Ajankohtaista

Raskaampi albumikooste – Huhtikuu 2026

20.04.2026

Blood Red Delusion: Bloodlust Awakening

Death metaliin tavataan näinä päivinä liittää kaikenlaista koristelistaa ja spoileria, mutta kotkalaislähtöinen Blood Red Delusion haluaa pysyä genren alkujuurille uskollisena. Raakaa ja brutaalia vanhemman koulukunnan death metalia on rysäytetty kasaan kolmas pitkäsoitto, eikä nelihenkinen bändi jätä iskujaan ainakaan vajaiksi.

Reilu kaksi vuotta sitten ilmestyneen kakkosalbumi Ruthless Behaviourin jälkeen Blood Red Delusion on ehtinyt julkaista jo neljä sinkkua. Tätä kirjoitettaessa joukon tuorein veto on Never Fading Hate, jonka menevästä kulusta voi haistella ruotsalaista laatutarttuvuutta. Enkä puhu nyt mistään uuden ajan jekkukoukuista, sillä biisi jyrää nimenomaan väkevällä death-moottorillaan ohituskaistaa ja pärjää omana itsenään. Hannu Mikkolan möreän äreä lauluääni istuu myös upeasti ankkuriksi sysättyyn A Cavern of Emptiness -vetoon, joka reilun viiden minuutin mitassaan on albumin pisin luku.

Death-spektrin toisessa laidassa supernopea Wrath of Hearts käy armottomalla voimalla niskaan ja piiskaa miellyttävän slayermaisella tavalla, kohteliaasti kenenkään varpaille kuitenkaan tallomatta. Innoitusta on saatu, ketään ei ryöstetä. Samaa tulisadetta eri painotuksin antaa Devastating & Profound, jonka kertosäe kääntää vedet virtaamaan yllättäen toiseen suuntaan. Eikä musiikki ole vain kaksipäisellä janalla kulkeva asia, kuten erilaista melodisuutta esittelevä Hollow Queen osoittaa albumin puolivälissä. Kipaleen ydin raottaakin ovea uusiin suuntiin, etenkin viimeisen minuuttinsa aikana, joten kehitys kehittyy.

Floridan rämeiltä on matkaa pohjoisille korpimaille, mutta jokin kalmainen yhdistää maailmat kerran toisensa jälkeen. Bloodlust Awakening ei nappaa itselleen vuoden innovatiivisimman death-albumin pokaalia, mutta perinteisessä luokassa kyse on vahvasta taidonnäytteestä. Yhtye jyrää kipaleitaan tukehduttamatta ja ”tinkimätön duunarimetalli” on juuri sopivan teknistä, ettei touhu lipsu toisaalta kikkailuksi.

Mika Roth

Hautajaisyö: Surun paino
Inverse Records

Hautajaisyön viides pitkäsoitto ei lähde sen suuremmin muuttamaan bändin toimivaksi havaittuja kaavoja. Death metal on kaiken ydin ja uran alkupuolen muistumat thrashin räväkkyydestä ovat hiljalleen vaihtuneet black-mausteiden mustuuteen. Death on kuitenkin edelleen selvin ydinlanka, josta nämäkin kahdeksan uutta kappaletta on punottu. Pari vuotta sitten yhtye päivitti joitain debyyttialbuminsa kipaleita uuteen aikaan ja juurille mennään tavallaan nytkin.

Hautajaisyö osaa kiteyttää olennaisen kappaleistaan ihailtavalla tarkkuudella, eikä kuulijalle tule kuitenkaan mitenkään tuupittu tai hosuttu olo. Vain kaksi raitaa ylittää neljän minuutin rajan ja kuin kuulijaa koetellen avauksena kuullaan ainut viiden minuutin tuolle puolen yltävä numero. Eikä Surun paino ole kiekon korkkaajana helposti ohitettava tapaus, vaan antaa deathin aueta totaalisemmin. Olisin ehkä itse valinnut ykköslyönniksi Lyhyt matka hautaan -vedon, jolla bändi rohkeasti kokeilee metallinsa äärirajoja, mutta ehkäpä perinteisempi death on helpommin hyväksyttävä esittelijä. Niin tai näin, Lyhyt matka hautaan tulee taatusti saamaan kuhinaa aikaiseksi keikoilla, niin jykevästä ja tarttuvasta rallista on kyse.

Sinkuksikin poimittu Kuusi kantajaa edustaa tarttuvuutensa puolesta myös nipun ehdotonta kärkikaartia, deathin taittuessa taas perinteisemmin. Laulu/örinä -melodia on simppelin toimiva ja terävät riffit osuvat pisteliäinä kohdilleen. Perusjuttuihinkin voi rakentaa vuonna 2026 nousevia kipaleita, kun hartiat vain riittävät. Saatesanojen mukaan Eloton oli alkuperäisissä suunnitelmissa starttiraita, eikä napakasta groovepiikkirullasta jää ainakaan vauhtia puuttumaan. Death’n’roll on vielä kaukainen juttu horisontissa, mutta tältä mäeltä senkin voi jo mielestäni nähdä.

Viides kierros kertaa tuttuja juttuja, mutta bändi osaa pitää soundinsa sekä tekemisensä riittävän tuoreena. Tasapaino on kohdillaan ja pari päälinjasta erottuvaa numeroa ovat tärkeitä paloja kokonaisuudesta.

Mika Roth

Ikinä: Valkyria

Musiikki reagoi usein ympäröivään maailmaan yllättävinkin tavoin. Mitä enemmän maailma näennäisesti yhdistyy globalisaation kautta, sitä hajanaisemmalta jotkin asiat samaan aikaan vaikuttavat. Ikinä käsittelee neljännellä pitkäsoitollaan kommunikoinnin ongelmia niin yksilöiden, yhteisöjen kuin niitäkin suurempien ryhmien tasolla. Syrjäytyminen ja yksin jääminen ovat ongelmia, toisten demonisoiminen ja päälle huutaminen ehkä vieläkin pahempia.

On täysin kuulijasta kiinni, kuka Victoria on ja minkä oven takana hän seisoo, sillä tarinat, kohtaukset ja tuokiot ovat sovitettavissa erilaisiin ympäristöihin. Yleismaailmallisuus on tällä erää voimaa ja kun Jumalatar osuu albumin loppupuolella kohdalle, heilahtavat raskasmetallin kaikki mittarit punaiselle. Mukana ovat Juliestatues, Sara Strömmer, Micha ja mystinen Choir of Hecate, eikä yhteistyön voimaa käy kieltämäinen. Biisi on mahdoton mitoiltaan, järjetön valleiltaan ja silti plus neliminuuttinen kolossi toimii jopa kolmikielisenä.

Ikinä puskee metallia pidemmälle ja vaikka ytimissä on pop-koukkuja, ovat brutaalin metalcoren ja deathin pitoisuudet huimia. Aurora tempoo ja riuhtoo hämärän rajoilla, vokaalien kirkuessa, muristessa ja huutaessa kertojan kipua. Sinkkuputken loppuvuodesta 2024 startannut Raato on tekstinsä puolesta hullun harhaista runoutta, jossa voi vain arvailla mistä lattiasta ja katosta on lopulta kyse. Musiikki toistaa sanojen kipuja, tai toisin päin, kun viestit eivät löydä perille ja varjot valtaavat alaa. Äärimetallinen ja silti melodinen Kipujen valtakunta halkaisee levyn miltei kuuden minuutin mitallaan kahteen osaan, eikä kerrosten alla voi kuin puristua – ja nauttia.

Ikinä on mielestäni vieläkin pidemmällä, kuin vuoden 2023 itsensä mukaan nimetyllä albumilla. Valkyriat keräsivät muinoin urheiden sotureiden sielut taistelukentiltä, ja heidän mukanaan parhaimmat pääsivät Valhallaan. Ikinä tuntuu löytäneen oman juhlasalinsa metallin kentillä ja neljäs pitkäsoitto jatkaa uniikilla linjalla.

Mika Roth

Negaatio: Mieleni murtama
Inverse Records

Vuoden 2022 lopulla perustettu Negaatio on tamperelainen raskasta, tylyä ja monimuotoista metallia soittava yhtye. Mikäli metallin yleisistä alalajeista pitäisi valita yksi, olisi thrash mielestäni lähimpänä, tosin ryhmän groovaava, nopeutta suosiva ja runsaan puoleisesti tikkuja lopulliseen tulokseen jättävä tyyli kurottaa kauemmas, pidemmälle ja syvemmälle.

Loppuvuodesta julkaistu ykkössinkku Leukaperä soundaa varhaiselle Stam1nalle, kun taas albumin korkkaava kolmossinkku Kuori sai kirjoittamaan nopeasti muistiinpanoihin kaksi nimeä: Slayer ja Kamara. Vaikutteet ovat debyytillä ymmärrettäviä ja jo valmiiksi laaja kenttä kasvaa entisestään, kun toistaiseksi uusin sinkku Mania sotkee selvempiä pohjoisamerikkalaisia elementtejä mukaan. En sano tuota suoraksi metalcoreksi, mutta läheltä liipataan jo hetkittäin, vaikka thrash etenkin leikkaavissa kitaroissa pitää yhä pintansa. Koditon on herkullinen sohaisu thrashin juurille, tosin jälleen sovitus järjestää ohjelmaa matkalle. Kukin päättäköön, onko tuo uhka vai mahdollisuus.

Ainoana siivuna viiden minuutin rajan puhkaisee ankkuri Tiedon viimeinen alttari, joka pyrkii rohkeasti laventamaan juuriaan progehtavampiin multiin. Jälkimmäisen puoliskon osista joitain olisi voinut puolestani heivata pois, eikä muillakaan raidoilla tunnu vielä linjakkuus aina täysin löytäneen. Plussaksi on kuitenkin laskettava se, että useimmiten ollaan ainakin jo jäljillä. Inertia möyrii herkullisesti ja Vedenpinta meuhkaa pyhällä raivolla itsensä seinästä sisään.

Negaatio on halunnut sijoittaa yksitoista kappaletta esikoiselleen, mikä on tässäkin maailman ajassa paljon. Reign in Blood mahtui aikoinaan alle puoleen tuntiin, kun kaikki muu karsittiin olennaisen ympäriltä pois. Negaatio osaa tehdä kipaleita ja työstää soundeja, mutta rönsyjä tulisi leikata ja valintoja tehdä. Esikoiseksi silti vahva näyttö, joten nyt vain eteenpäin.

Mika Roth

Obscure Fate: Shades of a Dying World
Inverse Records

Obscure Faten matka debyyttialbumille asti on ollut pitkän puoleinen. Kitaristi Kaleva Kovalaisen sooloprojekti lähti hakemaan muotoaan vuonna 2009, kun soittajia ryhtyi kertymään bändiksi. Vuosikymmenen aikana kokoonpano haki hieman muotoaan ja vuonna 2021 julkaistiin esikois-EP Raven’s Call, jolla melodinen death metal soi mallikkaasti ja mukana oli rahtunen thrashin sekä perinteisemmän heavy metalin partikkeleita.

Viisi vuotta myöhemmin on koittanut debyyttialbumin vuoro, eikä EP:n kipaleita ole kelpuutettu mukaan. Pitkä valmistusprosessi voi olla kirous ja siunaus, mutta Obscure Fate on pitänyt mielestäni horisonttinsa riittävän terävänä. Kahden kitaran, vokaalien ja rytmiryhmän voimin on luotu eeppisiksikin äityviä metallimaisemia, joissa on sopivasti jylhää voimaa. Ensimmäiseksi sinkuksi lokakuussa noussut Age of Delusion on perinteisempi metallipala tarttuvalla melodiapinnalla ja napakalla muodolla. Jouhevan deathin voimaa tihkuva Spirit of Vengeance on myös erityismaininnan ansaitseva deathvalio.

Albumilla kulkee periaatteessa levyn mittainen tarina, jonka luvut toimivat myös irrallaan. Ongelmat, valinnat ja teot on nähtävissä niin yksilön, kuin yhteisöjen tasolla, mutta maailma kulkee yhtä kaikki kohti auringonlaskua. Ankkuriraita ja ainoa suomeksi esitetty numero Eksyneiden Jumala ei toivoa tarjoa – edes kuoleman muodossa. Thrashimmin asian esittää Turn to Dust, mutta idea on sama: loppu on lähellä. Uusin sinkku Valhalla antaa teräksen laulaa nopeammin, aggressiivisemmin ja terävämmin, tuoden esiin deathin pisteliäämpää puolta. Avain on osien jalostuminen ja onnistunut sekoittuminen.

Shades of a Dying World on mallikas esikoinen, jolle kelpaa rakentaa tulevaa. Soundien saralla ymmärrän rouheuden, mutta pientä kirkastusta voisi suosia – etenkin kun taitotaso kestäisi tarkempaakin syyniä.

Mika Roth

Ruoska: Kade
Inverse Records

Industrial metal -jyrä Ruoskan kuudes studioalbumi ilmestyi jo talvipakkasten aikaan helmikuussa. Pitkäsoiton julkaisupäivää oli jo tuossa vaiheessa siirretty eteenpäin kirjaimellisesti vuosia, materiaalin työstön käynnistyttyä ja loppuvuodesta 2020. Edellinen albumi tuli pihalle vuonna 2018 ja tässä välissä jäsenistö vokalisti Patrik Mennanderin ympäriltä on mennyt uusiksi. Kultakurkku onkin tätä nykyä ainoa alkuperäisen porukan edustaja.

Paljon on siis tapahtunut, mutta musiikkinsa puolesta Ruoska soundaa edelleen vahvasti 00-luvulta. Totean tämän, vaikka saatesanoissa korostetaan soundin monipuolistumista ja innovatiivista uudistumista. Toki Krzysztof Dobosiewiczin orkesterisovitukset lisäävät kerroksia, mutta musiikin ydin on edelleen suoraan Rammstein-johdannaista junttaa. Ja miksei toisaalta olisi, kun Ohjenuora paukkuu ja Kettingit kolisevat komeasti.

Teksteissä ihmispolot ovat jälleen ottavana osapuolena, eikä elon kurjuudesta ole pelastusta edes kuoleman porteista raahustaessa. Ei jos Kade-kappaletta uskoo ja mitä nyt Loppu kertoo lyriikoillaan muuta kuin vanhan vihtahousun kataluutta. Musiikillisesti majesteettisinta laitaa on valtaisaksi sovitettu Ikirouta, jolla Dobosiewiczin kosketus loistaa komeimmillaan. Noston ansaitsee myös soundillisesti rokimpi ja tekstiltään pistävä Silti syntinen, jolla Ruoska karistaa hetkeksi vuodet pois harteiltaan. Tällaista junttaahan se silloin joskus oli – hyvässä ja pahassa.

Kade on muutaman oivan sinkun ja niitä yllättäviin suuntiin täydentävän raidan kokonaisuus, joka äityy hämäämäänkin joillain osillaan. Jonkin sortin folkmetalliksikin kääntyvä Piruja pistää jalalla koreasti, vaan kenen permannolla ja millä pilleillä? Mahtiballadimainen Ihtiriekko ja halpahallielektroa sekaan heittävä Runno viskovat myös kysymyksiä jälkeensä. Välitilinpäätös on tehty ja merkittävin taitaakin olla se seuraava siirto, koska uudistunut kokoonpano toimii mallikkaasti ja sanottavaakin piisaa.

Mika Roth

Skull Altar: Diabolical

Skull Altar on vasta muotoaan ja vahvuuksiaan hiljalleen kartoittava kuopiolainen death/thrash -bändi. Esikoisalbumi Diabolical kumartaa tarkoituksella ja erittäin syvään 80- ja 90-luvun taitteiden metallimaailmalle. Slayer on suuri, Testament tietäjä ja arvelisin myös Possessedin seuraajineen vaikuttaneen savolaisten tekemisiin. Eikä siinä mitään, sillä pioneerien työ on yhä merkityksellistä ja parhailta kannattaa ottaa oppia.

Projektiluontoisuutta korostaen albumilla kuullaan peräti kolmea eri vokalistia. Ossi ja Kai kärisevät kaksi raitaa mieheen ja Tero hoitaa loput kuusi rallia. Ratkaisu ei ole ehkä perinteisin, mutta pahemmat saumat jäävät puuttumaan, siinä määrin tyylit osuvat kohdilleen. Kain kohdalle osunut asenteikkaampi Exhumed by Darkness tuo väriä menoon ja herran niin ikään laulama Storm Behind Demise groovaa myös salakavalasti hetkittäin. Ossin avauksena kajauttama March for Destruction on puolestaan sellainen death-vasara hampaisiin, ettei tujummasta startista väliä.

Nostan silti kymmenpäisen biisikatraan keulille Teron puristaman Broken by Religion -raidan, jonka äreä sivupisto tuntuu. Albumin pisin kappale hyödyntää lähes viisiminuuttisen tilansa ja tuossa ajassa ehditään rakentaa tasoja, syvyyttä, eikä kitarasoolostakaan jää huomautettavaa. Rullaavan rento Diabolical osaa kääntää jännitteen suuntaa luontevasti osasta toiseen siirryttäessä, eivätkä edes teknisemmät temput vaikuta tyhjältä kukkoilulta. Runttaa ja taiturointia tarjotaan toimivalla suhteella ja ainoana rallina kolmen minuutin rajan alittava Feaf of War pitää sekin tikkauksen ojennuksessa.

Diabolical ei kaihda tuttuja kaavoja deathin ja thrashin riffisillä raja-alueilla, mutta bändi osaa jo tässä vaiheessa hyödyntää mennyttä luodessaan nykyisyyttä. Useammalla raidalla ryhmä päästää vielä itsensä turhan helpolla, tai suojautuu tuttujen linjojen taa, mutta onhan tämä lupaavaa menoa esikoiseksi.

Mika Roth

Wishing Well: Playing With Fire
Inverse Records

Wishing Well on tuttu vanhan liiton hevijermujen bändi, jonka tekemisissä 70-luvun heavyperintö soi väkevänä. Kolmen vuoden takainen Sin And Shame -albumi säntäili moneen suuntaan hard rockin, perinteisen heavy metalin ja melodisen rockmetallin kentillä. Ehkä liiaksikin, mutta kova taitotaso ja materiaalin laatu toivat ryhmälle tuolloin voiton. Viideskin pitkäsoitto pyrkii haalimaan yhteen raskaamman musiikin eri suuntia, oman soundin työstäessä aineksista yhdeksän erilaista näkemystä oleellisesta.

Avauksena soiva Valley of Darkness yllätti kasarisen powermetalin viittauksilla, vaikkei menneiden aikojen Helloweenissa vikaa lähtökohtaisesti olekaan. Heavyrokimmin möyrivä Let Me See The Light on siirto groovekkaamman ja hitaamman rockin tontille, kertosäkeen ison kierron vikitellessä korvaa. Muhevaa menoa on myös otsikkonsa veroinen Peace and Love and Rock’n’Roll, jonka teksti on naiiviudessaankin täyttä asiaa. Hymyn huulille nostaa ankkuri When the Money Starts Rollin’ in, joka valottaa rokkiunelman varjopuoliakin virne suupielessä. Pinnat mallikkaasti soitetuista koskettimista ja rempseästä asenteesta.

Kaiken velmuilun ja venkoilun keskellä March in the Dark on todellinen A-luokan rokkisiivu, eikä monikaan pysty soittolistojen aikakaudella luomaan Rise and Shine -kokoluokan rokkieeposta. Biiseissä on taivaita suuremmat kaaret, mahdoton määrä tunnetta ja kaiken kruunaavat isot koskettimet, jotka eivät kuitenkaan kisaa vokaalien kanssa. Todellisen tiimityön hedelmät osoittavat kuinka vanhemmillakin kaavapapereilla, voi luoda persoonallisia teoksia. Pitää vain luottaa tekemisiinsä.

Playing With Fire on taatusti parikin tasoa sisältävä sanaleikki. Klassisen heavy rockin sekä hard rockin ahjot ovat kuitenkin Wishing Wellille niin tutut, etteivät näpit pala. Kuunnelkaa vaikka War Cryn upeaa Hammond-soundia, joka ei vain toista vaan myös luo.

Mika Roth

Lukukertoja: 76