Pienet

Sinkut II - Joulukuu 2019

20.12.2019

Ajaton: Neon Choke
Secret Entertainment

80-luku tuntuu olevan ehtymätön inspiraation lähde musiikin moninaisille eri genreille. Tamperelainen Ajaton on selvästi innoittunut ainakin muutamista tuon kultaisen vuosikymmenen postapokalyptisista elokuvista, jos en aivan väärässä ole. Saatesanoissa viljellään termiä ’super’, eivätkä sellaiset muinaiset sanat kuin ’city’, ’cyber’ ja ’gothic’ liene tekijöille myöskään tuntemattomia.

Neon Choke ei onneksi tukehduta kuulijoita neon-väreihin, tai ainakin omasta mielestäni musiikin spektristä on helpompaa havaita Blade Runnerin tuttua sinistä ja Alien-maailmoiden tummaa harmautta. Synthwaven melankoliset ja urbaanit maisemat helkkyvät runsaiden syntetisaattoreiden kaulitessa pääteemaa ja melodiantapaista maisemaan samaan aikaan voimalla mutta herkästi. Rytmipuolella vältetään myös onnistuneesta teknon rytmikeskeisyys ja junnaavuus, biisin virratessa suhteellisen pakottomasti uomassaan. Erittäin lupaava avaus, joten toivottavasti debyyttisinkku on saamassa tulevaisuudessa jatkoa.

Mika Roth

Crimson Sun: Essence of Creation

Isosti soivaa ja melodisuuttaan korostavaa metallia luova Crimson Sun antoi jo myrskyvaroituksen We Are One -sinkullaan, joka sai myöhemmin syksyllä jatkoa The Beast Within -siivusta. Nyt on koittanut kolmannen sinkun aika, joka pohjustaa niin ikään ensi vuoden puolella ilmestyvää bändin toista pitkäsoittoa.

Essence of Creation rakentuu huimasti kuulijaa kuskaavan kertosäkeen ja vaanivampien säkeistöjen väliselle kontrastille, joiden välissä tarjotaan tietysti vielä asianmukaisen kimuranttia mutta samaan aikaan suoraan päin taulua iskevää metallointia. Vokalisti Sinin laulu on nostettu harkitusti pintaan ja niin kitara kuin koskettimet pääsevät briljeeraamaan myös omilla hetkillään. Jäin kaipaamaan loppuun vielä sitä viimeisen portaan nousua, etenkin kun kaikki tuntuu jo pohjustavan suurta finaalia, mutta hyvä tämä on jo näinkin.

Mika Roth

Eilera: Sea Widow

Siitä on kuulunut hyvä määrä vuosia, kun kuulin viimeksi mitään Eilerasta. Sittemmin ranskalainen duo on puoliintunut soolouraksi ja laulaja/lauluntekijä on muuttanut Helsinkiin. Paljon on siis vettä virrannut Vantaa-joessakin sitten Fusion-albumin, mutta merkittävä osa musiikin peruspilareista on samoja kuin kaksitoista vuotta sitten.

Sea Widow on siis eräänlainen pop-kappale, jota määrittelevät folkista tutut, karsitut, hillityt ja kurissa pidetyt linjat. Toisaalta Eileran juurissa on yhä myös metallia, joten äänenpaine ja paisuttelu – tosin hillitty sellainen – nostavat päätään. Akustiset soittimet sekoittuvat sähköisiin ja elektroninen pintasilaus viimeistelee kakkua, joka kaiken kukkuraksi kutittelee vielä kelttihermoa. Näin monen eri aineksen viskominen samaan pataan on tietysti aina vähintäänkin uskaliasta, mutta viidennen albuminsa julkaisuun valmistautuva Eilera on sen verran kokenut tekijä, että kaikenlaiset sudenkuopat vältetään.

Mika Roth

Hehewuti: Antaa mennä beibi

Elämässään sangen erilaiselta uralta musiikin saralle siirtynyt Hehewuti, eli Henna Raita, julkaisi alkusyksystä esikois-EP:nsä ja jo nyt on koittanut jatkon aika. Antaa mennä beibi siirtää Hehewutia soundillisesti lähemmäs popin valtavirtaa, tosin etäisyyttä kaupallisten voimien hallitsemiin syvyyksiin on – onneksi – vielä riittämiin.

Antaa mennä beibi -sinkku kertoo jo nimellään sen olennaisen, eli sanomahan on yksinkertaisuudessaan: annetaan palaa, eikä jatkuvasti vain pelailla varman päälle. Jokainen voi antaa parhaansa ja vaikka kaikki ei suju aina kuten leffoissa, elon tarjoamista kokkareista kannattaa ottaa oppia ja yrittää vain entistä lujemmin. Kaikki tämähän on luettuna sangen simppeliä, mutta sen omaksuminen saattaa joskus tuottaa yllättävän kovia ongelmia. Soundipaletti on hehewutimaisella tavalla rahdun folkahtava ja nopeasti etenevä kipale voisi puolestani viitoittaa artistin tulevaa uraa.

Mika Roth

Humavoid: Monkey Trap

Humavoid on progressiivista, kulmistaan pisteliästä ja luonteeltaan ärhäkkää metallia luova yhtye, jonka jäsenistöllä on jykevä annos kokemusta jo muista yhteyksistä ja yhtyeistä. Ensi vuonna uuden pitkäsoiton julkaiseva orkesteri on nyt luomassa jatkoa reilun viiden vuoden takaiselle Faster Forward -kiekolle, eikä ensivaroitus ole lainkaan hullumpi.

Monkey Trap on reiluun kolmeen ja puoleen minuuttiin puristettu annos kiukkuista metallia, josta löytyy deathin jyrkkyyttä, metalcoren vimmaa ja äärimetallin ehdottomuutta. Silti bändi ei lankea ylirankkuuden ansaan, vaan saa kuin saakin pidettyä siivunsa vapaasti hengittävänä, mitä on pidettävä melkoisena saavutuksena. Vokaalit tarjoillaan täysraakana huutona, mistä syvin kumarrus Suvimarja Halmetojan suuntaan, mutta biisin merkittävin voimanlähde on sen poukkoileva riffimoottori ja loppujalostuksen suorittava sovitus ansaitsee maksimipisteet sekin. Hyvällä tavalla hiljaiseksi pistävää höykytystä.

Mika Roth

Jankan Eläinpuisto: Jää varjo
Tuore Records

20-luku on käytännöllisesti katsoen jo niskassa, maailma jatkaa radallaan kohti tuntematonta huomista ja muutosten tuulet puhaltavat myös Jankan Eläinpuiston käytävillä ja estradeilla. Yhtyeeltä on jo aiemmin totuttu kuulemaan monipuolista materiaalia, mutta tällä erää kaikki loputkin genrerajat ovat lentäneet joutavina romukoppaan.

Tämän miltei viisiminuuttisen kappaleen matka kulkee melodisissa ja rauhallisissa fiiliksissä, eikä hiljalleen kasvava tunnelmointi missään vaiheessa räjähdä isoksi kappaleeksi - onneksi. Toki viimeisen minuutin aikana rummut tulevat mukaan kuvaan, mutta tyylillä ja harkiten, mikä on tässä yhteydessä tärkeintä. Vokaalit ja hiukan hiljaisilla käsillä soitettua kitaraa, eikä siinä juuri muuta enää tarvita, kun elämän suurten mysteerien äärellä hiljennytään ja nostetaan katse taivaalle. Saatesanojen mukaan biisi syntyi kimpassa vietetyn terapiasession tuloksena, ja lopputuleman perusteella en voi kuin toivoa vastaavia sessioita myös tulevaisuudessa tapahtuviksi.

Mika Roth

JATALA: The Knife

Rokahtavaa metallia takova JATALA on eräässä television musiikkiohjelmassa menestystä niittäneen vokalisti Jesse Jatalan ympärille syntynyt kokoonpano. Olen lähtökohtaisesti hieman epäluuloinen näitä puolivalmistuotteita kohtaan, mutta JATALAn tapauksessa vakuutuin bändin suunnattomista energiatasoista ja orgaanisesta voimasta. Eikä voimaa ainakaan heikentänyt nelikon jykevä ote rokkaavasta metallista sekä vahvasta soundista.

The Knife iskee teränsä perinteisen metallin ja modernimpien, selvästi rankempien, vaikutteiden väliin. Kummastakin maailmasta leikataan parhaita puolia mukaan ja lopputulos tuo aina kustakin hetkestä riippuen mieleen vuorollaan klassisen metallin suuruudet, sekä uuden sukupolven rankistelijat. Voima on tosin samalla ryhmän vakavin vihollinen, sillä The Knifen parhaat tarttumapinnat tahtovat hetkittäin peittyä tarpeettoman paksun metallikerroksen alle. Lupaava alku silti, joten pidetään antennit herkkinä JATALAn tuleville pistoille.

Mika Roth

Luuydin: Äärettömyyden hiljaisessa kehdossa

Avaruus on astrofyysikoiden mukaan ääretön, eikä siellä juuri ääniäkään voi kuulla materian niukkuuden johdosta. Niinpä Luuydin-orkesterin tuorein sinkku on täysin loogisesti nimetty, eikä näissä galaktisissa mittakaavoissa haittaa edes se, että romuluista rockia soittavan orkesterin sinkulla on jo jonkin verran ikää. Loogisuutta ja johdonmukaisuutta onkin ladottu useampaan kerrokseen, kuten huomaatte.

Kolmen ja puolen minuutin mittainen siivu on nopea, räyhäkäs ja postpunkin lähtötelineistä rohkeasti eteenpäin karkaava makupala. Tekstissä teleskooppi napataan kainaloon ja alle minuutin kohdilla ruuvataan jo kertosäettä kohdilleen, ratojen hakiessa halki biisin niitä optimaalisia suhteitaan. Biisin ainoa ongelma on sen kenties tarpeettomankin kova kiire, minkä takia täysi potentiaali jää mielestäni saavuttamatta. Siivu ei olekaan verrattavissa niinkään vaikka kauniisiin kaasujättiläisiin, kuin nopeasti halki aurinkokuntien kiitävien komeettoihin ja asteroideihin. Onko tuo sitten rumuuden estetiikkaa – tiedä häntä, mutta ainakin siivussa on energiaa yllin kyllin ja ehkä keskeneräisyydessä on tosiaan omaa taikaansa.

Mika Roth

Lyyti: Ei pahalla
Luova Records

Lyyti on niitä artisteja, jotka ovat onnistuneet viime aikoina aidosti ja täysin sotkemaan allekirjoittaneen pasmat. Olen matkalla kaatamaan patsaita -sinkun runoelmapopiksi kutsuttu äänitaide kun sai pohtimaan sitä, kuinka tosissaan tässä enää ensinnäkään ollaan. Suloisen kömpelö lo-fi estetiikka ja barokkipopilta omaksutut krumeluurit loivat toisaalta jotain, joka ei ole tähän päiväänkään mennessä päässyt ainakaan unohtumaan.

Ei pahalla -sinkussa matkataan menneisiin vuosiin, jonnekin nuoruuden levottomiin päiviin ja vaikeisiin aikoihin, kun oli aika luopua lapsuudesta ja haudata päiväkirjan mukana naiivi viattomuus. Uusi maailma pyöri tupakan ja alkoholin ensikokeilujen värittämissä illoissa, olivat kokemukset sitten omia tai toisten välittämiä, eli teini-iän jättämiä jälkiähän tässä taas kartoitetaan ja sieltä rakennetaan siltaa myös nykypäivään. Popin kosketinvetoisuus ja unenomaisuus ovat yhä paikoillaan, tosin em. soundillinen haparointi on nyt helpommin siedettävissä määrissä. Ei pahalla, mutta pidin tästä enemmän.

Mika Roth

Madekoski: Pitsa on mun ruokaympyrä
Tahto Levyt

Madekoski on nelihenkinen indie rock -yhtye Oulusta, jonka historia ulottuu ainakin vuoteen 2016 saakka. Pari vuotta myöhemmin ryhmältä ilmestyi EP-levy Elä täysillä, mutta varovasti ja nyt on koittanut uuden videosinkun aika. Tarina ei kerro tarkoittaako tämä sitä, että luvassa on jotain suurempaakin julkaisua, mutta nautitaan nyt niistä siivuista mitä lounaspöytään kiikutetaan.

Pitsa on mun ruokaympyrä -kipale kertoo jo nimellään lyriikoiden olennaisen viestin, eikä tuohon ole juuri lisäämistä. Taikinalevyn päälle kun voi latoa oikeastaan mitä vain, eikä mikään ole lopulta väärin tai harhaoppista. Samaa vapaata kokkailufilosofiaa edustaa myös itse kappale, jonka jäljet johtavat mielestäni Pohjois-Amerikan indierokkareiden suuntaan. Eikä pitsa heikkene, vaikka tomaattikastikkeeseen on rouhittu sekaan Pixiesiä ja Fugazia on viipaloitu sekaan. Riittävän räkäiset ja tukkoiset soundit, toimiva rakenne ja vaikka laulu jyräytyy, niin sekin kestetään näillä mausteilla.

Mika Roth

Matias and the Canyons: Echoes of the Canyon

Kun kuuntelin ensi kertaa Matias and the Canyonsin sinkkua, jouduin kieltämättä positiivisia väreitä synnyttävän hämmennyksen valtaan. Eikä Steve’n’ Seagullsinkin banjonsoittajana vaikuttavan Matias Haaviston ideoima tyylikeitos ole tuonkaan jälkeen menettänyt tulista makuaan. Alternative rockin epämääräisen sateenvarjonhan alle tässä kiistatta mahdutaan, mutta bluegrass- ja folk-vaikutteet sotkevat linjoja herkullisesti.

Matias and the Canyons voisikin vallan hyvin olla jostain päin Yhdysvaltoja, siinä määrin preeriantuoksuista ja Syvän Etelän marinoimaa herrain musiikki on. Tuohon kun vielä lisää päälle Haaviston persoonallisen ja vahvan englanninkielisen laulun, niin Arizonan maisemista alkujaan innoituksensa saanut kappale istuu modernin americanan pirtaan ongelmitta. Biisin aaltoileva rakenne ja kielisoitinten kaunis yhteistyö tekevätkin tästä vajaasta neljästä minuutista kokemisen ja muistamisen arvoisia. Nyt kun vielä saadaan luvattu debyyttipitkäsoitto markkinoille.

Mika Roth

Mitä helvettiä nyt taas: Tuu mun luo
Nature Sucks Anyways Records

Mitä helvettiä nyt taas on nimenä (kuinka ollakaan) jäänyt mieleen, mutta aiemmin en ole arvioinut ainuttakaan ryhmän kappaletta tai julkaisua. Yksi syy on eittämättä bändin nimi, jonka tulkitsin aiemmin viittaukseksi huumorimusiikista, mutta toinen – ja perustavammanlaatuinen – syy lienee se, että bändiltä ilmestyy vain yhden kappaleen mittaisia sinkkuja.

Sinkuista uusin ja järjestyksessään ymmärtääkseni seitsemäs osoittautui heti kättelyssä tarttuvaksi poprokkikseksi, jossa kertosäkeen tarttumapintaan tartutaan ensi kertaa jo puolen minuutin kohdilla. Eikä koko kipale kellota edes kolmea minuuttia, joten lyhyesti virsi kaunis jne. Biisin junnaava takominen saattaa myös nousta joillekin pieneksi kynnykseksi, mutta uskoisin plussien voittavan jo näinkin lyhyessä juoksussa miinukset ja onhan tässä omanlaistaan syvyyttäkin. Pinnat vielä avarasta ja samaan aikaan sopivan ahdistuneesta soundimaailmasta ja helposti muistettavasta levylafkan nimestä.

Mika Roth

Mötikkä: Riisu kaikki pois
So Music Finland

Mötikkä on Mötley Crüe -tulkinnoilla tuulta purjeisiinsa jokunen vuosi sitten kerännyt hard rock -yhtye, joka luo tällä erää omaa perushardrockiaan. Sampsa Astala kipparoiman ryhmän paluu osui samaan aikaan amerikkalaisten virkaveljien paluun kanssa. Tai siis, paluuhan on tässä yhteydessä hieman lyhyenläntä, koska ennen joulua käynnistyvä paluukiertue muuttuu jo seuraavana päivänä jäähyväiskiertueeksi.

Entä sitten se uusi biisi? No, Riisu kaikki pois -kappale on kiistatta korni ja klisheinen kertomus siitä, kun musiikkikeikalta pokataan – tai tullaan pokatuksi – ja seuraavana aamuna asiat saavat yllättävän käänteen. Kunniaa tehdään luonnollisesti suurille bailausesikuville, mutta olisihan tekstissä mainittu Popedakin ollut näin tarttuvasta siivusta taatusti ylpeä. Tuohon kun päälle lisää vielä ’autenttiset’ soundit ja genrestä omaksutut pakolliset kuviot, niin tässähän ihan toivoo, että jäähyväiset olisivat sellaiset Kiss-tyyppiset. Eli seuraavaa paluuta odotellessa.

Mika Roth

Nuorisopalatsi: Viskaa se tuleen

Erinomaisella nimellä varustettu Nuorisopalatsi on jo 80-luvulla perustettu yhtye, joka vuosina 1986-1992 julkaisi musiikkia suhteellisen menestyksekkäästi Alice in Wasteland -nimen alla. Vuonna 2017 bändin ydinkolmikko otti takaisin alkuperäisen nimen ja ryhtyi tekemään uutta musiikkia suomenkielellä. Siinä missä Nuorisopalatsi kolisteli ja rämisteli 80-luvulla postpunkkia on vuoden 2019 Nuorisopalatsi soundillisesti ehkä asteen siistimpi ja modernimpi ryhmä, jonka seuraava pitkäsoitto ilmestyy uuden vuosikymmenen alussa.

Viskaa se tuleen -kappaleen tarttuvuus ja puhdaslinjainen yksinkertaisuus lupaavatkin tulevalta paljon, etenkin kun yhtyeen tunnistaa edelleen itsekseen mitä helpoimmin. Uusiutuminen ja omille juurille uskollisuus ovat haastavia asioita jo huomattavasti nuoremmillekin orkestereille, mutta ainakin tällä raidalla punnukset asettuvat triolle suosiolliseen asentoon. Asianmukaisen kolkko soundipakki on hiottu siinä määrin kuultavaksi, että pisteliäät lyriikat löytävät kohteensa ja biisin kirpeys viipyy kielenpäässä vielä pitkään.

Mika Roth

Nyrkkitappelu: Kolme tölkkiä Lidlin kassissa
Stupido Records

Tamperelainen vuonna 2010 perutettu punkrock-yhtye Nyrkkitappelu viettää juurikin kymppivuotisiaan ja kuinkas muutenkaan kuin valmistautumalla uuden albumin julkaisuun, joka jatkaa aiemmilta laatujulkaisuilta tutuilla linjoilla. Isosta nyrkistä naamaan ilmestyy helmikuussa ja ytimekäs pussikaljasingle lyö kielen jo tässä vaiheessa tukevasti poskeen. Tai jonnekin nyt ainakin.

Kolme tölkkiä Lidlin kassissa on siis tämän napakin kappaleen nimi ja lyriikoiden välittämän tarinan pääasiallinen elementti. Kyseessähän on kuitenkin talouden käynnissä pitäminen kierrättämällä kaiken mahdollisen pikaisella vauhdilla, ja lähiliiterin kassan kautta tietysti. Biisihän on mitä tarttuvinta ja hilpeintä punkrockia ilman mitään sen kummempia hienouksia, viimeiselle neljännekselle jätetty kitarasoolo on kolhon kulmikas ja muutenkin tästä jää sellainen riehakkaan rapea olo, mutta sehän oli kai tarkoitus – eikö vain? Toimii kuin nyrkki naamaan.

Mika Roth

Punainen Korppi: Toinen muuttaa

Punainen Korppi oli vasta jokin aika sitten esillä edellisen Veden pinnalla perhonen -sinkkunsa tiimoilta, jolla ryhmän kulmistaan kauhtunut vinyyliproge iski piippuihin kipinää. Trion soitossa rentous välittyi jo tuolloin, mutta nyt endorfiinitasot kohoavat aivan uusiin lukemiin, kun biisin kokonaismitta lähentelee seitsemän minuutin rajapyykkiä. Eikä tässä ajelehdita turhanpäiten, vaan koko matka tarvitaan jotta lopun finaaliin päästään tyylillä.

Toinen muuttaa -kappale leikkii sanojen kanssa ja kääntelee sitä, kuinka toinen muuttaa muuttaessaan toiseen paikkaan. Ja kun siinä muutetaan osoitetta soolona on aika pohtia myös sitä, kuinka toinen on muuttanut sinua aiempina, jaettuina vuosina. Bändi ei onneksi kaadu pikkunäppäryyteen ja kipaleella on muitakin kuin lyyrillisiä arvoja. Hitaasti kiihtyvää sorttia, kertosäkeeseen on saatu upotettua mainio koukku ja kakun silaa annos juurekkaita koskettimia, jotka siirtävät tähtäintä keskemmälle orgaanista 70-lukua.

Mika Roth

Sairaan Siistit Kaverit: Cadillac

Kyllä nyt ollaan kiistatta saavutettu se piste, että on aika kysyä: voiko tässä maailmassa luottaa enää mihinkään? Nythän Sairaan Siistit Kaverit -orkesterikin on jo aloittamassa tipatonta tammikuuta raskaasti etuajassa ja kaiketi vielä pysyvästi. Bändin uusin sinkku Cadillac vie siis aiemmin sangen alkoholivetoista materiaalia luoneen kokoonpanon ilmaisun uusille urille tekstinsä puolesta, mutta kuinka on itse musiikin laita?

Hurriganesin jalanjäljissä tässä edelleen hiihdetään leveillä punteilla ja stetson kallellaan, mutta siitä ei toisaalta ole koskaan ollut haittaa tässä maassa. Peruspalikoita voi sitä paitsi pyörittää oikeastaan loputtomiin ja aina löydetään uusia kuvioita, vaikka yhtymäkohdat toisten tekemisiin ovatkin mitä ilmeisimmät. Kertojan beibi siis tahtoo Cadillacin kiesiksi ja tähän ei massit tahdo riittää, joten rakkauden hinta on korkea – ihan ilman tuliliemiäkin. Uudistuminen on näin onneksi vain pintapuolista, koska musiikki ja tekstin kurjuus ovat sitä tuttua juttua.

Mika Roth

Samuel Aalto & Krissi Treganna: Glow

Samuel Aalto & Krissi Treganna on vuodesta 2016 musiikkia yhdessä luonut duo, joka julkaisi debyyttialbuminsa digitaalisesti vuonna 2018. Alternative rockin rikkaissa aluskasvillisuuksissa seikkaileva kaksikko ei kaihda napata mausteita eri kaukaloista ja viimeistelyn painopisteetkin vaihtelevat virkistävästi. Loppuvuodesta 2019 duo on jälleen aktivoitunut ja Glow on toinen kolmesta uudesta kappaleesta, joten kenties seuraava pitkäsoittokin siintäisi jo horisontissa.

Glow hohtaa kiistatta tanssilattioiden vaikutuksesta, vaikka sydämeltään kipale on puhdasta alternative poprockia. Soundissa on toinenkin ripaus 90-luvun syvyyttä, mitä rokkaavat kitarat ja ainakin osittain koneistettu rytmipuoli korostavat kautta äänimaiseman. Rosoa pehmentää puolestaan Tregannan melodinen ja vähäeleinen laulu, jonka tummasävyisestä vetovoimasta voi aistia puolestaan klassisten goottirock-ryhmien varjot. Ja silti, kaikesta sanotusta huolimatta, Glow kuulostaa vain kaksikolta itseltään, joten nostan pölyistä lierihattua kaksikon edessä.

Mika Roth

Stella Christine: City of Dreams
Avart Pop

Laulaja/lauluntekijä Stella Christine pohjustaa tietä ensi vuonna julkaistavalle debyyttialbumilleen kolmannella sinkulla, joka tarjoaa hieman erilaisen näkymän Stella Christinen musiikkiin. Siinä missä We’re Gonna Love valloitti kirpsakalla soulpopillaan ja Someday astahti hetkeksi samaisen polun folkimpaan varjoon, on City of Dreams kuin urbaanin dreampopin öinen helmi.

Eikä Stella Christinen öinen unelmakaupunki ole mikään hälyinen ja sotkuinen metropoli, vaan ennemminkin kuulija leijuu jonkin tuntemattoman miljoonakaupungin yläpuolella, upeista maisemista ja tyynestä massiivisuudesta nauttien. Tiedättehän, tässä on sellaista Gotham Cityn voimallista mahtia, ilman ainuttakaan rumaa piirrettä tai ikävää puolta. Puolivälissään hiljainen kappale saa hetkellisesti enemmän painoa, mutta svengi syntyy nyt hiljaisuuden rajoilta, jota jazzahtavat mausteet rikastavat etenkin viimeisellä kolmanneksella. Ja kun tämän kaiken ylle asetetaan Stella Christinen laulu, niin kaikki on kohdallaan.

Mika Roth

Velvet Ocean: It’s So Hard
Helsinki Records

Oululainen, kokoonpanoltaan peräti seitsenhenkinen Velvet Ocean julkaisee debyyttialbuminsa helmikuun 7. päivä ja tulevan pitkäsoiton kolmas sinkku on samalla varmistunut tätä kirjoitettaessa levyn avausraidaksi. Eikä avaaja ole suinkaan heppoinen kipale – kaikkea muuta – vaikka yhtye viihtyykin sangen tiiviisti sinfonisen popmetallin jo monesti piirretyillä mukavuusalueilla, eikä raita tarjoa varsinaisia yllätyksiä.

It’s So Hard viskaa kaiken mahdollisen peliin jo ensimmäisen minuutin aikana, joten tulevan kiekon avauksesta jää puuttumaan tyylilajille ominainen hidas paisuttelu. Eikä näiden koukkujen päällä kannata toisaalta turhaan istua, sillä kuulijat kannattaa näinä päivinä sitouttaa mahdollisimman nopeasti mahdollisimman tarttuvalla materiaalilla, koska pitkäjänteisyys ei ole aikamme hyve. Tällä kertaa laulusta vastaa vain naisvokalisti ja mielleyhtymät erääseenkin Within Temptationiin ovat hetkittäin selvääkin selvemmät, mutta toisaalta: on alankomaalaisilla runsaasti muitakin seuraajia.

Mika Roth

Lukukertoja: 4404