Ajankohtaista

Omakustannealbumikooste – Heinäkuu 2026

08.07.2026

Aivoproteesi: Umpikuja

Rovaniemeläinen Aivoproteesi sahaa hardcorepunkkiaan alan mestareiden tapaan, mutta niin vain Umpikuja on allekirjoittaneelle ensikosketus yhtyeen meuhkaan. Eikä siinä vielä kaikki, sillä bändin juuret johtavat vuoteen 1982 ja esikoinen Miksei ydinsota jo tule? ilmestyi vuonna 1985. Nyt ovat siis todelliset veteraanit kehässä ja sen myös huomaa.

Pelin henki ei siis jää epäselväksi, kun vyörytys alkaa albumin nimibiisillä. Aivoproteesi on kiukkuinen maamme ja maailmamme menosta, joten terveiset lähtevät suurille johtajille. Biisit sulautuvat toisiinsa nopeassa sarjatulessa, mutta Jussin huuto erottuu ongelmitta. Eikä soitto silkkaa tallan laudassa pitämistä ole, vaan sekaan osataan luoda eloa sovituksin. Bändiltä ilmestyi pari vuotta sitten Tekoälyn orjat -kasetti, mutta vasta nyt kuullaan samanniminen kappale. A-puolen superärhäkkä rallaus päättyy tuota seuraavaan Historian loppu -kappaleeseen, jonka jälkeen on hyvä vetää hetki henkeä.

B-puolen korkkaava Sokea raivo ei ole sokeaa rälläystä, vaan harvoissa riveissä on tarkkoja pistoja ja sama huomio pätee muuten koko kiekkoon. Bändin suorassa soitossa perusasiat nousevat kunniaan, mutta minkäänlaista negatiivista rutiinia on turha etsiä. Raa’an soundin kovuus ja periksiantamattomuus ovat perusteltuja, vaan ne eivät polta äänikenttää karrelle, eikä huomio karkaa olennaisesta. Puoliskon ässä kirjoissani on lähempänä loppua soiva Etsi vastaus, jonka soittoon hiipii omanlaistaan groovea. Raivoakin voi ilmaista monin tavoin ja ilmaan jäävät kysymykset ovat vastauksensa ansaitsevia. Ankkuri Raha, aseet ja jumala summaa kaiken oleellisen, enkä jäänyt kaipaamaan mitään lisää.

Aivoproteesi näkee maailman, jossa matka Keskiluokan unelmasta painajaiseen on surullisen lyhyt, eikä kukaan tunnu enää välittävän mistään todella tärkeästä. Yhtyeen alkuvoimainen hardcorepunk onkin kuin raikas läpsäys kummallekin poskelle – ja vielä uudestaan, ihan varmuuden vuoksi.

Mika Roth

Aleksi Mattila: Me vastaan maailma

Aleksi Mattilan esikoisalbumi on askarruttava tapaus, etenkin kun sitä tarkastelee esikoisena. Mattila selvästi rakastaa suomirockin historiaa, mutta debyytti on silti enemmän uuden ajan ja maailman suomenkielistä rockia. Suomirockin ensimmäisen sukupolven historia kuuluu, mutta visusti taustalle karkotettuna. Saatteessa mainitaan tietysti oikeat nimet Göstasta Putroon asti, mutta sekin taitaa olla osin silkkaa savuverhoa.

Uuden ajan hengessä biisejä on julkaistu jo pino sinkkuina, luultavasti siinä tahdissa mitä pajalla on saatu valmiiksi. Kasarin synapopin turkooseja taustakankaita häpeilemättömästi levittelevä Anna anteeksi Eerika on sydänverta vuotava esikoinen kahden ja puolen vuoden takaa, mutta kesän 2024 Auringonpistoksii osuu keskemmäs herttaa. Rakkaus on onnenpyörän akseli, jonka kaarella pyörii täydellinen poprockbiisi. Eppujen ja Göstan kaapilla toki käydään, kun Corollan kyytiin noustaan, mutta jälleen lopputulos lunastaa sinne pääsemiseen vaaditut teot – ja pienoiset lainat.

Toisinaan elämä on baari ja baari on elämä. Kesän 2025 sinkku Puomibaari ylistää nuoruuden humalan veroista vapaudentunnetta, joka on jäänyt historiaan. Drinkin maku elon maljassa käy kitkeräksi, kun unelmien tyttö valitsikin vapauden sijasta vaurauden. Sinkkurintaman ulkopuolelta Ikaros liitää tuoden terveiset taaksejääneestä nuoruudesta, jonne traaginen hahmo on jäänyt. Mattila pohtiikin kovin usein niitä asioita ja hahmoja, jotka olivat ja jäivät silti vaivaamaan mieltä. Mikä erottaa hänet monista muista on se, että nyt osataan nostaa myös positiivisia puoli ja huomioita esiin. Parhaatkin päivät saavat tilansa.

Esikoinen on esikoinen ja tällekin kiekolla osuu muutama särähtävä sivulyönti. Saattaa tietysti olla, että pitkässä juoksussa hectormainen Syntymäpäivä ja Syyskuu (mitä vittua?) kasvavat tärkeiksi paloiksi jostain suuremmasta, mutta nyt raidat vaikuttavat riippakiviltä ansiokkaassa kokonaisuudessa.

Mika Roth

Fluffy Mittens: Fluffy Mittens

Fluffy Mittens oli nimenä niin tuttu, että olin taatusti törmännyt siihen jossain vaiheessa. Milloin, missä, miten? Noihin kysymysiin ei löytynyt vastausta, mutta kotimaisen yhtyeen kitararock-lähtöinen musiikki teki yhtä kaikki vaikutuksen. Kokeneista tekijöistä kasatun bändin esikoisalbumi on sen omia sanoja lainatakseni sekoitus kepeää ja raskasta, konstailematonta pop-ilmaisua ja yllättäviäkin progressiivisia kehitelmiä.

Albumi avataan kahdella ensimmäisellä sinkulla, jotka esittelevät ryhmän repertuaaria. Melodisempi ja korvaani tarttuvampi Motherless Child loi mielleyhtymiä Yesin ja King Crimsonin suuntaan, ilman liiallista peesailua. Menevämpi avausraita Random Acts kolistelee nopeammin, suoremmin ja rokimmin, mutta elintärkeät harmoniat kukoistavat siinäkin. Kaksi muuta sinkkua soivat levyn lopussa, This Wait -numeron sulkiessa debyyttipitkäsoiton lähes seitsemän ja puoliminuuttisella kulullaan. Ankkuria edeltävä Smiles nojaa isompaan valliin pelikentän leventyessä entisestään.

Eikä maailma sinkkujen välillä ole suinkaan tähditön. 70-luvun groovaavaa kimallerocksoundia tutkaileva Annie yllättää välitiloillaan ja Heavenly Bodies lähtee vielä rohkeampaan hippaleikkiin eri tyylisuuntien ruuhkassa. Moni kompastuisi omaan näppäryyteensä, mutta tuolla saralla kokemus ja näkemys nostaa Fluffy Mittensin keskikastista keulille. Ei aina se mitä tehdään, vaan miten asiat tehdään – ja mitä uskalletaan jättää sovitusta sorvatessa ulos. Debyytin kappaleissa tapahtuu alati ja paljon, mutta ainakaan allekirjoittaneelle ei tule missään vaiheessa ähky, vaikka ääniherkkukattaus on hetkittäin luokkaa huima.

Fluffy Mittens on yhtäältä raikas ja silti tutulta soundaava ja nätisti genren pihapiirissä pysyttelevä kitarapoprock-albumi. Levyn progehtavat ulottuvuudet nostavat ja rikastavat kokonaisuutta, varastamatta kuitenkaan itselleen liiaksi valokeilaa. Pieni lisärohkeus olisi tosin tulevaisuudessa suotavaa.

Mika Roth

Hadal Sherpa: Mountains

Tämä on jo kolmas Hadal Sherpa -albumi noin vuoden sisään. Se on huima määrä musiikkia, mutta monipuolisen tulisesti maustettu progerock ei ole koskaan pettänyt, joten kiinni vain. Julkaisujen ryöppy johtuu siitä, että ryhmän primus motor Vesa Pasanen menehtyi yllättäen viime kesänä, minkä myötä kesken jäänyttä materiaalia on tehty urakalla valmiiksi. Albumiaaltoa edelsi kahdeksan vuoden julkaisutauko, jolloin arkistoihin ehti kertyä rutkasti kaikkea.

Mountainsin seitsemän kappaletta on äänitetty vuosien 2021–2025 aikana ja materiaali miksattiin sekä masteroitiin Pasasen yhä eläessä. Viimeiset editoinnit suoritti Max Laine ja tämänkin levyn kaikki musiikki on lainaraita Gurbetia lukuun ottamatta kirjattu Pasasen nimiin. Viime vuoden lopulla julkaistu Memoria jylläsi krautimmin, latinankielisten biisien tutkaillessa länsimaisemmiksi miellettyjä tiloja. Mountains kääntää katseensa Lähi-Itään ja mielestäni vielä sitäkin idemmäs. Kyseessä on käytännöllisesti katsoen instrumentaalilevy, vaikka joitain sanattomia vokaaleja satunnaisesti taustalla kuullaankin. Taustalla on kuitenkin nyt se avainsana.

Edessä ovat sähköiset kitarat, oud, saz ja toisinaan valokeilan nappaava huilu, sekä rytmiryhmä, joka takoo villejä kuvioita. Keskellä levyä soiva Ormus yhdistää idän ja krautin mielestäni onnistuneesti, kun kummankin maailman ’sääntöjä’ taivutetaan. Dark Tides nousee idän taivaille taikamaton lailla, kun taas kuuma Camel on Moon voisi hyvinkin olla peräisin Khruangbinin setistä. Eikä syvään päätyyn tarvitse aina sukeltaa pää ja äänivalli edellä, minkä rauhaisa Return to Farum Azul kauniilla keinunnallaan osoittaa. En tiedä kuinka torvimaiset äänet on luotu, mutta lähde ei oleellinen vaan vaikutus.

Mountains jatkaa kovaa ketjua ja osoittaa, että Pasasen siirtyminen seuraavan paikan orkesteriin oli suuri takaisku tänne jääneille. Onneksi materiaali on saatu valmiiksi ja musiikki voi nyt soida vapaana.

Mika Roth

Kai Kuu: Songs From The Sun

Kotimainen duo Kai Kuu julkaisi toisen albuminsa ykkössinkun maaliskuussa 2024. Eli vain joitain kuukausia A Childish Dream -debyyttipitkäsoiton jälkeen. Tuon jälkeen psykedeelistä soul-jazz-fuusiota sekä unenomaisia, mystisiä äänimaisemia sekoittelevan yhtyeen pajalta on tullut ulos 13 sinkkua. Eli jokainen kakkosalbumin biisi on saanut loiston hetkensä, eikä täyteraitoja pitäisi tällä logiikalla löytyä.

Duo luottaa enimmäkseen englannin kieleen, mutta seassa on pari suomeksi laulettua numeroa. Raukea Kuunnellaan ja svengaavampi Kajastus eivät häpeä kovassa seurassa, jälkimmäisen noustessa alkupuolen yhdeksi kohokohdaksi. Vierailijoita kuullaan usealla raidalla ja etenkin laulaja-lauluntekijä Antti A:n vahvistamat Rabbit Hole sekä A Jealous Morning rikastavat kokonaisuutta. Pienemmässä biisijoukossa niin nämä, kuin huilisti-saksofonisti Jonna Konttisen vahvistama Not The Same voisivat pistää ikävästi silmään, mutta nyt kangas on riittävän laaja ja lähemmäs tunnin mitta kaipaakin kontrastia toimiakseen.

Popimpaa ja suorempaa linjaa edustava Khom Loy Sky soundaa hetkittäin Kemopetrolilta ja leijuen halki jazzahtava illan kulkeva Just A Dream sulauttaa pop-palat kudoksiinsa näppärästi. Kai Kuun soundi on samaan aikaan ilmava, täyteläinen, keveä ja syvä. Bassolinjat vaeltavat vapaina, laulu liitää linjakkailla pinnoilla, eikä ajan kulkua edes huomaa. Albumi soi nopean tuntuisesti loppuun jättäen nälän enemmälle, mikä on aina hyvä merkki. Lopussa hieman enemmän rummuista tukea saava Summer Night tuo vielä kerran Antti A:n estradille, minkä jälkeen Finally saa sulkea puodin.

Songs From The Sun on tutkielma valosta, sen tavoista heijastua, kääntyillä ja muuntua. Kaikki valo ympärillämme on lähtöisin yhdestä lähteestä, mutta silti elämän mahdollistavalla valolla on niin monia muotoja ja hetkiä. Hieno ja ansiokas levy, jossa riittää tutkittavaa sekä löydettävää.

Mika Roth

Markus Petsalo: Perillä

Kuopiolainen laulaja-lauluntekijä Markus Petsalo julkaisi reilu pari vuotta sitten Tänään luodaan tulevaisuuden muistoja -albumin, jolla folk-poppia suosiva artisti tyhjensi pöytälaatikkoaan. Mies & kitara tarjosi positiivisen yllätyksen, joten tällä erää tartuin tarjottuun pitkäsoittoon nopeammin. Toisella albumilla sähköt on kytketty päälle, mutta huomio on edelleen laulussa ja alati lähellä olevassa kitarassa.

Levyn avaava Hyräilen pysäyttää kerran toisensa jälkeen. Kyseessä on aikuisen laulama laulu pienen sairaalavuoteen äärellä, kun kuolemanpelko on läsnä ja maailma pienenee lopulta huoneen kokoiseksi. Petsalo on sairaalaklovnina nähnyt taatusti monia kovia asioita, mutta vastavuoroisesti hän on saanut kokea varmasti myös upean unohtumattomia hetkiä. Kolikolla on kaksi puolta, mitä Perillä-albumi nostaa alati esiin. Sinä, minä ja valkoinen krysanteemi ikuistaa elämän suuren hetken, jonka jälkeen on aika suunnitella kesähäitä. Älä hukkaa hulluuttasi on toisenlainen hetkeen heittäytymisen ylistys, jonka kautta voi myös saavuttaa totaalisen vapauden ja onnen.

Tässä tänään nostaa äänenpainetta, tuoden hilpeää karnevaalia mukaan kuvaan. Aurinkoisella puolella katua pysyttelee myös lapsuuden karkumatkaa hymyhuulin muisteleva Me maisemareittiä mennään, joka ottaa bluegrassin ja Amerikan maiden vapaan folkin avukseen. Bluesrockin standardeja tutkiva Ihanan inhottava toistaa uskollisesti genrensä oppikirjoja, mutta Pepe Ahlqvistin huuliharpusta ja sielun alkuvoimaisesta korvennuksesta on toisaalta vaikea mutista. Samaa maailmaa toistaa perussetistä kasattu Ula Ula, mutta toisinaan ei vain tarvita tuota enempää.

Elämä on kummallisten sattumusten ja käänteiden summa, jonka arvo kannattaa oivaltaa silloin kun aikaa vielä on. Perillä soi mielestäni elämän suuruudesta ja ihmeellisyydestä, johon toki mahtuvat myös varjot ja suru, mutta joka lopulta kulkee kuten pitääkin. Tavalla tai toisella.

Mika Roth

Musta Maria: Läpi helvetin

Joensuulainen Musta Maria on julkaissut esikoisalbuminsa, mutta melodista kitarapoprockia soittavan bändin historia johtaa muutaman vuoden taa. Loppuvuodesta 2023 aiemmin Maarit Soikkeli -nimellä operoineen trion Taivas EP tuli vastaan. Melankolisen tumma soundi vaihteli raidalta toiselle, ja samainen tarina jatkuu myös uuden nimen alla ja uudella albumilla.

Itse asiassa levyn kaikki seitsemän kappaletta on ymmärtääkseni julkaistu jo sinkkuna. Niistä vuoden 2025 neljä sinkkua avaavat kiekon, muodostaen samalla kuvitteellisen A-puolen. Avausraita Viimeinen kesäyö nousee nipun terävimpien numeroiden joukkoon, ollen joukon lyhin, napakoin ja mielestäni myös samalla tehokkain tuokio. Kellon ja tunnespektrin vastakkaisessa laidassa soi toisena numerona yli neljän minuutin yltävä Läpi helvetin, joka kaikuu otsikkonsa veroisesta tunnelatauksesta. Vokalisti Anne Vänttinen omaa karismaattisen äänen, kovimpien rivien tipahdellessa tunnepommien lailla sydämeen.

EP:n tekstit ovat tummista tunnoista kumpuavia ja Sarastus saattaa mennä jo askeleen liian pitkälle suoranaisessa mustuudessa. Tai sitten kyseessä on täsmälleen oikea siirto oikeassa paikassa, kaikki on lopulta kiinni erittäin pienistä marginaaleista. Modernimpaa suomipoppia avuksi hakeva Liian kauan ja hakkaavampaa rokkisoundia kokeileva Valo ovat elintärkeitä irtiottoja, joiden ansiosta levy ei ole alleviivaavan yhtenäisten numeroiden kuoro.

Musta Maria on rakentanut soundin, jossa on mielestäni roppakaupalla potentiaalia. Kitarat rouhivat mehukkaalta syvyydeltä grungeista tannerta. Rytmiryhmän työ ei ainoastaan tue taustalta, vaan muuntaa ja muokkaa tunnelmia. Kaiken kruununa ovat kuitenkin vokaalit, jotka tosin saavat hetkittäin miltei mahdottomia sanoja laulettavakseen. Tummaa on ja usein ihan synkkää, minkä myötä jäin kaipaamaan pieniä irtiottoja. Ei tässä kesäisistä kukkakedoista tarvitsisi laulaa, vaan edes joskus hiukan vähemmän sateisista päivistä.

Mika Roth

Primeval Plane: Dance With the Tarotmaster

Elektronista, kasarista ja synavetoista musiikkia luova Primeval Plane ei peittele vaikutteitaan, vaan mainitsee suuriksi nimikseen mm. Pet Shop Boysin ja Röyksoppin. Onpa Primeval Planen takaa löytyvä Ilari Hannula julkaissut toisen artistinimensä alla jopa levyllisen Pet Shop Boys -covereita vastikään. Mutta se on toinen tarina ja nyt lähdetään Tarot-korttien maailmaan instrumentaalisynamusan kyydillä.

Tarot-korteilla voidaan ennustaa tulevaa, mutta levyn henki on jo alusta selkeä. Tempo pysyy halki matkan kiivaana ja tanssilattiaa tampataan hien otsalle nostavalla intensiteetillä. Vaikka levyllä ei ole kuin kymmenen raitaa kertyy sille kokonaismittaa miltei 58 minuuttia. Leijonanosan tuosta nappaa itselleen toisena soiva The Return of the Joker, joka on sangen korkealentoinen ja kirkkaita horisontteja ympärilleen luova energiapamaus. Daft Punkin jo aikaa sitten kartoittamat digitaaliset kanjonit voi havaita Esoteric Mountain Hopin eeppisestä kulusta ja lisäkasarit pamahtavat mm. Magickin jyskeestä.

Primeval Plane osaa ovelasti jalostaa 80-lukulaisuutta ja sekoittaa siihen niin ysärin teknoa kuin uuden vuosituhannen elektroa. Lopputulema ei kuulosta suoraan miltään osaltaan, mutta kaikki pelissä olevat palat voi helposti havaita musiikin soidessa. Videopelimäiset hetket limittyvät toisiinsa ja muuta joukkoa hitaammin kiiruhtava ankkuriraita Garden of the Gods on oiva tapa sulkea matka. Hieman samassa hengessä välkkyy myös keskemmältä kiekkoa löytyvä Moonfire Eyes, jonka elokuvamaisissa äänikentissä myös 70-lukulainen henki mielestäni on havaittavasti läsnä.

Dance With the Tarotmaster on vahvan tunnelmallinen albumi, joka yhtäältä vaikuttaa jonkin eeppisen ja modernin seikkailuelokuvan ääniraidalta, mutta on toisaalta erittäin pelimäinen selvine viittauksineen. Sanattomat kuoro-osuudet lienevät softalähtöisiä ja sinfoniset kaaret korostavat digitaalisuutta, mutta on tässä myös hyvä määrä sielua. Ja se jos mikä on saavutus.

Mika Roth

Lukukertoja: 180