The Cure: Pornography, 1982
01.11.2001
The Cure on bändi jota rakastetaan fanaattisesti. Sen vanhemmat levyt eivät juuri divareissa homehdu ja niiden löytäminen edes MidPrice-hintaan on pienoinen uroteko. Bändin suuruuden tunnustavat niin trendeistä piittaamattomat popparit, punkkarit kuin gootitkin. Monelle kun The Cure on maailman tärkein yhtye.
Surusilmäisen Robert Smithin johtama joukkio on viimeisimmän kahdenkymmenenviiden vuoden aikana julkaissut useammankin klassikko-statuksen alle kelpaavan teoksen. The Head On The Doorin tai Disintegrationin merkittävyyttä tuskin kukaan kiistää, mutta tällä kertaa valitsin levyn, jonka hienoutta ei välttämättä ole asianmukaisesti huomattu. Pornography on julma ja raaka, välillä jopa psykoottisen ahdistava , mutta ajan myötä kukkaan puhkeava levytys.
Seitsemänkymmentä-luvun lopun uuden aallon mukana noussut yhtye lähti uuden vuosikymmenen alussa tarpomaan uusia latuja. Jo vuonna 1981 ilmestynyt Faith enteili yhä synkempien sävyjen kertymistä The Curen ylle, mutta todellinen täysosuma jäi vielä saavuttamatta. Faith-levyä leimaa lievä epävarmuus ja piinallinen ”luuranko-soundi” , selkeitä merkkejä itseään hakevasta yhtyeestä.
Vuoden kuluttua tästä epävarmuudesta ei ollut enää tietoakaan. Pornography-levyn avaavasta ”It doesn’t matter if we all die”-lauseesta lähtien aistii, että nyt ollaan montaa astetta ylempänä. Tai alempana pikemminkin, sillä niin infernaalinen ja maanalainen on levyn tunnelma. Mutta vaikka kuolema ja kadotus puskevatkin Smithin lyriikoista läpi, ei Pornographyä kuunnellessa tarvitse sentään ranteitaan auki viiltää. Kauneus ja ikuinen rakkaus ovat levyllä aivan yhtä tärkeitä ja kantavia teemoja. Jos levyltä haluaa väkisin hakea yhtä silmiinpistävää kohtaa, voisi se olla esim. tribaalisella rummutuksella ryyditetty The Hanging Garden, joka mm. The Crow-leffassa soi edukseen.
Pornography on levy jota ilman voi kyllä tulla toimeen. Sen puuttumista levyhyllystäsi kukaan tuskin koskaan ihmettelee, sillä eihän sitä voi oikein edes muiden seurassa kuunnella. Äärimmilleen viety ahdistus yhdistettynä 80-lukuiseen soundimaailmaan voi monelta mennä yli hilseen, mutta jos hetkenkään olet potenut selittämätöntä sisäistä tuskaa voi hengenheimolainen ja lohduntuoja löytyä tästä levystä.
Jari Jokirinne
