Astrid Swan: Poverina (20th Anniversary edition)

Aika on armoton ja armollinen, asioiden näyttäjä ja niiden tunteeton piilottaja. Tuntuu huimalta, että Astrid Swanin debyyttialbumin ilmestymisestä on jo 20 vuotta. Vuonna 2005 julkaistu Poverina nosti sielukkaan ja ison piano-vetoisen popin uudelle tasolle. Aiemmin Treeball-vokalistina tutuksi tullut Swan oli toki kerännyt jo vuosia palasia debyyttisooloalbumilleen, mutta silti esikoinen yllätti voimallisuudellaan. 20-vuotisjulkaisulla Poverina on saanut remasteroinnin kyljessä alkuperäisistä sessioista mukaansa yhden aiemmin julkaisemattoman raidan.

Soliti

Musiikki on aina jonkin verran kiinni ajassaan, vaikka monet levyt nauttivatkin näennäisen ’ajattomasta’ maineesta. Ajattomuus on kuitenkin termi, johon nyt tartun ja jota haluan rohkeasti käyttää Poverinan yhteydessä. Voin näet sydämestäni sanoa, että näitä kappaleita kuunnellessani en osaa sijoittaa niitä mitenkään yhteen tiettyyn ajanjaksoon musiikin historian virroissa. Kaksi vuosikymmentä on samaan aikaan pieni ikuisuus ja välähdys suuremman filmin kelastoissa. Swanin esikoinen on siis selviytynyt ajan testistä yllättävänkin ehyenä.

Sinkkukappale ja nimibiisi Poverina murtaa 60-luvun uuden vuosituhannen sekaan kenties vieläkin tehokkaammin, enkä osaa osoittaa uuden remiksauksen tarkkaa roolia tuossa. Soittimet ovat samat, Swanin nuori ääni yhä yhtä nälkäinen, mutta äänikentän raukea voimallisuus tuntuu jotenkin iholla enemmän. Olen toki itsekin muuttunut henkilö ajan virrassa ja kun kuulin Poverinaa viimeksi oletettavasti 00-luvulla, myös oma maailmani oli toisenlainen. Sama kappale voi kertoa kuulijalle eri asioita eri ajoissa, mutta joka tapauksessa ja kaikkina aikoina Poverina on biisinä puhdasta kultaa.

Tavallaan aika on ollut armottomin Good Girl -sinkkuässä hampaissaan, mutta kitaravetoisempi numero on yhtäkaikki edelleen väkevä, vahva ja melodiallaan kuin itsestään eteenpäin kulkeva. They Need You If They Think You Love Them on nimenä edelleen aika mahdoton, mutta levyn avaava pianokappale on täydellinen tiennäyttäjä. Pehmeämmin siirroin ja oletettavasti itsensä Jimi Tenorin saksofonista nostetta saava Old-Fashioned Couple kuroo oivasti yhteen soulahtavaa tunnelmaa ja varhaisempaa, ehkä jopa jazzahtavaksi luokiteltavaa fiilistä.

Swanin yhteydessä on puhuttu alusta asti Kate Bushin ja Tori Amosin vaikutteista, joita on sitten eri aikoina kuultu musiikissa erilaisia määriä. Isoja tuntoja dramaattisesti peilaileva Rock’n’Roll Blonde on tavallaan helppoa nähdä yhdistävänä palasena Bushin suuntaan. Albumin kunnioitettavan kokoisesta soitinarsenaalista täsmälleen oikeat puhaltimet ja lyömäsoittimet löytävä kaunokainen on kirjoissani silti yhä kiistaton mestariteos, nimenomaan omilla saavutuksillaan ja omilla harteillaan.

Entä missä kuulen nyt Amosia? Suoraan sanottuna enpä juuri missään. Polveileva Dad Said käy kenties liitospalasta, mutta kopiokoneen käytöstä Swania on turha syyttää. Amos avasi työllään uutta linjaa ja oli muuttamassa maailmaa, mutta niinhän jokainen artisti tahollaan tekee. Vauhdin pysäyttävä The Day I Got My Pony vavahduttaa silkan pianon ja sydämestä kumpuavan laulun voimin, mikä on tietysti Amosiin yhdistettävää kaavaa – mutta samainen kaava oli kyllä olemassa jo kauan ennen, eivätkä balladit tule maailmasta kaiketi koskaan loppumaan. Swanin käsissä tämäkin pieni tuokio vain kasvaa huomattavasti osiaan mittavammaksi kokemukseksi, mistä kumarrus hänen suuntaansa.

Swanin albumiketju on Poverinan jälkeen osoittanut kasvun ja kehityksen kulkeneen omiin suuntiinsa. Jokainen valitsee matkalta suosikkinsa tai kaksi, itse olen kuulevinani näissä rakenteissa jo jotain, josta myöhemmin syntyi upea From the Bed and Beyond. Eikä Pavement-covereista koostunut Hits (Pavement for Girls) ole enää niin kummallinen siirto, kuin miltä se tuntui vuonna 2011. Kaikki oleellinen oli tavallaan jo läsnä värikkäässä ja eri suuntiin kiskovassa Poverinassa, joka samalla summasi Swanin taivalta siihen mennessä.



Kuten alussa jo lupailtiin, albumilta löytyy myös yksi ’uusi kappale’. Special Ones nauhoitettiin alkujaan Poverinan sessioissa, mutta se sai odotella hyllyllä pitkään. Vuoden 2017 From the Bed and Beyond -albumilla raidasta kuultiin enemmänkin popin suuntaan kaarrettu näkemys, joka palveli reilu kahdeksan vuotta sitten toista tarkoitusta. Alkuperäinen, tai siis nyt kuultava Special Ones, nojaa eteerisempään maailmaan, jossa rytmiä ei tarvitse korostaa ja jännite rakentuu viipyilevämmistä vedoista. Poverinan 20-vuotislaitoksen sulkevana raitana kappale on täsmälleen oikeassa paikassa ja muodossa oikeaan aikaan.

Poverina on tuntoja täynnä oleva albumi, joka heittelehtii levottomasti murheen alhoista toivon taivaisiin. Siinä missä suurin osa etenkin kotimaisista tekijöistä antaa mollin hallita ja murheen painaa päätä alas, oli Swan jo debyytillään jotain muuta. Aika tulisi heittämään haasteita ja harmeja artistin eteen, mutta Swanin tapa nähdä ilmaa ja jopa keveyttä eri paikoissa oli alusta saakka vahvuus.

Tuota ajatusta vaalien Life In a Container svengaa hilpeästi ja Ten Degrees / To the North nostaa siivet sivuille, luvaten ainakin minulle jo parempia päiviä. Mainitaan nyt vielä rokimpi ja isompia kehyksiä sovitteleva The Kinda Tea You Like To Cry In, joka tuntuu vieläkin hitusen väärään paikkaan päätyneeltä, vaan sekin on olennainen osa Poverinaa. Niin silloin kuin nytkin.

Mika Roth