Iso pyörä: Huojuva lato 2008–2026

Huojuva lato on tehnyt pitkän päivätyön suomalaisen kantrin leppoisilla laitumilla. Vuonna 2008 perustettu bändi on alusta asti nojannut Suonna Konosen elämänmakuisiin lyriikoihin ja amerikkalaisen perinnemusiikin soundiin. Pedal steel -kitarasta on samalla tullut nuotti kerrallaan osa suomalaista ja pohjoiskarjalaista perintöä, joka on kasvanut kuin varkain osiaan suuremmaksi.

Bluelight Records

Nostan välittömästi jaloissa mouruavan kissan pöydälle. Huojuva lato summaili taivaltaan jo onnistuneesti reilu pari vuotta sitten ilmestyneellä Elävänä Osulassa -livelevyllä, joten kokoelman julkaisu näin liki kattavaa livepakettia on hivenen yllättävä siirto. Totta tuokin, mutta vastavuoroisesti keikkatallenne oli raameistaan huolimatta hiukan halpa tapa summata kaikkea tapahtunutta. Toki livellä oli 28 raitaa, vaan se jäi silti kirjoissani hiukan lyhyeksi lyönniksi.

Näin olin ennemminkin ilahtunut, kun Iso pyörä pyörähti kirjekuoresta toimituksen pöydälle. Annoskoko on turvonnut tuplalevyksi, kattauksen mitta on peräti 36 biisiä ja kaiken kukkuraksi mukana on myös jopa kolme uutta vetoa, sekä muutama muiden projektien hedelmä. Näin niitä kokoelmia tulee tehdä, kun biisijoukkoon on poimittu kappaleita kymmeneltä pitkäsoitolta. Eikä rajoja ole piirretty niin ehdottomiksi, että Takkulan baari -albumi tai Kevyet mullat -projektiakaan olisi tyystin sivuutettu.

Kokoelma on pääosin kronologinen, ja näin ensimmäinen levy summaa vuosien 2008–2015 palasia. Loppuvuodesta 2008 ilmestynyt Hullu suomenhevonen -debyyttisinkku sai jo ilmestyessään kiitosta, kun banjo ja dobro värittivät ilmavaa särö-haaveilua, kollegan vanhoja sanoja lainatakseni. Omalle kohdalleni Huojuva lato osui kuitenkin ensi kertaa vasta kaksi ja puoli vuotta myöhemmin Virran Ola on vielä kuningas EP:n voimalla. Varhaisten sinkkujen nimibiisit, kuten Lieksan tyttö, on otettu tietysti mukaan, mutta tilaa on löytynyt myös yllättävämmille paloille.

Kokoelma voi pahimmillaan/parhaimmillaan olla täysin ennalta arvattavien numeroiden paraatia, jossa kuulija saa täsmälleen sitä mitä olettaakin tilanneensa. Huojuva lato vaikuttaa lähestyvän uraa summaavaa teosta silti hivenen erilaisesta kulmasta. Iso pyörä on kyllä yhdeltä poskelta mukavaa hittiparaatia, mutta kokoelman kumpikin puolisko on samaan aikaan myös omillaan toimiva albumikokonaisuus. Taija Maatialan kanssa esitetty Sydänkesän vihreät niityt ja hieman myöhemmin maisemaan melankolisesti kajahtava Kosmiset huolet eivät varsinaisesti innoita hakkaamaan lapikkaalla tahtia lattialaudoista, mutta nämä harmoniset ja sinisemmätkin juonteet ovat osa bändin perintöä.

Oman pienen sivuraiteen muodostavat ykköslevyn kaksi viimeistä raitaa, jotka ovat alkujaan Kevyet Mullat -projektin julkaisemia. Kyseiselle kiekolle Suonna Kononen lauloi kolme raitaa, joista Lötkön Haamu ja Myllykoskentie ovat mahtuneet myös Huojuva lato -yhtyeen kokoelmalle mukaan. Vanhat omppopuut jäi siis hyllylle odottamaan, ja olisihan hiukan karmeja venyttämällä myös Mylsällä meni seitkyluku -ralli saatu mukaan. No, ehkä sitten ensi kerralla.

Toinen levy käynnistyy Talvisia tarinoita EP:n biisikolmikolla, joista Pekka Myllykosken kanssa esitetty Kantripaskaa on itseoikeutetusti keulilla. Tämä kipale jakaa mielipiteitä, mutta ei ole suinkaan ainoa ’harmaalla sektorilla’ operoiva kakkoslevyn siivu. Kiekon loppuun bonuksiksi viskatut Lisää lehmänkelloa ja Edeltämenneille ystäville eivät ainakaan jätä satunnaista kuulijaan kylmäksi. Ensinnä mainittu rymistelee amerikkalaisen countryrockin ladossa niin että seinät vain pullistelevat, kun taas kakkoskiekon ja koko paketin sulkeva ankkuri lyö kaikki klisekortit pinossa pöytään.

Vuosien saatossa olen kiintynyt yhä enemmän vuoden 2016 Lättähattu-albumiin, jolta on luonnollisesti otettu mukaan Rautavaaralle kunniaa kirjoissani tehnyt Suomenhevonen. Kaunis ja rauhaisa raita se kaunistuu vain vuosien karttuessa, kun taas kaihoa eri ikkunasta tarkasteleva Mies Luoja tietää mistä erottuu progeineen edelleen bändin repertuaarissa edukseen. Hirviryijy on selkeämpi palanen Juicen maailmaa, vaan näitäkin numeroita kaivataan pitkällä taipaleella.

Ensimmäisenä pandeamiakesänä ilmestynyt Viimeiset vanhat hyvät päivät on ymmärtääkseni edustettuna toiseksi suurimmalla biisijoukolla (voitto kirpoaa tietysti Lähde länteen! -esikoiselle), mutta siirto on ymmärrettävä ja perusteltu. Siinä missä esikoinen aikoinaan pohjusti estradia tulevalle, lähti bändi vaikeana vuonna 2020 kulkemaan virkistävän uuteen ja rokkaavampaan suuntaan.



Juuret Iijoen törmässä on ehkä coveri, mutta suomennos jyskyttää raiteillaan mielestäni jopa alkuperäistä jykevämmin. Sydänmaantien pois jättäminen olisikin ollut rikos ja Kevään hopeinen virta on kuluneiden vuosien aikana löytänyt tiensä yhä syvemmälle sydämeen. Olisihan isoksi venähtävä Rakkaustähtikin kiva joukossa ollut, mutta ehkäpä isompi laatikkojulkaisu on jätille sopivampi ympäristö – sitten joskus, ehkä.

Vielä kokoelman uusien numeroiden pariin palatakseni onnistumisten joukkoon on laskettava myös Jenna Bögebergin kanssa esitetty Karjalan kesäyössä. Hieno raita seisoo omillaan, ollen samalla kokoelmaa mainostava uusin sinkkujulkaisu.

36 biisiä on paljon, todella paljon, ja silti huomasin jälleen kaipaavani joitain numeroita. Jossain toisessa maailmassa Lasiset siivet ja Poika unelmoi (Savo) olisivat olleet myös mukana, mutta otan avosylin ja hymyhuulin vastaan myös nyt tarjotun annoksen.

Mika Roth