Junkyard Shaman: Dark jazzin hiljaisuutta Osakasta Twin Peaksiin
09.10.2020
Kirje saapui kaukaa Japanin Osakasta. Sen sisällä ei ollut komeita saatekirjenippuja, vain kaksi CD-levyä ja muutamia raapustuksia paperilapulla. Nuo albumit, Silence, Then Pause vuodelta 2018 ja tänä vuonna julkaistu What If We Both Are Just Somebody Else's Dream, olivatkin sitten jotain hieman muuta. Tai oikeastaan paljon muuta. Kuvitelkaa itsenne Twin Peaksin öiseen maailmaan, tai Frank Boothin kummallisiin juhliin juuri ennen kuin kaikki sammuvat. Junkyard Shaman teki sen jälleen – ja vieläpä kahteen kertaan.
Kumpikin albumimittainen teos koostuu neljästä raidasta ja kummankin kokonaiskesto asettuu melko lähelle kolmea varttia, eli nämä ovat ihka oikeita pitkäsoittoja. Junkyard Shaman, eli Jere Kilpinen, on jälleen kerran vastannut osapuilleen kaikista äänistä ja vaikka albumeilla on ikäeroa päälle kaksi vuotta, niillä on selvä sidos keskenään.
Silence, Then Pause (2018)
Kohina
Tämä on kerrassaan aisteja virvoittava levy, joka kehittyy kuin mandala, kehien ja sektoreiden alati kasvaessa keskuksen alkuräjähdyksestä. Ensinnä kuultava Watching the Glaciers Melt in Slow Motion on ’vain’ neljäminuuttinen tunnelmointipala, jonka perässä vaelteleva Through the Halls of Red ulottuukin jo lähelle kymmenen minuutin rajaa. Saksofoni maalailee äärimmilleen kutistetun pohjan päällä totaalisen twinpeaksmaisesti, pidätellen ja kiusoitellenkin, eikä tästä kiltojen odotustilasta ole todellakaan kiire mihinkään.
The Water & The Well ylittää jo 11 minuutin rajapyykin, mutta biisin jännite on mielestäni selvästi vahvempi ja vähin elein maalatut taustat henkivät selittämätöntä levottomuutta. Jotain unenkaltaista joka väijyy pinnan alla, mutta jota ei pysty selvästi osoittamaan. Loppua kohden pohjalla kuultavat rahinat ja vinkaukset vaikuttavat myös kiihtyvän, jos nyt ei paljoa niin kuitenkin.
Isn’t It Strange kestääkin sitten majesteetilliset 18 minuuttia ja 12 sekuntia, eikä musiikillinen tutkimusmatka suuntaudu ainakaan aiempaa valoisampiin paikkoihin. On hankalaa käyttää näin seesteisen ja omaan rauhaansa asettuneen musiikin äärellä sellaisia termejä kuin ’drone’ ja ’shoegaze’, mutta tavallaan nuo varjoisat tyylit antavat yylillisen taustatapetin, jota vasten Silence, Then Pause -albumia voi sovitella.
Silence, Then Pause syntyi kuuleman mukaan öisten kävelyiden, teollisuusalueen romupihojen ja tuulettimen huminoiden maailmasta. Maailmasta jonka kilpinen jätti taakseen muuttaessaan Osakan miljoonakaupunkiin. Levylle löytyi julkaisija vasta tänä vuonna, minkä ansiosta minäkin voin nauttia nyt oikein fyysisestä kappaleesta. Julkaisu sai myös Kilpisen palaamaan samoihin tunnelmiin ja niin syntyi tässä artikkelissa käsitelty toinen levy.
What If We Both Are Just Somebody Else's Dream (2020)
Penny Whistles and Moon Pies
Kuten edellä tuli jo kerrottua, Kilpinen siirtyi suomalaisen teollisuusalueen romupihoilta japanilaisen miljoonakaupungin hälinään ja vilinään. Paljon tuota järisyttävämpää siirtymää on vaikea kuvitella, olkoon säveltäjän luoma musiikki sitten kuinka samantyylistä tahansa. Me olemme aina jossain määrin ympäristöjemme summia, halusimme niin tai emme.
Neljästä osasta ensimmäinen, Unfolding Into Itself Endlessly, on miltei 17 minuutin mittainen siivu öisten ratapihojen huminaa, murskaavan hiljaa soitettuja nuotteja, seinän takaa kuultua kaihoisaa kitaraa ja jazzahtavia rytmejä. Kaikkea leimaa äärimmilleen typistetty ja rauhoitettu fiilis, joka ei kuitenkaan millään tavoin vaikuta lamaantuneelta. Tämä on hyvää, rakentavaa ja virvoittavaa rauhaa, jonka ääressä voi nauttia pölyn tanssista valonsäteessä ja ruosteen visuaalisista aarteista.
Echoing Inside a Soundless Mind voisi olla ääniaalloiksi muutettua ajatuskehää. Jos me kaikki olemme jonkun unta, niin kuka on tuo uneksija ja miksi hän uneksii? Kysymys on kutkuttava, eikä kappalekaan ole aivan tavallinen – edes Junkyard Shamanin mittapuulla. Onko tämä nyt romupihafolkkia? Ainakin äänikudokset ovat monta prosenttia pehmeämpiä ja kuultavampia, tosin joidenkin sivusta kuunnelleiden mielestä mitään eroa aiempaan ei ole. He näkevät selvästi eri unia kuin minä.
Phantoms of the Past jatkaa melko suoraan edeltäjänsä jäljissä, sudeilla soitettujen rumpujen muistuttaessa joistain muista David Lynchin tekemisistä. Mukana äänikudoksia luomassa on myös Terhi Eskelinen, joka onkin sitten ainoa ns. ulkoinen lisä kummassakin pitkäsoitossa.
Levyn sulkee yli 21 minuutin mittainen Collapse Back to Silence, jonka nimen perään kuuluisi vielä japanilainen kirjoitusmerkki (?), jota en saanut siirrettyä kielimuurin takia. Nyt palataan jälleen romupihamaisempiin fiiliksiin ja pari piirua raaempiin ääniin, jotka myös vääristyvät hieman enemmän.
On päivälevyjä ja yölevyjä, mutta nämä jos mitkä kuuluvat yön kainaloon. Hetkiin jolloin pimeys ei ole kaiken nielevä musta suu, vaan mahdollisuus ja portti toisiin paikkoihin.
Mika Roth
