppui melkein 10 minuuttia ennakoitua aiemmin, ilman mitään sen kummempia seremonioita. Kaksikko vain keräsi kamansa ja poistui takavasemmalle, jättäen taakseen puolittain hämmentyneen festivaaliyleisön. Yhden tappio on kuitenkin toisen voitto ja näin seuraava orkesteri pääsi starttaamaan oman osuutensa saman verran etuajassa.
End Of Green ja Faderhead nostavat kierroksia
Vakaan vahvaa työtä goottirockin kentillä vuodesta toiseen tehnyt End Of Green ei ole saavuttanut kummoistakaan statusta saksankielisen Euroopan ulkopuolella, ei vaikka yhtye on lykännyt ulos laadukasta pitkäsoittoa toinen toisensa perään. Elokuussa ilmestyvä High Hopes in Low Places on jo bändin seitsemäs albumi ja sitä pohjustava sinkku Goodnight Insomnia pyrkii jälleen nostamaan Michelle Darknessin kipparoiman ryhmän suurempaan suosioon.
Vaikka uusi albumi on jo valmis ja biisilistakin yleisessä tiedossa, ei Kölnissä saatu kuulla kuin em. sinkkukappale. Muuten orkesteri luotti vanhaan materiaalin joten Drink Myself to Sleep, No Coming Home sekä kumppanit saivat soida vielä tämän kerran entisessä järjestyksessä. Intensiivistä keikoistaan tunnettu bändi ei säästellyt energioitaan ja etenkin kitaristit Kerker, sekä komean pituiset rastat ja värikkään parran omaava Sad Sir, näyttivät muille mallia. Darkness piti myös itse kitaraa jatkuvasti käsillä ja näin mm. softi She´s Going Wild saatettiin ilmoille kolmen kitaran voimin.
End Of Greenin lopetellessa osuuttaan oli aika siirtyä hallin sisätiloihin. Miksikö? No siksi, että siellä kansaa lämmitteli jo Faderhead. Hampurilainen keesipää oli vetänyt Staatenhausin täyteen juhlijoita, jotka kaipasivat selvästi kunnon tanssittajaa, ja kuten tiedettyä: sitä saa mitä tilaa. Balladilla startannut setti johti mahdollisesti hetken harhaan joitain kuulijoita, mutta toisena soinut tanssilattiajuntta Acquire the Fire määräsi seuraavan reilun puolen tunnin suunnan. EBM:n, electron ja industrialin tanssittavimpia rajapintoja hyödyntävä musiikki sai myös lämpimän vastaanoton – kaikki siis voittivat.
Faderheadin taustavoimina hääräsi tällä kertaa kokonaista neljä miestä. Herroista pari erikoistui lähinnä pomppimaan pitkin lavaa, kun taas pääkallopaitainen, staattisin ja ulkoiselta olemukseltaan hiukan David Crossia muistuttanut herra piti selvimmin koneistoa käynnissä. Waregemin keikan tavoin myös nyt pyydettiin palautetta tulevan pitkäsoiton kappaleesta Destroy Improve Rebuild (palaute oli melkein poikkeuksetta positiivista) ja rankan tanssauksen keskeytti hetkeksi pliisu Horizon Born -balladi. Muutaman vuoden takainen Dirtygrrrls/Dirtybois pisti tuhmat ja kiltit pyllyt pyörimään, eikä Houstonin sarjatulessa voinut muuta kuin ilmoittaa lennonjohdolle, että kaikki ongelmat ovat jättäneet aluksen. On se Faderhead vaan melkoinen peto.
Pimeästä hallista ulos kirkkaaseen aurinkoon tuleminen oli kuin pimeällä tiellä vasten rekan pitkiä valokeiloja talviyönä käveleminen. Näkökyvyn palautuessa hetkisen kuluttua alkoivat myös korvat toimia ja ne kertoivat, että isolla lavalla oli alkanut jo tapahtua. Siellä hääräsi tietenkin ruotsalainen syna/elektropop yhtye Ashbury Heights, joka on koko viisivuotisen uransa ajan ollut tiukasti Anders Hagströmin kontrollissa. Alkuperäinen laulajatar Yasmine Uhlin lähti puolitoista vuotta sitten bändistä luodakseen jotain omaa, ja yhtyeen heinäkuun alussa ilmestynyt toinen pitkäsoitto Take Cair Paramour on ensimmäinen äänite jolla kuullaan uutta laulajatarta Kari Bergiä.
Bergin kanssa samoihin aikoihin mukaan liittynyt live-kosketinsoittaja Johan Andersson oli päivän epäonnen soturi, sillä yhtyeellä oli kovaa vääntöä laitteistonsa kanssa, mikä väistämättä kaatui konehuoneen hoitajan niskaan. Välillä ilmoille tahtoi karata väärä biisi ja sounditkin olivat kauniisti sanottuna hakusessa. Ruotsalaisten aurinkoinen pop jaksoi kiinnostaa jonkin aikaa (silloin kun se soi), mutta lopulta oli aika todeta, että tämä ei ollut ihan allekirjoittaneen siivu pastellitapettia. Joten kiitos, mutta ei kiitos.
Festivaalin ilopillerit
Tässä välissä onkin hyvä käydä läpi hiukan festivaalin rakennetta. Ulkona sijaitsevan pääestradin ohella bändejä esiintyi siis valtaisassa Staatenhausin rakennuksessa. Livemusiikin lisäksi alueen vastakkaisella puolella sijaitsevassa teatterissa esitettiin päivisin elokuvia ja dokumentteja, sekä pidettiin luentoja. Illan tullen luennot kuitenkin loppuivat ja nimekkäät DJ:t valtasivat teatterin, muuttaen sen bileitten keskukseksi. Kumpanakin yönä tanssitus jatkui aina neljään saakka, mikäli kunto vain kesti moista.
Kauppakojuissa oli musiikin lisäksi tarjolla tietenkin kaikkea mahdollista aiheeseen liittyvää krääsää. Levyjen hinnat olivat (pohjoiseurooppalaisesta näkökulmasta katsottuna) pääosin huokeita, ja kiekkojen seasta saattoi löytää todellisia harvinaisuuksia, kunhan etsinnälle vain antoi aikaa riittävästi. Kauppiaiden sujuva englanninkielen taito teki busineksen hieromisesta sujuvaa kauempaakin saapuneille festivaalivieraille, joten moni euro vaihtoi omistajaa kahden päivän aikana.
Ruokaa oli tarjolla joka makuun, löytyipä festivaalin kyljestä jopa à la carte ravintola, jossa pihvinsä saattoi huuhdella alas vuosikertaviinillä. Juomapuolella sääntönä oli mannereurooppalainen ”juo missä haluat” –politiikka, eli jos siltä tuntui, saattoi tuoppinsa kanssa vaellella minne vain. Mutta takaisin asiaan ja seuraavan liveaktin keikkaan…
Commodore 64 ei ole kaiketi koskaan liian vanha laite käytettäväksi musiikki-busineksessa, kysykää vaikka saksalaisen Welle: Erdballin mielipidettä ellette muuten usko.
Gootahtava elektro ja new wave voivat saada kulmat kurtistumaan, mutta moista musiikkia voi vääntää huomattavasti vapaammallakin mielellä. Miesvokalisti Honey, konevastaava A.L.F. sekä vokalistit Frl. Venus ja Plastique julistivat tätä oppia, ja avasivat hymyssä suin viidenkymmenen minuutin mittaisen ikkunan toisiin todellisuuksiin. Yhtyeen keväällä julkaistu elokuva/soundtrack paketti Operation: Zeitsturm on yksistään kokemisen arvoinen tapaus, vaikka se tällä erää ohitettiinkin ainoastaan nimibiisin soittamisella.
Vähän on joskus paljon, ja tämä idea toteutui biiseissä, jotka pelasivat minimalismin säännöillä. Alati yllätyksellinen show piti sen sijaan sisällään mm. asujenvaihtoja, ilmapalloja, schlager-fiilistelyä sekä tähtisädetikkuja, eikä estradilla kohkannut nelikko jäänyt suinkaan vaille vastakaikua. Tarkkaan suunniteltu mutta silti riemukkaan riehakas esiintyminen piti suuren yleisön bändin tiukassa otteessaan, ja yhteislaulu sujui kuin luonnostaan. Ich bin aus Plastik toisti useampikin fräulein ja frau yhtyeen sanoja, eikä siinä mitään: aina maailmassa on tilaa muutamalle lisähymylle.
Mestari Pohlin punainen puoli
Goottirockin aatelinen Chris Pohl oli jo esiintynyt aiemmin päivällä toisen orkesterinsa (Miss Construction) kanssa, mutta rasitukset eivät herraa painaneet kun Blutengel pääsi näyttämään kyntensä. Herran suosituin kokoonpano on oikeastaan yhtä kuin itse Pohl, sekä hänen ympärillään pikku hiljaa vaihtuva sirkus kauniita naisia.
Yhtyeen toistaiseksi viimeisin albumi, Schwarzes Eis, pyörähti ilmoille viime vuonna ja sen kappaleista muodostui lähes puolet settilistasta. Keikan avasi Behind the Mirror, jonka myötä estradille ilmestyivät niin Pohl kuin neljä tanssijatartakin. Constance Rudert ja Ulrike Goldmann vuorottelivat lauluosuuksiaan kappaleittain, mutta laulajattaret jäivät selvään sivurooliin Pohlin istuessa välillä kirjaimellisestikin valtaistuimellaan. Winter of My Lifen aikana mestarin ympärillä hääri jo kokonaista kuusi naikkosta, ja tätä kaikkea katsellessa mieleen nousi kysymys; onko tämä goottirockin Benny Hill Show? Harvalla artistilla on pokkaa patsastella valtaistuimella ja antaa niukasti pukeutuneen naisen löyhyttää valkoisella höyhenpuuhkalla itseään, mutta Pohlilta kävi jopa tuo. Ulkomusiikillisista pointeistaan huolimatta se tärkein – eli musiikki – oli kuitenkin täyttä asiaa. Blutengel hallitsee oman tonttinsa ja Amphin keikka osoitti Pohlin kyvyn muuntua parissa tunnissa raivoisasta elektro-noise tuholaisesta romanttisen rappiolliseksi aatelismieheksi.
Panokset kovenevat - The Crüxshadows & Anne Clark
Blutengelin lopetellessa osuuttaan oli aika vaihtaa vikkelästi maisemaa, sillä hallin puolella soittovuoron sai The Crüxshadows. Floridan Tallahassee ei liene niitä kuumimpia pisteitä goottirockin maailmankartalla, mutta aurinkoinen osavaltio on antanut meille silti tämän Roguen johtaman yhtyeen, joka on valmistellut seuraavaa albumiaan jo jonkin aikaa.
Hallin estradi oli mitoiltaan kelpo kokoinen, mutta sekään ei tahtonut riittää kun Rogue, konehuoneen hoitajatar Jen "Pyromantic" Jawidzik, kitaristi Mike Perez, viulistit JoHanna Moresco ja David Russell Wood, sekä tanssijattaret Jessica Lackey ja Jenne Vermes aloittivat osuutensa. Lukumääräisestikin mittava orkesteri esiintyi kovalla sykkeellä ja jokainen jäsenistä pisti itsensä peliin täydellä sydämellä. Yksinkertaisesti jo soitinten lukumäärän takia äänenpaine kasvoi hetkittäin melkoiseksi, mutta siitä huolimatta viulut erottuivat ongelmitta kitaran sekä konejyrän alta, mistä syvä kumarrus floridalaisille. Oikea balanssi olikin erityisen merkittävää Sophian ja Quicksilverin kaltaisillla raidoilla, jotka tasapainoilevat soundeillaan siellä hellän ja kovan aralla välivyöhykkeellä.
Armoton aikataulu antoi yhtyeelle vain tunnin mittaisen aikaikkunan, mutta elektro-goottirokkarit ottivat setistään kaiken mahdollisen irti. Rogue kiipeili jopa estradin sivupylväissä innostaessaan väkeä entistä suurempaan möykkään. Pisteet tästä The Crüxshadowsin suuntaan ja eteenpäin tiiviissä illassa.
Englantilainen säveltäjä, runoilija, muusikko ja puhetaitelija Anne Clark on rikastuttanut elektronisen tanssimusiikin ja avant-garden maailmoja pian jo kolmen vuosikymmenen ajan. Toissa vuonna ilmestynyt The Smallest Act of Kindness oli ensimmäinen täysin uutta musiikkia sisältänyt julkaisu yli kahteentoista vuoteen ja kiekon tiimoilta Clark yhtyeineen on nyt kiertänyt pääosin Eurooppaa puolentoista vuoden ajan. Vanhalla mantereella Clarkin suosio on ollut suurimmillaan erityisesti Keski-Euroopassa, mikä myös näkyi ja kuului Tanzbrunnenin aurinkoisessa illassa.
Uuden albumin kappaleet otettiin vastaan asiallisen kunnioittavasti, mutta suurimmat suosionosoitukset keräsivät setin jälkimmäisellä puoliskolla kuullut Our Darkness ja Abuse, joiden nopeasta sykkeestä löytyi hyvällä suhteella vanhaa voimaa sekä annos uudistettuja soundeja. Pientä päivitystä olivat kokeneet monet muutkin takavuosien ässät, kuten Seize the Vivid Sky, jonka kulussa oli nyt tyystin erilaista voimaa.
Kitaristin, sellistin ja pianistin mukana olo tuntuikin olevan monissa kappaleissa lähinnä muodollisuus, sillä rumpali Tobias Haas ja konevastaavat veivät Clarkin purtta selvimmin eteenpäin. Steve Schroyder, sekä todellinen konevelho Xabec, joka tunnetaan myös nimellä Manuel G. Richter, loivat minimalistisia äänimaisemia joiden parissa Clarkin ääni soi kuin yksi soittimista.
Hyvät naiset ja herrat; seuraavaksi kantaesitys
Clarkin tunnin ja kymmenen minuutin mittainen esitys sai nauttia auringon täydestä voimasta, mutta hallin puolelle säteet eivät yltäneet. Siellä, keskellä hämärää, Project Pitchfork oli jo aloittanut odotetun levynjulkaisukeikkansa, kun Clark lopetteli omaa osuuttaan.
Vain puolitoista vuotta Dream, Tiresias! albumin jälkeen julkaistu tuore pitkäsoitto Continuum Ride vaikutti ainakin Amphin keikan perusteella jatkavan tutuilla linjoilla. Yhtye tuntui esittävän ainoastaan uusia biisejä, mutta nopeasti Peter Spillesin, Dirk Scheuberin ja kumppaneiden kelkkaan pääsi, vaikka kappaleet vielä tuntemattomia olivatkin. Valaistus pidettiin halki keikan minimissä värisävyjen liukuessa punaisen ja sinisen välillä, eikä musiikin virtaa rikottu turhilla löpinöillä, spiikkien ollessa lyhyitä ja ytimekkäitä. Koetun perusteella hampurilaisten uusinkin albumi päätyy allekirjoittaneen levyhyllyyn, sen verran vahvassa vedossa Spilles & kumppanit olivat.
Suuri yleisö ja se yksi
Lauantaina oli kaksi selvää pääesiintyjää; hallin puolella illan päättävä Skinny Puppy sekä ison estradin viimeinen orkesteri And One. Kuinka ollakaan, aikataulu oli rakennettu siten, että setit menivät neljänkymmenen minuutin verran päällekkäin, joten kivuliaita valintoja oli jälleen tiedossa…
Kahdesta suuresta ensimmäisenä lyömävuoroon pääsi And One, Steve Naghavin ja Chris Ruizin vuonna 1989 Berliinissä perustama syna/futurepop yhtye, jonka toistaiseksi viimeisin albumi on vuonna 2006 julkaistu Bodypop. Sittemmin bändiltä on ilmestynyt sekä ep:n, että pitkäsoitollinen covereita, mutta mistään varsinaisesti uudesta musiikista ei ole ollut puhetta vähään aikaan. Massat eivät kuitenkaan tuntuneet kaipaavan mitään uutta, sillä And One oli päivän – ja koko festivaalin – ehdottomasti massiivisin yleisömenestys, jota oli saapunut seuraamaan jokainen kynnelle kykenevä.
Omien kappaleidensa lisäksi Naghavi ja kumppanit turvautuivat muutamaan lainaan. Näistä suurimman metakan saivat aikaiseksi A-han The Sun Always Shines on TV, sekä Pet Shop Boysin legendaarinen It´s A Sin, joka ei ole menettänyt grammaakaan muinaisesta muovisuudestaan. Yhtyeen tuotanto ei ole allekirjoittaneelle kovinkaan tuttua, joten keikkaa tuli seurattua hiukan taaempaa, ajatuksissa kun välkkyi jo tuleva hallin päätös. Naghavi teki kaiken sen mitä häneltä ja yhtyeeltä odotettiin, ja kansa viihtyi loistavasti, joten pääesiintyjän viitta oli osunut ihan oikealle orkesterille.
Skinny Puppy – tötteröhattuja ja värijuhlaa
Staatenhausin hornakattilan viimeinen esiintyjä oli siis, ei enempää eikä vähempää kuin, Kanadan Vancouverin Skinny Puppy. Saavuin paikalle myöhässä, mutta Skinny Puppy oli vielä allekirjoittanuttakin hitaampi, joten en lopulta menettänyt sekuntiakaan keikasta. Yltyvän viheltelyn saattelemana hallin viimeinen esitys käynnistyi lopulta reilu 20 minuuttia myöhässä.
Mahtoiko pitkittynyt odottelu olla syynä, vai vierastiko väki persoonallista showta, mutta ensimmäisten parin biisin aikana ilmassa oli selvää varauksellisuutta ja aploditkin olivat hillittyjä. Vasta kolmannen kappaleen kohdalla yleisö alkoi hissukseen lämmetä ja loppua kohden vauhti vain kiihtyi.
Monissa liemissä keitetyt industrial-velhot cEvin Keyn ja Nivek Ogren luottivat lähes prikulleen samaan showhun kuin viikkoa aiemmin Waregemissa. Kappalejärjestys oli pitkälti identtinen, ja selkeästi pienempi estradi toimi bändin eduksi, koska nyt tunnelma punoutui aiempaa tiiviimmäksi.
Ainoa harmillinen yksityiskohta oli Nivekin kaappikamera, joka oli suunnattu nyt huomattavasti kehnommin kuin Belgiassa. Muuten kaikki sujui kuin oppikirjassa konsanaan, Nivekin hattu syöksi jälleen viime metreillä savua ja encoreitakin kuultiin pari kappaletta, minkä jälkeen päivän saattoi katsoa olevan pulkassa.
Bileet jatkuivat tämän jälkeen vielä aamuneljään saakka nimekkäiden DJ:iden tanssittaessa väkeä, mutta allekirjoittaneen puolesta ensimmäinen festivaalipäivä oli tässä. Siispä ulos portista ja tutustumaan keskustan vaihtoehtoisiin illanviettopaikkoihin, joissa kaikkea nähtyä ja koettua saattoi purkaa sekä punnita parin tuopillisen ääressä.
Täältä pääset festivaalin sunnuntaihin
Teksti ja kuvat: Mika Roth
