Ajankohtaista

Raskaampi albumikooste – Maaliskuu 2026

02.03.2026

And Then You Die: All Black
Skithund Records

And Then You Die on kotimaisen industrialin todellinen pioneeriryhmä, jonka reilun kahden vuoden takainen Omaha uudelleenjulkaisu nosti mukavasti bändin profiilia. All Black ilmestyi itse asiassa jo viime vuoden lopulla, eikä siitä ole tähän päivään mennessä saapunut fyysistä kopiota toimitukseen. Perusteluiksi koosteeseen nostoon käytän sitä, että verrokiksi mielessä nousevat mm. ohGr ja takavuosien Revolting Cocks. Eli jotain tehdään nyt oikein.

Ahdistus on taitolaji ja lisääntynyt elektronisuus bändin soundissa on päivittänyt industrialia 20-luvulle. Näennäisen svengaava ja kaiulla pelaava Toys Are Us MMXXV puristaa seiniä hitaasti lähemmäs, kun taas Dead (Shadows Walk) puskee nopean rytmin ja ilmavan sisäavaruuden avulla niskaan kuin loputon zombie-aalto. Äänet ovat silkkaa monokromaattista vellontaa, ja silti rytmeissä on persoonallista imua. Todellinen jättipotti irtoaa kuitenkin seuraavalla raidalla, kun Elektrus Erektusin vahvistama Kuiskaus kiven alla kirpoaa maisemaan. Industrial-taivaassa solmittu liitto antoi meille jo ennen pandemiaa Irma, mä olen leiponut pullaa -sinkun, johon kehotankin tutustumaan ensi tilassa.

Vaan takaisin aiheeseen. Levyn alkupuolella kuullaan Spheres 12 Inch Mix, joka on tummentanut monta astetta vuoden 2022 sinkkua. Elektronisempi, rytmivetoisempi ja kirjaimellisesti öisempi näkemys lipuu sinne, missä Skinny Puppy aikoinaan kukoisti, vääristyneiden soundien kruunatessa paketin. Kolmesta Go To Hell -osasta nostaisin esiin toisen, jonka kyrillisillä kirjaimilla kirjoitettu lisänimi tarkoittaa kääntäjäkoneen mukaan esoteerista. Ei vaadi kuitenkaan salaseuraan liittymistä, jotta huomaa rytmikuvion jälleen kietoutuvan mielen ympärille ja tarttuvan lujasti kiinni.

Tummemmassa elektronisessa industrialissa teemat saavat kehittyä rauhassa, vokaalien ollessa usein vain elementti äänten seassa. Paine on kova ja puristus kohdillaan, kuten And Then You Die vain osaa.

Mika Roth

Barrel: Triptych

Tamperelainen Barrel on käynyt tutuksi pienjulkaisujensa kautta, kun kasarista perinnemetallia mm. alkuperäisen thrashin ja suoran heavy rockin kanssa risteyttänyt yhtye on sorvannut hitaasti soundiaan. Olen verrannut bändiä mm. Anviliin ja Judas Priestiin, eikä meno ole olennaisesti muuttunut sitten muutaman vuoden takaisen Unanticipated Confessions of Love EP:n. Tuttua on tahkous, vaan toisaalta: miksi muuttaa jotain, joka jo toimii? Ja Triptych totta tosiaan toimii sekä vääntää.

Eikä mitään niin vanhaa, etteikö myös jotain hiukan uutta ja erilaista olisi saatu ujutettua mukaan. Nyt joukossa on kolme intromaista ja outromaista numeroa, mikä korostaa albumin teemallisuutta. Eikä jarrua juuri poljeta, kun kiekko avataan Cryptomnesian saatanallisilla säkeillä, latinaksi lausuttuina tietysti. Peräti yhdeksän ja puolen minuutin mittainen War iskee eeppisyyden tikkuisen thrashin kylkeen niin, että kipinät kaaressa lentävät ja lopun suomeksi lausutut rivit korostavat pysäyttävällä tavalla sodan järjettömyyttä. Lopussa ihminen on vain multaa ja se riittäköön.

Päät killuvat hartioilla hellässä myös, kun sinkkuraita Scavenger tarkastelee maailmaansa. Rivakka thrash rullaa metallisesti ja sovituksen lukuisat käännökset antavat vokalistille mahdollisuuden revitellä eri tavoin. Heti perään kuultava toinen sinkku Sophia’s Repentance rokkaa asteen hakkaavammalla otteella ja säröisä sähkökitara on tämän kukkulan kuningas, kun kepeillä tikataan ja vallitellaan. Saatan kuulla taustalta Savataget ja kumppanit, vaan eipä se haittaa. Roolimallit ovat selvästi kohdillaan.

Triptych on nimensä mukaisesti kolmeen osaan jakautuva metallinäytös, jolla Barrel tutkii ilmaisunsa laitoja ja kenties hiukan tuleviakin mahdollisuuksia. Teksteissä mystiset ja okkultistiset voimat pitävät pitojaan, eli ei mitään uutta sabbathmaisen taivaan alla. Kaava kuitenkin toimii ja yhtye on löytänyt vahvuutensa.

Mika Roth

Depressure: Worst Is Yet To Come

Englanninkielistä, alakuloista ja tummuudella ladattua rockia, sekä särisevää rockmetallia soittava Depressure on käynyt historiassaan läpi nipun muutoksia. 00-luvulla bändi julkaisi pari demoa ja haipui pois. Alkuvuodesta 2020 Depressure oli yhden miehen projekti, julkaisten ansiokkaan September-albumin. Nykyisin vokalisti/kitaristi Antti Heikura asuu Puolassa, missä hän on kasannut uuden kokoonpanon. Näin Depressure tulee taas pohjoista melankoliaa vaalien ja tummaan soundiin nojaten.

Tätä kirjoitettaessa uusin sinkku Blocked Rays of Sun osuu lähimmäs iskelmäistä rockmetallia, josta parikin suomalaista suurbändiä loi itselleen takavuosina komean uran. Rahdun rokimpi ja grungempi nimiraita Worst Is Yet To Come jauhaa myös isoin kivin, omaten albumin kenties toimivimman kertosäkeen. Kiertävästä kulusta ja melodiasta nostovoimaa ammentavassa muodossa on vipuvartta, jota voisi käyttää puolestani rohkeamminkin. Kiekon jälkimmäisellä puoliskolla Breach uskaltaa jopa murtaa tumman pilviverhon yläpuoleltaan ja edes plus viisiminuuttinen kesto ei kellistä raitaa loppumetreillä.

Harvassa ovat kuitenkin valonpilkahdukset, mikä leimaa albumia mielestäni tarpeettoman selvästi. Kaihosta on soitto tehty ja melankolian tulissa karaistu, mikä on voimavara – mutta vain tiettyyn pisteeseen asti. Postpunkisti koliseva Too Little Too Late saa alussa elinvoimaa Konrad Pi?tkowskin mureasta bassolinjasta, mutta kitaroiden armoton särinäsahaus ei anna ässälle juuri tilaa kukoistaa. Eeppiseksi äityvä Solitude Is Calling olisi voinut toisessa elämässä myös saavuttaa jotain arvokkaampaa, mutta nyt tämäkin mahdollisuus puolittain hukataan särövalliin.

Worst Is Yet To Come on tumma albumi, joka heijastelee ympäröivää maailmaa. Mielestäni levyn soundi on kuitenkin kokonaisuutena liian särölle ajettu, jolloin jatkuvan supervallituksen ja äänihälyn voima katoaa – tai kääntyy lopulta jopa hajottavaksi elementiksi. Parempaankin olisi hartioita ja resursseja mielestäni.

Mika Roth

Elektric Rokband: AC/DC

Elektric Rokband on kotimainen instrumentaalista rockia soittava orkesteri, jonka ilmaisussa on tilaa niin progen kurveille, jazzin harmonioille kuin asianmukaisen kukkoilevan hard rockin menohenkiselle kimalteisuudelle. Bändin ytimen muodostaa viisikko, jota eri raidoilla täydentää vielä sankka joukko vierailevia soittajia. Arvatenkin nimiteknisistä syistä AC/DC-debyyttialbumi tunnetaan verkossa muuten myös nimellä Audio Currents / Dream Circuits.

Albumin A-puoli on pääosin rokimpaa rutistelua, kun taas B-puolella korostuu hitaampi, harmonisempi ja tunnelmallisempi puoli. Jako ei ole ehdoton, mutta suuntaa antava. Puoliskojen saranana toimii herkän kaunis Twilight (Inversion), jolla Devina Boughtonin vieraileva trumpetti anastaa itselleen kirkkaat valokeilat. Eikä sielukas groove alun rokkitulituksessakaan unohdu, kuten supersvengaava Got a Stank? hybridibluesin tuoksullaan osoittaa. Sielukas sähkökitara ja juurevat kiipparit järjestävät muillakin raidoilla riemukkaita kilpajuoksuja, mutta nyt palat loksahtelevat kuin unelmassa paikoilleen.

Tyylit ja genret ovat Elektric Rokbandin käsissä sulaa vahaa, joista ryhmä muovailee milloin mitäkin mieleensä juolahtavaa. Eikä värien tai sävyjen puhtauden kanssa olla aina turhan tarkkoja, joten sekoitteet elävät kukin tavoillaan. Elan tuntui aluksi karkaavan lapasesta, mutta poikkeuksellisen kiritetty ja kiristetty muoto on sittemmin osoittanut arvonsa. Jazzimpaa sykettä huokuva Kinetic Drift täydentää kokonaiskuvaa ja vaikka raita pomppaa rivistä esiin, tekee se irtiottonsa näyttävästi, innoittavasti.

Toisinaan instrumentaalialbumeille jää kaipaamaan tarinaa syventäviä vokaaleja, mutta nyt en osannut kaivata lopussa mitään lisukkeita. Koosteen iäkkäin pitkäsoitto ilmestyi verkon puolella ensin rajatusti viime syyskuussa, mutta aika ei ole päässyt – eikä pääse – nakertamaan näitä ralleja. Myönnetään siis AC/DC:lle tuoreustakuu ja muistetaan rockin todellinen ilosanoma.

Mika Roth

Glorious Bankrobbers: Intruder
Wild Kingdom

Ruotsalainen Glorious Bankrobbers on bändi pitkällä historialla. Sleaze- ja glamrockin konkari näet julkaisi ensimmäiset albuminsa jo 80-luvulla. Yhtye teki näyttävän paluun loppuvuodesta 2019 julkaistulla The Glorious Sound of Rock’n’roll -albumilla, mutta kapuloita rattaisiin viskoi maailman pysäyttänyt pandemia. Näin iso vaihde saatiin rusautettua todella silmään vasta keväällä 2023, kun nimellään paljon kertova Back on the Road ilmestyi. Kiirettä on siis pitänyt, sillä paluulevyjen ja Intruderin väliinkin mahtui vielä yksi albumi.

Vuonna 2026 maailma on erilainen kuin 42 vuotta sitten, kun ryhmän itsensä mukaan nimetty esikoinen ilmestyi. Ja silti musiikki soundaa merkittävissä määrin ja hyvällä tavalla samalta. Rollin’ in Hollywood kaartelee Kalifornian auringon alla, bluesahtavan hard rockin soidessa laveana. Alkuperäinen vokalisti Olle Hillborg laulaa kuulaalla voimalla ja joku takoo pitkin levyä koskettimia kitaroiden takana siihen malliin, ettei alkuperäisen rock’n’rollin henki unohdu. Niin ikään alkuperäisjäsenenä mukana oleva kitaristi Jonas Petersson hoitaa tonttinsa kunnialla, eikä rytmiryhmällä ole vaikea pala pitää kioskia pystyssä.

Vain kaksi tusinasta raidasta ylittää neljän minuutin haamurajan, ja kumpikin ’mammuteista’ edustaa kiekon kovaa laitaa. Sinkkunakin julkaistu Intruder räjäyttää avaajana riffipankin ja melodiapadot, eikä kaartelevampi Come Rain Come Shine säästele classic rockin säteitään. Jykevämpää raastoa antaa Vampire, katurockin kanssa flirttaileva Rabbit Hole osuu keskelle taulua ja kun mahtiballadi Jane valssaa sisään jousineen kaikkineen, on potretti täydellinen. Näinhän sen pitikin mennä.

Glorious Bankrobbers ei uudista genreä tai riko rajoja. On kuitenkin turha rutista, kun biisikynissä on tuoretta mustetta ja sovitusten saralla uskalletaan seikkailla kauemmas. Intruder päivittää kaikkea 60-luvulta eteenpäin, nojaa selvimmin 80-lukuun, mutta kuulostaa silti tuoreelta. Long live rock’n’roll!

Mika Roth

Inborn Tendency: Let There Be Sin

Kipakkaa death metalia soittava Inborn Tendency on julkaissut pari sinkkua per vuosi vuodesta 2023 eteenpäin, kun Heritage tuli koosteessa vastaan. Nyt kaikki sinkut tuosta lähtien on koottu yksiin kansiin ja töitä on paiskottu useamman vuoden ajan nimenomaan esikoispitkäsoitto tähtäimessä. Bändin kanssa yhteistyötä tehnyt tuottaja Juho Koskinen on saanut vastuulleen myös miksauksen sekä masteroinnin, eikä lopputulema jätä tekniseltä puolelta huomauttelun varaa.

Debyytti ei rummuta sinkkuja kärkeen, vaan palasista on pyritty kasaamaan rohkeasti tasapainoisempaa kokonaisuutta. Itse asiassa kärkiraita Defiled soundaa alussa niin gootilta, että luulin ensin väärän levyn päätyneen soittimeen. Nopeasti death kuitenkin porautuu pintaan, jonka jälkeen mennään sata lasissa ja verenmaku suussa. Loppuvuodesta 2025 julkaistu Flesh Eater saa toimia ensimmäisenä oikeana kunnarina, kun siivu pääsee hetkeä myöhemmin lyöntivuoroon. Sveduhenkisesti rullaava Death Do Us Part kuullaan vasta jälkikahinoissa, vaikka moni olisi sijoittanut näin ärhäkän death-kranaatin albumin alkupuolelle. Kokonaisuus kuitenkin toimii ja maltillinen kuulija palkitaan.

Bändit ovat osiensa summia, mutta vokalisti Ville Herranen nappaa lisäpropsit vertahyytävällä tyylillä. Räyhä ja vyörytys toimivat niin laulussa kuin soitossa, mutta todellinen isku löytyy monesti pienillä lisillä. Exiled on oiva esimerkki tästä, kun paperilla suora kolmeminuuttinen turpasauna saa sivuun soundikoukkua, joka kiepauttaa tilanteen aivan toisenlaiseksi. Tällaiset pienet tuotannolliset jekut ovat niitä, joiden ansiosta etenkin ruotsalaisia ylistetään mielestäni toistuvasti. Mukavaa huomata, että härmässäkin tuo peli osataan. Death’n’rollaava Lament ansaitsee myös noston jouhevan askelluksen ansiosta.

Let There Be Sin ei aiheuta suurta death-vallankumousta, mutta työn ja materiaalin korkea taso nostaa odotuksia. Kolmen vuoden projekti toi bändin jo porstuaan, seuraavaksi sitten ryminällä suoraan isoon saliin.

Mika Roth

Silverdomes: Tired but Wired
My Sister Is A Rainbow Records

Koska ärsytys muuttuu ärtymykseksi ja mitä se kertoo kuulijasta? Tamperelainen Silverdomes sai minut pohtimaan moisia useampaan otteeseen. Avausraita In Order kellottaa yli kuusi minuuttia, mutta ns. täyteen rähinään post-rock ralli pääsee vasta kolmen minuutin tuolla puolen. Lähes kahdeksanminuuttinen päätösraita Lost In Tensions tekee hälystä taidetta jossain ambientin ja avantgarden välillä, kunnes hidas kulku muuntuu kitararockin sukulaiseksi. Aikaa ja huomiota vaaditaan, vaan mitä kuulija saa vastineeksi?

Vastaus ei ole yksiselitteinen, mutta mielestäni levy toimii. Kaavassa ovat noisehtavat kitarat, hypnoottinen rytmipuoli ja hiven lausuttuja sanoja metelin keskellä. Kitararock särisee ja kaikuilee, seassa on metallin sukuista tylyä raskautta, mutta summa on jotain pisteiden väliltä. Jostain ylempää, syvemmältä ja sivummalta. Reilun kahden vuoden takainen Teeth Grinder EP toi progehtavilla sovituskikoillaan mukaan X-tekijän, jota kolho ja kolhittu muoto kaipasikin. Uusi levy työntää ja pakottaa muotoja pidemmälle, ei tehdä kompromisseja, ei tipu köyttä. None Display on ysärin jenkkinoiserokkareiden jäljillä, muttei suostu ahtautumaan muottiin. Super Annoyed leijuu periaatteessa kitararockin liepeillä, postpunkahtavan viban aiheuttaessa sivuluisua. Muodot hämärtyvät.

Genrenimet ovat näppäriä suuntaviittoja, kun musiikin henkeä kuvailee. New Yorkin no wave kuiskii It’s Me, Sid -raidalla, mutta kun mukana on osia myöhemmiltä ajoilta, ovat marginaalien lisätyt palaset merkittävimpiä kokonaisuuden kannalta. Throttlen hillitön punkmehkaus ja noisesahaus sytyttävät B-puolen hetkeksi tuleen, mikä onkin tarpeen syöveriin tuijottelun ja hitaamman kiiruhtamisen välissä.

Silverdomes voi soittaa selin yleisöönsä ja ehkä jopa toisiinsa. Osat ovat läsnä, niiden välillä rätisee lataus ja energia pitää muodoiltaan mahdottomat noiserockmetallipalaset mahdollisina. Askarruttavan outoa ja riittävän lievästi ihmeellistä, eikä lumous rikkoudu, joten mielestäni kuulijan kyllä kelpaa.

Mika Roth

Ursus Factory: Itua
Lördag

Garagerock-duo Ursus Factory on oma ilmiönsä suomalaisen ja suomenkielisen rockin maailmassa, mikä on jo sinällään saavutus. Yhtyettä on ehditty verrata moneen menneiden sekä nykyisten päivien tekijään. Kirjoissani viidennen pitkäsoiton virstanpylvään saavuttanut meuhkapartio on kuitenkin jo aikaa sitten muuttunut seuraajasta seurattavaksi.

Puoli vuotta sitten ilmestynyt ykkössinkku Oletko siellä kaiuttaa rokkia rohkeasti stadionotteella, eivätkä vokalisti/kitaristi Jussi Pelkonen ja rumpali/vokalisti Aleksi Ripatti suotta väistele tarttuvan palan edessä. Iskun paikka hyödynnetään niin nyt kuin monessa muussakin tilanteessa. Tuottaja Jürgen Hendlmeier ansaitsee varmasti kiitokset työstään, mutta ilman ydintä on vaikea rakentaa mestariteosta. Entä onko levy sitten lopulta ”suomalaisen rockin Uusi testamentti”, kuten saatesanoissa rohkeasti julistetaan? Rock soi komeasti ja draaman kaarta käännetään horisontin taitse, tekstien ollessa monesti vähintään yhtä iskeviä ja osuvia kuin sävellykset. Ihmisyys otetaan tutkittavaksi ja vaikeita kysymyksiä pohdiskellaan, action rockin soidessa energisenä ympärillä.

Aika on yksi levyn kantavista teemoista. Armoton elon kello nakertaa ja muuttaa meitä, eivätkä asiat näytä samoilta eri aikoina – eivät edes edellisen illan ja seuraavan aamun välillä, kuten Jumalan hiljaisuus osuvasti noteeraa. Melankolinen Never Give Up näkee toisenlaisen kuilun sukupolvien välissä ja kun Hinta jonka maksan summaa sielun saldoja päädytään lopullisten totuuksien äärelle. Kliseitä toteaa varmasti moni, oivaltamista ja silmien avautumista sanon itse. Kaiken rähinän keskellä Kotelo kasvaa akustisen kitaran suojassa viehättäväksi pikkupopsinfoniaksi, asioiden keriytyessä kokoon.

Itua riuhtoo ja tempoo moneen suuntaan gararerockin toimiessa usein lähinnä taustan punaisena lankana. Vastoinkäymisiä ja konflikteja riittää elämässä, mutta on myös valoa, joka loistaa musiikissa vahvimpienkin sumuseinämien läpi.

Mika Roth

Lukukertoja: 86