Ihmiset ovat siitä jänniä olentoja, että heissä on usein monia ääniä, ajatuksia, suuntia, jopa mieliä. Olemme kai kaikki enemmän ja vähemmän sisäisten ääntemme kuoroja, joissa soolovuoro siirtyy aikojen saatossa yhdeltä ääneltä toiselle. Tai jotenkin näin asioita ajattelin, kun Kari ”Suvi” Suihkosen uraa summaava Meitä on minussa monta -albumi päätyi käsiini, mietin sen nimeä ja tarkastelin kansikuvaa. 45-vuotta vaihtoehtorockia soittanut Suihkonen on poiminut itse biisit kokoelmalle, joka on paljon enemmän kuin vain kokoelma. Se on läpileikkaus aikakauteen, jossa ihminen, Suomi ja maailma muuttui peruuttamattomasti.
Hiljaiset Levyt
Suihkonen on pitkän linjan muusikko, mutta allekirjoittaneelle hän kävi tutuksi vasta vuosi sitten, kun Suvi Suihkonen ja Kallonkutistajat -yhtyeen Viimeiseen hengenvetoon -albumi sulki tuon bändin tarinan. Kyseiseltä albumilta mukaan on otettu B-puolen avaava Eronneet ja siinä se. Rakkauden haudalla hiljaa ja koskettimien kera puhuva tuokio on kova pala, rockin asettuessa Lou Reedin hengessä eron hetkien ja oivallusten pariin.
Uudempaa materiaalia kokoelmalla edustaa myös samaisen yhtyeen vuoden 2018 itsensä mukaan nimetyltä levyltä mukaan otetut herkut. A-puolen avaava Mestariteos, sekä B-puolelta löytyvä monta astetta räyhäisempi Sisällisota ovat väkeviä hetkiä, joilla draamaa uskalletaan – ja osataan – luoda rikkain soitinpaletein ja kunnianhimoisin sovituksin. Suihkosen juuret punkissa ovat syvät, mutta ne eivät ole sulkeneet ovia dramaattisemman ja kokeellisemman kitararockin tieltä.
Kuuteentoista kappaleeseen mahtuu vain pienen pieni osa Suihkosen huiman erilaisista musiikillisista saavutuksista, eikä tehtyjä biisivalintoja perustella mitenkään. Tässä ovat, repikää näistä, tuntuu ehdottomuutta huokuva julkaisu toteavan. Kipaleparven kirjo on kiistatta kauniisti sanottuna rikas, mutta kaikkea tuntuu sitovan yhteen tietty asenne, jota voisi kutsua myös ehdottomuudeksi. Vankkumaton usko omaan näkemykseen, joka määrittää tekemisiä halki matkan.
Suihkonen on joillain raidoilla rumpali tai kitaristi, eivätkä kaikki biisit ole hänen laulamiaan, mutta näissä kohdin päästäänkin taas siihen, että Suihkonen on itse poiminut biisit ja siten viimeinen sana jää hänelle. Lyriikat saattavat olla vain sanoja, mutta kuinka ne lausutaan, miten niitä painotetaan ja korostetaan, siellä lisätään monesti tasoja teksteihin ja näin pystytään pääsemään erilaisiin paikkoihin.
Ainoastaan Suvi Suihkonen -nimen alla julkaistut Hyvä homma ja Down ovat periaatteessa mies & kitara -henkisiä virityksiä, mutta pisteliäisyys on aistittavissa oitis pinnan alla. Jälkimmäisen kanssa suoritetaan vielä omanlaisensa artistiesittely heti albumin alkupuolella, kun Suihkonen antaa sisäisen Bob Dylaninsa päästä ääneen. Herra saattaakin muistuttaa toisia, luultavimmin tahallaan, mikä saattaa olla osa isompaa kuvaa – tai sitten ei. Vastuu on kuulijalla, tuomarinnuija jokaisella yksin ja erikseen.
Suihkonen on digitaalisessa maailmassa monilta vaiheiltaan aaveenkaltainen hahmo, josta ei liikoja tietoja löydy. Printin puolella sain apua Kirjoituksia kellareista, vol. 6 -kirjasta (toim. Jukka Junttila), jossa Suihkosen uraa ja joitain yhtyeitä käydään lävitse. Useamman kirjassa vilahtelevan bändin tuotoksia kuullaan myös kokoelmalla. Ysärin loppupuolen metakkaryhmä Pushrods paljastuu energiseksi kitararäimebändiksi ja mystisen Anglian ässäveto Gone lienee jostain samoilta ajoilta, vaikka mitään sen kummempia historiikkeja ryhmästä ei löydykään. Tiedä sitten kuka soittaa ja mitä, mutta näin garageinen punkactionrockin siivu toimii joka tapauksessa.
Soundeiltaan elegantimpaa ja siistitympää linjaa edustaa SliceTime-kappaleella, josta ei nyt ole niin mahdoton matka alkuaikojen R.E.M.:in suuntiin. Tarttuvampaa poppista kitaroilla antaa myös Sad Circles, josta olisi kuullun perusteella voinut – ja ehkä pitänytkin – tulla jotain huomattavasti suurempaa, kuin vain muutaman seiskatuumaisen mittainen tarina 80- ja 90-lukujen taitteessa. Bändin tuotantoa on koottu omalle Inside Out - kokoelmalevylleen, vaan mistähän tuotakaan voi enää löytää.
Monia näistä biiseistä ja bändeistä ei tarvitse etsiskellä internetin soittopalveluista, mutta Piski muodostaa piristävän poikkeuksen linjaan. Vuodesta 1995 vuoteen 2019 saakka toiminut orkesteri kävi läpi monta vaihetta, joista viimeiseksi levytetyksi pitkäsoitoksi jäänyt Paljain jaloin on edustettuna kahdella raidalla. Albumin alaotsikko Lauluja Uuno Kailaan ja Saima Harmajan runoihin kertookin jo olennaisen sanoista ja koko albumin tunnelmasta.
Kailaan Kun olin kuollut on saanut itselleen leonardcohenmaisella tavalla vähäeleisen rakenteen, jossa puhaltimen (klarinetin?) kaihoisa sooloilu, taustalaulut ja marakasit luovat kiireettömän hetken. Niin ikään Kailaan kirjoittama Syysaamu on puolestaan valittu päättämään koko kokoelma, eikä pianon ja hiljaisen, hiljaisen laulun/lausunnan liitosta löydy huomautettavaa. Jos tämä todella on päätös ja lopullinen sinetti Suihkosen soolouralle, niin ainakin sanat ovat upeat: ”Muistan erästä vainajaa. Muistan erään runon. Hyvä on olla, kun on lähellä kuolemaa.” Näistä voi olla montaa mieltä, mutta suosittelen myös mainioon Gangsterin heila -albumiin tutustumista.
Kaikki edellä mainitut bändit ovat painuneet manan majoille, mutta ymmärtääkseni Noitaperkeleen aurinko jatkaa yhä toimintaansa ja tuolta punk-rockin alkuvoimaisuuteen uskovalta ryhmältä on kokoelman A-puolelle nostettu kaksi kappaletta. Kumpainenkin siivu on vuoden 2017 Tuli perseen alla -albumilta ja etenkin A-puolen sulkeva Demonit lanasi allekirjoittaneen totaalisesti jyrällään. Pyörää ei todellakaan ole keksitty uudelleen, mutta millaiseen vauhtiin ne voikaan potkia, kun omaan juttuun jaksaa vain uskoa.
Suihkonen oli – ja on – voima kotimaisen punkrockin, kitararockin ja kokeellisemman materiaalin kentillä. Kuullun perusteella hänen on onnistunut välttää mihinkään tiettyyn aikakauteen, tyyliin tai toimintatapaan leimautumisen. Verkon puolelta kuultavan etsiminen on kuin sen kuuluisan neulan jahtaaminen agraaritarkoitukseen omistetusta suuresta rakennuksesta, mutta ei maailma verkkoon lopu. Wooh Doohin julkaisema Pet Moped -kokoelma summaa Sad Circles, Slice ja Swellheads -yhtyeiden tekemisiä ansiokkaasti, joten siinä on yksi levymessuilla jahdattava kiekko listalle.
Suihkosen soolobiisejä onkin sitten vaikeampi löytää mistään ja ainakin jotkin alkupään materiaalit taitavat olla lopullisesti aikaan kadonneita. Tai mikä toisaalta nykyään on lopullisesti hävinnyttä, kun muinaisilta ja julkaisukelvottomilta demokassuilta pystytään parhailla softilla kaivamaan esiin kuolleitakin, kuten isossa maailmassa jo kovaa vauhtia tehdään.
Ollaan silti tyytyväisiä siitä mitä saatiin tässä ja nyt. Meitä on minussa monta -kokoelma raottaa sopivasti porttia, enkä pahoittaisi mieltäni, vaikka arkistoja avattaisiin tulevaisuudessa enemmänkin. Paljon on vielä ääniä kuulematta.
Ihmiset ovat siitä jänniä olentoja, että heissä on usein monia ääniä, ajatuksia, suuntia, jopa mieliä. Olemme kai kaikki enemmän ja vähemmän sisäisten ääntemme kuoroja, joissa soolovuoro siirtyy aikojen saatossa yhdeltä ääneltä toiselle. Tai jotenkin näin asioita ajattelin, kun Kari ”Suvi” Suihkosen uraa summaava Meitä on minussa monta -albumi päätyi käsiini, mietin sen nimeä ja tarkastelin kansikuvaa. 45-vuotta vaihtoehtorockia soittanut Suihkonen on poiminut itse biisit kokoelmalle, joka on paljon enemmän kuin vain kokoelma. Se on läpileikkaus aikakauteen, jossa ihminen, Suomi ja maailma muuttui peruuttamattomasti.
