Beth Hart - Live at the Royal Albert Hall
08.12.2018
Armoitettu blues-laulajatar Beth Hart on kuluvalla vuosikymmenellä ahkeroinut melkoisesti. Neljä omaa albumia, kolme EP:tä, saman verran konserttitaltiointeja ja kolme pitkäsoittoa Joe Bonamassan kanssa. Pistetään siihen päälle vielä reilusti yli kaksikymmentä sinkkua ja kasassa on repertuaari, josta voi lohkoa yhden jos toisenkin keikkasetin.
Ja kuinka ollakaan, Hart julkaisi alkuvuodesta jo yhden livepaketin, nimeltään Live From New York – Front and Center, jolla kuultiin 15 kappaletta. Royal Albert Hallin konsertista on napattu kokonaista 23 kappaletta, mutta samoja biisejä tallenteilla on ymmärtääkseni vain kolme.
Eipä sen puoleen, Royal Albert Hallin keikan käynnistävä As Long As I Have a Song / For My Friends -biisikaksikko on sitä kalibeeria, että kankeinkin yleisö kyllä lämpenee. Rohkea ja miltei harras avaus esittelee Hartin rauhallisemman puolen, minkä jälkeen sähkökitaralla höystetty blues rock saa vyöryä väen päälle. Kolmas kummallakin tallenteella esiintyvä kappale on Hartin live-konsertteihin olennaisena osana kuuluva Baddest Blues, jonka soulin ja bluesin sekoitus on artistin ominta vahvuusaluetta.
Runsas kappalevalikoima kattaa miltei Hartin koko tuotannon, ainoastaan vuoden 1999 Screamn’ for My Supper -albumin jäädessä vaille huomiota. Sen sijaan vuoden 2003 Leave the Light On -kiekon aikoinaan käynnistänyt Lifts You Up nostaa yleisön takalistoja mukavasti penkeiltä, eikä imelähkö mahtiballadi Leave the Light On kärsi sekään tässä ympäristössä tarpeettomasti. Neljä vuotta nuorempi Good As It Gets saa etupainotteisella vedollaan myös aikaiseksi hyviä asioita, ja samaiselta 37 Days -kiekolta mukaan mahtunut Waterfalls saa pohtimaan, josko rock-siivuja voisi olla joukossa jopa enemmän.
Painopiste on luonnollisesti hivenen uudemman soolomateriaalin puolella, Bang Bang Boom Boomin ollessa edustettuna peräti viidellä raidalla. Levyn sulkeva Caught Out in the Rain on blueseista bluesein veto, jo em. Baddest Blues iskee lujaa, ja ronskisti listakelpoisen popkantrin puolelle astuva The Ugliest House on the Block laventaa palettia sopivasti, jolloin jokainen saa jotain. Gospelia joukkoon ammennetaan Spirit of Godin avulla, vaikka omasta mielestäni näissä määrin henkeväksi heittäytyminen ei täysin vakuuta.
Joe Bonamassan kanssa Seesaw-albumilla versioitu Close to My Fire tekee kunniaa Slackwaxin alkuperäiselle vedolle, eikä aiemmin tänä vuonna ilmestyneellä Black Coffee -kimppa-albumilla vakuuttanut Saved ole menettänyt grammaakaan voimastaan. Harmi että noilta cover-levyiltä ei ole mahtunut enempää materiaalia mukaan, sillä vanhoihin standardeihin saa parhaina iltoina kummasti lisää voimaa, ja Hart yhtyeineen tuntuu olevan juuri nyt täydessä vauhdissa.
Tekniseltäkin toteutukseltaan ensiluokkainen Royal Albert Hallin keikka on saatavissa myös DVD ja Blu-ray -formaateissa. Siinä siis vielä pari vinkkiä lisää, mikäli pukinkonttiin tarvitaan enemmän blues-täytettä.
Mika Roth
