Duudsonit-elokuva: Kotiinpaluu (Original Motion Picture Soundtrack)

Duudsonit on kotimainen esiintyjäryhmä, joka on saanut jo useamman sukupolven pyörittelemään päitään ja silmiään niin stunteillaan, tempuillaan kuin jutuillaankin. Osumia on otettu yli 25 vuoden ajan ja juttua on viety johdonmukaisesti eteenpäin siinä samalla. Duudsonit-elokuva: Kotiinpaluu nostaa joukon jälleen parrasvaloihin ja elokuvaa varten tehtiin komea ääniraita-albumi. TJOY:n kolme ja The Odorantsin yksi biisi vastaavat kovemmasta menosta, kun taas Tuomas Kantelisen säveltämä elokuvamusiikki on tunnelmallisempaa materiaalia.

TJOY Entertainment

Elokuvat ovat musiikille haastavia, etenkin kun kyse on vauhdikkaammasta menosta. Ja Duudsonien vauhdissa on jo lähtökohtaisesti haastavaa roikkua, kun asioita sattuu ja tapahtuu. Leffaa toistaiseksi näkemättömänä pystyin kuitenkin keskittymään itse asiaan: eli kolmeen lohkoon jaettavaan musiikkiin.

Soundtrackin menevintä puolta edustaa suomalainen musiikkikollektiivi TJOY, jonka rivistöistä löytävät mm. Jaakko ”Pirinjaska” Piri sekä Jussi Mattsson. Albumin toisena raitana maisemaan kajahtava Coming Home ei ainoastaan toista skeittipunkin tuttuja uria, vaan mukaan on saatu modernimpaa soundia. Lopputulos soundaa makealta jo alkuperäisenä versiona, mutta albumilla kuullaan myös kipaleen Bress Please version. Eikä komea lisäotsikko vain brassaile, vaan torvea tungetaan mukaan jo valmiiksi vauhdikkaaseen vetoon.

TJOY:n kahdesta muusta biisistä Set Me Free on asteen silotellumpi ja melodisempi, kitarasoundin pyörähdellessä isompaa kiertorataa suosien. Vokaaleissa hyödynnetään myös kerroksellisuutta ja pienin sovituksellisin tempuin syntyvää ilmavuutta, minkä ansiosta kipale nousee kirjoissani korkealle. Väliosan kaarros karibialaisiin maisemiin lasketaan myös ehdottomasti eduksi ja toivottavasti sivuaskelten tilaisuutta on hyödynnetty myös valkokankaalla.

Kovimmat kierrokset TJOY tarjoaa kuitenkin rujommaksi punkiksi paljastuvalla Human Nature Crap -rallilla, joka musiikillisesti saattaa olla osuvin vastine Duudsonien rämäpäiselle touhulle. Nytkään yhtye ei kuitenkaan turvaudu halpaan lekan heilutteluun, sillä kipaleesta löytyy kaiken räminän ja pärinän alta yllättävänkin syviä suvantoja. Eivät ne temput, vaan niiden onnistunut korostaminen – niin tempuissa kuin äänessä.

The Odorants in Blue Road on jo itsessään pieni klassikko, jolle ajan hammas on ollut armollinen. Seinäjokelaislähtöinen orkesteri on laskettavissa punkahtavan kitararockin pieneksi suuruudeksi, joka ei ole saanut ansaitsemaansa kunniaa vuosikymmenten saatossa. Parin vuoden takainen Love Songs Never Die osoitti kuitenkin potkua yhä löytyvän ja olisi tuoltakin kiekolta voinut edes jotain leffaan mukaan napata.

Varsinaisen leffamusiikin levylle on tehnyt Tuomas Kantelinen ja tällä saralla ääni jää selvästi kaipaamaan kuvan tukea. Kantelinen luo toisinaan jännitteistä toisinaan taas erittäin laveilla teloilla maalailevaa äänikenttää, joka on kiistattoman elokuvamaista. Voin vain arvailla leffan dramaattisempien kohtien saavan lisätukea hienosyisistä musiikkielementeistä.

Albumin sulkeva I Love You Guys on päälle seitsemän minuutin mitassaan ilmeinen päätepiste, joka ei mittaansa sen kummemmin perustele. Hospital Waltz paljastaa jo nimellään, missä valssataan tällä erää ja Elephant Toothpaste saa jännitteisillä soundeillaan pohtimaan, että mitä ihmettä ne Duudsonit nyt mahtavat puuhailla. Arvaako moista edes vilkaista, kun lopputulemaan kuulunee jälleen tikkejä, tuppoja ja siteitä. Ehkä myös kipsiä.

Elokuvien ääniraidat ovat haastavia ja monesti rikkonaisia kokonaisuuksia, mutta kuulemani perusteella tekisi mieli myös nähdä nuottien kaverit. Joten kai tämä sitten toimii kuten pitääkin.

Mika Roth