Mikko Alatalo: Se se on rokkii… ja sinfoniaa

Mikko Alatalo on julkaissut urallaan kymmeniä pitkäsoittoja ja kirjoittanut päälle 700 biisiä. Nyt on koittanut maalaispojan taiteellisen testamentin aika. Se se on rokkii… ja sinfoniaa -summaa neljällätoista raidalla uran, joka on kokenut monet mutkat ja muutokset. Otsikon mukaisesti rokki ja sinfonia paiskaavat kättä, kun Jukka Myllyksen johtamat Oulu Sinfonia ja Kuopion kaupunginorkesteri nostavat monet tutut kappaleet uusille kukkuloille.

Pispala Sound

Testamentti on kenties hieman tarpeettoman tummasävyinen sana, joka viittaa kaiken päättyvän ja vääjäämättömän lopun koittavan. Eihän tässä nyt hautajaisissa sentään olla, eikä viikatemies odottele sivussa malttamattomana vuoroaan. Alatalo ei testamentillaan murehdi ja murheile liikoja, jos nyt kuplettimaisuuskin jää (onneksi) pääosin rannalle.

Monella tapaa päätös on kuitenkin koittanut ja nähtävästi viimeiseksi jäävän levyn avaa III tasavallan vieraana -albumin päättävä Kiiminkijoki. Oivana sanoittajana kenties hivenen ystäviensä varjoonkin jäänyt Alatalo käy läpi kotiseutunsa kohtaloa, iskemättä kuitenkaan tarpeettomasti kipinöitä kivistä. Tapahtumat todetaan, ajan hampaiden mahti tunnustetaan ja sen kanssa eletään. Herkän kaunis tulkinta korostaa sanoja ja Kuopion kaupunginorkesteri taustoittaa tyylikkäästi kertomuksen tyhjenevästä maaseudusta.

Alatalon musiikillinen perintö on monitahoinen ja toisinaan ristiriitainenkin. Hän on näyttäytynyt monesti hullunhauskana heppuna, todellisena hymypoikana ja kuplettimestarina, mutta hänessä oli alusta asti mukana myös vakavampi puoli. Mielestäni isossa kuvassa ja taiteellista perintöä pohdittaessa keskeisessä osassa on Lauluja siirtomaasuomesta -trilogia, jolla Alatalo löysi tavallaan oman äänensä ja tyylinsä. Vuosina 1978–1982 ilmestyneet albumit käsittelivät vakavia asioita, korostaen etenkin pohjoisen kohtaloa ja maaseudun tyhjenemistä.

Trilogian kaksi muutakin osaa on huomioitu ja samannimisen albumin aikoinaan sulkenut Yhdentoista virran maa kaikuu mm. Bob Dylanin perinnöstä kronikoidessaan pohjoisen kansan historiaa. Iso joki tulvii eeppisemmin ja elokuvamaisemmin, Oulun sinfonian värittäessä ahneen ihmisen kärvistelyä luonnonvoimien edessä. Köyhät ja vanhukset jäävät sivuun, kun rottamaiset pyrkyrit ja öykkärit yrittävät tehdä vielä viimeisen tilin ennen esirippua. Vuosikymmenten takaiset teokset voisivat olla näinä päivinä ilmestyneitä, niin ajankohtaisia monet teemat ovat edelleen.

Vuosikymmenten takaa ovat myös pari kappaletta, jotka ilmestyivät alkujaan Juice Leskisen klassikoiksi laskettavalla Per Vers, runoilija -levyllä. Alatalon säveltämä ja sanoittama Hän hymyilee kuin lapsi saa musikaalimaisen veikeitä muotoja puhaltimien ja jousien kautta. Ison lisän tuo myös taustalaulu, joka vain pariin otteeseen toistaa kertojan sanoja. Per Vers, runoilija -kappaleessa Alatalon sisäinen rock-laulaja päästetään varoittamatta täysin irti ja jälki on hämmentävän komeaa. Herrahan on pitänyt kynttiläänsä vakan alla groovaavan rokkibiisin perusteella.

Eikä rock’n’roll suinkaan tähän jää. Heti toisena raitana Kiiminkijoen vanavedessä maisemaan kajahtaa Pelit seis Beethoven, joka on käännös Chuck Berryn Roll Over Beethoven -rokkiklassikosta. Oulu Sinfonia kiskoo rokkia tyylikkäästi jousia korostaen, sillä voihan niitäkin sahata ns. tositarkoituksella ja alla koskettimet pimputtavat Jerry Lee Lewisin hengessä. Sovitus pelaa hetkittäin härskisti James Bond -korttia ja hauskaa on rakentavan positiivisella tavalla.

Coveri on kaveri ja hilpeästi tikkaa myös Anna mulle lovee, eli Gimme Some Lovin, jonka Alatalo versio jo vuonna 1977 ilmestyneellä Rokkilaulaja-albumilla. Kyseinen rokkikiekko ilmestyi siis jokunen vuosi ennen ensimmäistä The Blues Brothers -elokuvaa, joka teki viimeistään Gimme Some Lovinin tunnetuksi näillä main. Rokki soi etenkin albumin alkupuolella, mutta loppua kohden meno on rauhoittumaan päin.

Virallisen osuuden sulkeva Viivy vielä hetki edustaa Alatalon pehmeintä laitaa ja nyt kappale on venynyt mitaltaan vielä tuplaksi. Bonus-raitoja on kaksi ja niistä ensinnä kuullaan Alatalon viimeisin sinkku Yhä pitkä matka kesään yhdessä Pamela Kilpeläisen kanssa. Haikea rakkaustarina on käännös ruotsalaisesta Långholmsgatan 2 -kappaleesta, mutta Alatalo & Kilpeläinen ei pyri toistamaan yksi yhteen Niklas Strömstedtin ja Johanna Frostlingin alkuperäistä näkemystä.



Se se on rokkii… ja sinfoniaa mahduttaa monenmoista matkalle ja swingiksi lipsuva Maalaispoika oon vetää osansa niin överiksi, ettei lopputulemalle voi kuin myhäillä hyväntahtoisesti. Moni tärkeä kappale on mukana, vielä useampi jää kuulematta ja toisinaan valitut muodot voivat hämmentää, mutta tämänhän pitikin olla sinfoniaa… ja rokkia.

Mika Roth