Ajankohtaista

Omakustannealbumit – Maaliskuu 2026

11.03.2026

Anssi ja oudot unet: jotka olivatkin totta

Anssi ja oudot unet sai kuuleman mukaan alkunsa vahingossa, mutta väitän vahingon olleen onnekkaanpuoleisen. Anssin pöytälaatikoita penkova projekti/yhtye soittaa hämyistä ja supermelankolista kitarapoppia. Joskus lopputulema on 'muka-kantria' ja toisinaan parikin astetta roisimpaa menoa, sinisyydestä kuitenkaan tinkimättä. Eikä siinä vielä kaikki, sillä kyseessä on kaiken kukkuraksi teemalevy, jossa kertojan mieli nirksahtaa raiteiltaan, sekoilee aikansa melankolian kurakoissa ja löytää lopulta takaisin kotiin – tai sinne päin. Tulkinnoille jää isosti tilaa.

Avauksena soiva Berliini, joka kuulemma oli myös proggiksen ensimmäinen ikuistettu biisi, on selvä popkaunokki ja aivan samalle tasolle ei yksikään muista ralleista tahdo yltää. Rokimmin ryskyvä Sen nimi on psykoosi täräyttää tosin verkot tötterölle toisenlaisella reseptillä. Grungeisen murea kitararock-siivu saa nostovoimaa, kun raidalla vierailee Pyhä Sylvi ja mopo meinaa karata totaalisesti lapasesta. Punainen tupa funkkailee ja outoilee, kuten parhaimmat uuden aallon visionäärit konsanaan, vaikka tanssikengät tuppaavatkin puristamaan varpaita.

Levyn matalateknisyys ja vokaalien soma suttuisuus ovat tekijöitä, jotka kohdallani kääntyivät padasta valtiksi. Tuhdimpien vallitusten parissa soundien matalahygieenisyys tuo katu-uskottavuutta puristeluun. Lisäksi kun Suruhumala käpertyy melankoliansa ympärille, toimii vähäisempi paletti jälleen eduksi. Surusta tulee nyt henkilökohtaisempaa, intiimiä ja siten aivan toisella tasolla puhuttelevaa. Surumielisyys ei toisaalta ole yksiulotteinen elementti, vaan kenties jopa kertojan kanssa symbioottisesti olemassa oleva sivutila, jota tämä osittain jopa tarvitsee ja johon voi turvallisesti tukeutua.

Anssi ja oudot unet ei päästä kuulijaa helpolla, mutta esittää vastavuoroisesti erittäin uniikkia musiikkia, joka tuntuu kumpuavan suoraan sydämestä. Tuo sydän on ehkä lommoilla ja repsottaa reunoiltaan, vaan sitähän elämä tahtoo tehdä.

Mika Roth

Anthony Rausku: Another World

Desibeli.net haastatteli vajaa vuosi sitten ahkerasti kitararockalbumeita julkaisevaa Anthony Rauskua. Artisti oli jutun tiimoilta kaivellut vanhoja biisejä ja löytänyt 90-luvun alun Kamikaze Pilots -ryhmän materiaalia. Isoa osaa kipaleista ei monikaan ole kuullut kuin aikoinaan keikoilla, joten Rausku päätti palata hetkeksi ajassa taaksepäin. Another World -albumin biisit ovat siis kirjaimellisesti kaikuja toisesta ajasta ja maailmasta.

Haastattelussa Kamikaze Pilotsin kerrottiin siirtyneen kitararockista hiljalleen lähemmäs grungea, mutta grungea en näiltä raidoilta oikeastaan löytänyt. Eikä Seattlen surinaa ymmärrä edes kaivata, kun Too Beautiful For My Eyes rokkaa vinhoin jaloin ja Things Don’t Seem To Be That Way antaa hard rockin soida brittiläisellä otteella. Toki avauksena soivassa I Don’t Feel Your Pain -vedossa on grungeista murinaa ja myöhemmin My Lost Girl voisi toisissa vaatteissa koreilla grungehelmenä, mutta kirjoissani Rausku on edelleen kasarin ja ysärin kitararockista innoittunut tekijä.

Rausku on menneitä tutkiessaan muistanut kiteyttämisen jalouden, eivätkä Another World -kiekon biisit rönsyile tarpeettomasti. Ainoastaan Don’t Hesitate hätyyttelee viiden minuutin rajoja ja tuo kutkuttavia Neil Young -viboja synnyttävä järkäle ei kärsi mittansa pituudesta. Suurin osa siivuista mahtuu sopuisasti alle neljään minuuttiin ja Time To Choosen kaltaisten americana-herkkujen kanssa kelpaakin fiilistellä.

Kamikaze Pilots julkaisi yhden seiskatuumaisen vuonna 1993, mutta sen kumpikaan numero ei ole levyllä. Samoin Soundiefektin EP:lle päätynyt Blackholed Mind loistaa poissaolollaan, joten kaikki ovat aitoja arkiston helmiä. Onneksi Another Way To Ben kaltaiset herkut saavat nyt mahdollisuuden tulla kuulluiksi, sillä tuokin kitarapoprokkis on ajaton kaunokainen. Rausku – tai Kamikaze Pilots – ei ehkä ollut kumoamassa vallitsevaa rockin maailmaa, mutta klassisemman kitararockin ystävät ymmärtävät kyllä levyä.

Mika Roth

Emmy June: The Art of Fixing

Jälkikäteen on helppoa nähdä Emmy Junen kolmen vuoden takainen The Spring -levy uuden tien avaajana. Siinä missä artisti oli aiemmin nojannut popahtavaan ja soulahtavaan tyyliin, tulivat kitarapoprock ja kitararock tuolloin reilusti etualalle. Albumeiden välissä Emmy June on opetellut soittamaan itsekin kitaraa, ja samalla uusi maailma on auennut entistä enemmän artistille.

The Art of Fixing – taito korjata asioita. June viittaa levyn otsikolla japanilaiseen Kintsugiin, jossa keraamisia astioita korjataan ja näin luodaan uusi esine, jossa vauriot ovat näkyvissä ja vieläpä korostettuina kullalla. June paloi loppuun, löysi kitarasta avun ja korjasi asioita. Se otti aikaa, mutta ehkä olemme kaikki tavoillamme kipumme jalostamia ja arpiemme kaunistamia olentoja. La Di Da keinuu melodian varassa, pop on höyhenenkevyttä ja arjen varjot väistyvät. Old School näkee rakkauden arvon ja päättää todella pitää kiinni arvokkaasta asiasta. Americana on sopiva sana kuvaamaan kuulasta äänimaisemaa, mutta Junen kappaleissa siihen sekoittuu pohjoismaista kaihoa, kauneutta sekä syvyyttä.

The Art of Fixing kertoo monista ongelmista ja haasteista, mutta sitä leimaa kokonaisuutena positiivisuus ja perusteltu usko tulevaan. Mystiseltä länneltä soundaava You Are Secured vakuuttaa asioiden kääntyvän parhain päin ja maailman sekä itsensä vakain silmin näkevä A Changed Woman tietää missä on ja mihin menee. Katebushmaisesti kaarteleva Young & Stupid hymyilee menneille, nähden asiat uudessa valossa. Suorin viesti menneeseen taitaa silti olla ankkuriraita The Boy of My Dreams (Young Love), joka summaa vuosien takaisen luokkaretken tapahtumia puhtain sydämin.

Countryn, folkin ja kitararockin jäljet menevät ristiin, muodostaen uutta ja erilaista. Vanhoista asioista on löydetty uutta arvoa sekä uusia yhdistelmiä, jotka eivät kuulosta lainkaan ikääntyneiltä. Kintsugin hengessä korjaamisen jalo taito ei ainoastaan yhdistä paloja, vaan tekee niistä jotain enemmän.

Mika Roth

HÄMY: Kulutustaidetta

Jotkin levyt vain jäävät kummittelemaan mieleen. Vajaa viisi vuotta sitten HÄMY tuli ja hämmensi niin, että muistan Loisteen yhä selkeästi. Kurkkulaulu, muinaisilta tuntuvat rytmit ja niiden päälle syntynyt rockin kaltainen jokin, sekä tietysti kaiken ytimessä olevat sanat. Loitsumaiset säkeet ja rosoisuus, jolla yhden miehen yhtye loi musiikkia. Kirosin ääneen ja kovasti, kun arvioitavaksi saapunut levy ei suostunut soimaan ainoassakaan soittimessa, niin kovat olivat odotukset. No, onneksi tämäkin albumi löytyy modernista, kaikkitietävästä verkosta.

Vaan itse asiaan. Aki Vähäsarja, eli HÄMY, on sanoittanut, säveltänyt, tuottanut ja olettavasti myös soittanut kaiken. Kurkkulaulun ja laulun sävyjä tuntuu olevan aiempaa enemmän, minkä lisäksi HÄMY koettelee muitakin rajojaan ennakkoluulottomasti. Tämä johtaa loitsumaiseen huutoon, jonka upeimpia ilmentymiä on Mitä me muistelemme kun kuolemme. Ilmassa on shamanistista Siekkarit-henkeä, mikä lasketaan eduksi. Muinaista rytmikiertoa jauhava Luonnon voimaa tamppaa tahtia ja muistuttaa käsissäsi olevasta voimasta, karhun voimasta, eläimen voimasta. Voima ei ole brutaalia ja väkivaltaista, vaan huomattavasti syvemmältä kumpuavaa, kenties kaiken eläväisen kattavaa.

Soitinarsenaalissa erilaiset rummut ovat luonnikkaasti keskiössä, mutta niiden ylle ilmestyy laulun rinnalla usein erilaisia puhaltimia. Japanintatarista ja bambusta tehdyt huilut soivat vivahteikkaasti, munniharppu tuo sielua ja arsenaalista löytyy muitakin huiluja sekä torvia. Äänikenttiä ei kuitenkaan ole dumpattu täyteen kaikkea mahdollista, vaan levyä leimaa raikas hengittävyys. Näin soraisilta kuulostavat vokaalit erottuvat, siinä missä heleät akustiset kitaratkin, sekä eri puhaltimien tärkeät lisäsävyt.

Kulutustaidetta avaa nimensä sisäkansissa, jossa jokainen ihminen on taideteos, mutta jotkin taideteokset ovat ylikulutuksessa uupuneita. Siinä ja albumissa riittää pohdittavaa sekä sulateltavaa, vaan sitähän minä odotinkin.

Mika Roth

Kolmisormi Kosonen & Opetuslapset: Ei takuuta

Komeasti nimetty Kolmisormi Kosonen & Opetuslapset on kitararockbändi, jonka juuret yltävät kuuleman mukaan aina muinaiselle 1980-luvulle asti. Orkesteri aktivoitui uudelleen vuonna 2021 ja tuo nyt ”Syvän Itälän ilosanomaa Parikkalasta”. Kyseessä on kolmas pitkäsoitto sitten uuden tulemisen, jota edeltävät vuoden 2022 Matka outoon maahan ja pari vuotta myöhemmin ilmestynyt Tyrjä.

Angloamerikkalainen rehti ruutupaitoihin pukeutuva kitararock, 70-luvun analogisuutta suosiva soundipakki ja rakkaus suomenkielistä härmäkantrirokkia kohtaan. Siinä lienevät merkittävimmät peruskivet, jolle Ei takuuta nojaa ja jotka ovat vaikuttaneet materiaaliin muokkauksessa. Pohjoisen valkoiset miehet eivät ehkä svengaa ja groovaa kuin syvän etelän vastaavat, mutta osataan täälläkin veivata tyylillään. Boogien ujuttaminen soiton sekaan ei mielestäni tuota ylivoimaisia ongelmia, kun Harmaapää kolistelee lähes viisi minuuttiaan. Sähkökitara on tietysti kukkulan kuningas, mutta taustan soitinkirjo koskettimineen kaikkineen tarjoaa huomionarvoista syvyyttä.

Tuoppi voisi olla puolitäysi, mutta mälsän Huhtikuun aikana se on kiistatta puolityhjä. Tosin kertojan naamalla taitaa olla lievästi ironinen virne, mikä teroittaa huomiot ja lisää pistoa menoon. Avausraita Ei takuuta muistuttaa, että jokaisella meistä on vain tämä hetki. Musta kuolo koppaa jokaista meistä lopulta päähän, joten krakaa voi sitä odotellessa pitää vaikka hiukan löysemmällä. Rakentava negatiivisuus voi olla suunnaton positiivinen voima, mitä myös herkullisesti rokkaileva Vastarannankiiskit korostaa. Ei tämä ihan Neil Young & Crazy Horsea ole, mutta kiistatta hepoja laidunnetaan jo samalla suunnalla.

Bändin kolmas modernin ajan pitkäsoitto on puhdasta kitararockia, jonka retroisuus ja rullaavuus ovat supervoimia – jos kuulija niin valitsee. Muoto on kohdillaan ja kun itse biisitkin toimivat, voivat myös southern rockin ystävät löytää tästä itselleen pienen aarrelippaan.

Mika Roth

Oliver Bentley: Disappearance Act

Suomalais-brittiläinen indiepop-artisti Oliver Bentleyn debyyttialbumi ei juuri kansikuvallaan häikäise. Koira on osittain lattialla olevan takin takana ja kyseessä ei taida olla mikään studiotila. Toisaalta nimi on Disappearance Act ja levy sai alkunsa ahtaassa siivouskomerossa, jonne Bentley rakensi kotikutoisen studionsa. Mopin, imurin ja soitinten seurassa on syntynyt uneliaan orgaanista poppia, joka nojaa tuttuihin muotoihin ja tarttuviin melodioihin.

Viime vuonna ilmestyneet kaksi sinkkua ja yksi tuplasinkku ovat kaikki mahtuneet sopuisasti mukaan pitkäsoitolle. Sinkkuherkuista etenkin melankolisemmin soutava ja dreampopin kanssa arasti rajaa jakava Lost Girl nousee kärkikahinoihin. Samettisen upottavat ja asianmukaisen utuiset äänikentät joustavat vokaalien edessä, mutta taustan kuvioissa riittää myös ryhtiä ja kontrastia tarpeellisia muotoja luomaan. Samoista lähtökohdista asteen rokimpaan suuntaan kulkee tuplasinkun A-puolena kuultu Lonely Life, angloamerikkalaisen kitarapoprockin säännöt tunnetaan, mutta lopputulema on tutuista elementeistä huolimatta virkistävän raikas harmonioineen kaikkineen.

Bentleyn salainen ase on taustojen tarkka äänimaisemointi ja erilaisten painotusten rakentaminen. Alkuun monet kohdat saattavat vaikuttaa puolihuolimattomasti kasaan kursitulta, eikä kaikilla hassuilla soundeilla tunnu olevan suurempaa merkitystä. Palat ja pienet sirut täydentävät kuitenkin toisiaan ja albumin mitassa rakentuu kuin huomaamatta isompiakin kuvia. Hockney Bluen sinissä säteissä on hassua naksuntaa kitaran takana, Come Take Me Home on hetkittäin puolittaista Badalamentia yön äänineen ja Maybe It’s Time vierii rennosti kuin mikään maailman paino ei koskisi kertojaa. Menneet haamut jäävät taa, kun edessä sarastaa paremman huomisen aavistus.

Disappearance Act on osiltaan kaunis ja hengeltään lohduttava albumi, joka onnistuu ainakin karkottamaan arjen tylsät murheet nopeasti. Ja moiselle tempulle on näinä aikoina kasvavaa tilausta.

Mika Roth

Terho Keskitapio: Hard As A Blues

Rovaniemeläinen kitaristi Terho Keskitapio operoi enimmäkseeen jazzin ja bluesin saralla, mutta Hard As A Blues -albumilla nimenomaan blues ja etenkin bluesrock ovat tyylikkäästi päärooliin nousevia elementtejä. Toki sovituksissa vilahtelee soul-, proge- ja jazzvaikutteita, mutta sinisyys on nuotteja ja niistä rakentuvaa kokonaisuutta selvimmin värittävä sävy.

Vahvasti A-puolellaan painava levy on selvästi etupainotteinen. Crosstown Trafficin juureva kulku on jo muikeaa, mutta todellinen blueshelmi tippuu syliin Hard As A Blues -kappaleen muodossa. Eihän tässä genren kannalta ole mitään uutta, mutta kaikki toimii ja blues todella soi kuin ei koskaan sydämestä soitettuna. Burning Sandin kohdalla joku vierestä totesi, että ”eikös tuo ole hiukan Led Zeppeliniä?” Täysin mahdollista, mutta Keskitapio osaa tehdä parhaimmillaan tuttuakin tutummista paloista totaalisesti omiaan. Bluesrock on perinteikäs laji, jossa menneeseen voi ja toisinaan tuleekin viitata tyylillä.

Homma pysyy siis hanskassa, kun blues on riittävän syvältä sydämestä. Levyn jälkimmäisellä puoliskolla ote alkaa kuitenkin lipsua popimmalle puolelle. Tough Life on kuin kevytversio Johnny Winteristä ja balladiankkuri Road of Flowers ei ole rintaa pakahduttava, tai edes riittävän pateettinen luritus. Sielua olisi tarvittu roppakaupalla lisää, etenkin kun taustalle hivutetaan siellä täällä ylisomaa tapettia. Strange Kind of Feeling sentään ravistelee karmeja asteen sielukkaammin.

Hard As A Blues on epätasainen albumi. Parhaimmillaan bändi bluesrokkaa kuin tulessa, toisinaan taas vahvuudet ja ideat tuntuvat hukkuvan tyystin. Esimerkillisen energisen Smash And Repairin mukaansatempaavasta alusta on matkaa There Is Loven lemmenkipeään vaikerointiin. Keskitapio ei ole laulajana mikään kultakurkku, mutta eivätpä olleet toisaalta Jeff Healey, Gary Moore ja monet kumppanitkaan. Parhaimmillaan perusvahvaa työtä, jossa lisäsieluannoksella päästäisiin vielä huomattavasti pidemmällekin.

Mika Roth

Vialea: Ei äiti tuu pelastaa

Kitarapoprockia soittavan Vialean reilun kolmen vuoden takainen Vialea-debyyttialbumi oli kuin raikas tuulahdus kasvoilla. Toki The Curet ja kumppanit oli kuultu sydämellä, joten kuulaissa poprockin pilvissä saattoi aistia dream popinkin läsnäolon. Esikoisen persoonallisuus ei aina häikäissyt, vaikka etenkin Samaan pöytään sekä pari muuta helmeä vinkkasivat tulevista mahdollisuuksista.

Tulevaisuus saapui pala palalta jo viime vuoden puolella neljän sinkun muodossa, joista jälleen eräitä brittejä liki viistävä Pakka sekaisin osui komeasti keskelle maalitaulua. Eihän tällaisessa melodiavetoisessa, hiukan postpunkiltakin tuoksahtavassa veivauksessa paperilla mitään uutta ole, mutta kun koukut iskevät ja biisi jää kerrasta mieleen, niin jotain oleellista on tapahtunut. Ville Leinonen & Valumo -coveri Tähtityttö toimii ympäristössään ja albuminkin avaava ykkössinkku Ei äiti tuu pelastaa esittelee Vialean napsakampaa kitararokkipuolta. Soitossa on usein helmeilevää pyöreyttä, mutta tiukempikin puristelu hallitaan tarvittaessa.

Maailma jatkuu myös sinkkujen tuolle puolen ja toisella albumillaan Vialea näyttäytyy monipuolisena ja idearikkaana yhtyeenä. Kolmesta kynästä syntyneet sävellykset muodostavat polveilevan kokonaisuuden, jossa kitarapoprockin historiaa käydään läpi samalla uutta työstäen. Kiekon pisimmäksi raidaksi kuin varkain venyvä Kaiken muun voi unohtaa velloo herkullisesti sydänsuruissa ja Janoisten sankari on reipas siivu energistä kitararockia ässäkertosäkeineen. Suomirockin historia tunnetaan, mutta samaan aikaan angloamerikkalainen tyyliä on sulautettu siihen luontevasti.

Vialean toinen pitkäsoitto on selvä askel eteen- ja ylöspäin. Kolmen kitaran arsenaali ei täytä äänikenttää liiaksi ja melodioita ymmärretään kunnioittaa, jos nyt harmonioissa yhä petrattavaa onkin. Vialea ei ole uusi Weezer tai Lemonator, muttei toisaalta sulje ulkoisia vaikutteita pois kaavoistaan.

Mika Roth

Lukukertoja: 175