Pienet II - Maaliskuu 2022
Amon Acid: Demon Rider
Helter Skelter Productions / Regain Records
Englannin Leeds on antanut maailmalle monenlaista musiikkia, sillä mitäpä muutakaan tekemistä niin pohjoisessa olisi, kuin treeniksellä viihtyminen. Amon Acid veivaa lahkeet lepattaen rouheaa ja psykedeelisesti sävyttynyttä stoner rockia, josta ei ole aina niinkään pitkä matka doomin tummiin puutarhoihin.
Kahden biisin mittainen Demon Rider on mahdollista saada päräyttävässä seiskatuumaisen muodossa, jolloin kumpikin isku erottuu kunnolla edukseen. Toki A-puoleksi sijoitettu nimibiisi Demon Rider polkee isoa pyöräänsä ihailtavalla vimmalla, ja asianmukaisen kulmikasta soittoa voisi kutsua jopa svengaavaksi. Rosoisuus on olennainen osa kokonaisuutta ja itse olisin saattanut suosia jopa karheampaa hiomapaperia. B-puolen Incredible Melting Man haiskahtaa jo puolittaiselta ylilyönniltä ulvontoineen kaikkineen, mutta kunhan juna pääsee jyskyttämään raiteilleen, niin eihän tuossa ole mitään hätää.
Amon Acidin happopitoisuus on riittävä, jotta isommatkin metallin murikat sulavat kepeästi renkaillaan rullaavaksi musiikiksi. Ei mitään uniikeinta kamaa, mutta toimii kuten pitääkin.
Mika Roth
Coriende: Black Light Materia
Coriende on todellinen sooloprojekti, sillä kaikki on tehty yhden miehen toimesta soitosta, nauhoitukseen, miksaukseen, masterointiin ja aina kansitaiteeseen saakka. Monimuotoinen kummajainen on muista yhteyksistä tutun
Sami Vänttisen sooloprojekti, jonka alla rockin, metallin ja elektronisen musiikin erilaiset kukat saavat vapaasti kukkia. Ja kun sanon, että raja-aidat ovat alhaalla, niin ne todella ovat. Unohdetaan siis puheet mistään ehyistä kokonaisuuksista ja yritetään poimia rusinoita näistä seitsemästä eri reseptein leivotusta pullasta.
Materiaali on syntynyt vuosien 2008–2021 välillä ja formaattiradioiden kulmasta
Informantis voisi olla potentiaalinen sinkku, koska jouhevasti etenevä jenkkimetalli omaa ison kertosäkeen ja ilmavan groovaavan soundin.
Enki hilaa raskasmetallisuuttaan lähemmäs doomia ja lisää painoa hartioihin kohdistaa
Looking for Blood. Ihan toimivaa rypistelyä, kun taas elektronista yötä henkivä
Blind on jotain tyystin erilaista maailmaa edustava valioyksilö. Nythän linjakkuus ei ollut haussa, kuten muistamme.
Seitsemän raitaa edustaa kuuleman mukaan huomattavasti laajempaa materiaaliallasta, josta on nyt muodostettu yksi kummallinen joukko. Tämähän voisi olla vaikka pitkäsoitto, mutta tällä erää pakettia kutsutaan vain demoksi.
Mika Roth
Elias Kovanko: Underwater
Ainoa Productions
Elias Kovanko otti melkoisen sivuloikan siirtyessään soolouralle, mutta ehkäpä kaiken on pitänyt vain tapahtua näin. Viime kesänä kummastelin ja ihastelin rauhaisan
Things That Might Have Been folkballadin voimaa, eivätkä äänivallit nouse juuri korkeammalle EP-levyllä.
Samoihin kansiin niputetaan nyt myös toinen sinkku, eli
Hopeful Silence, joka on nimensä veroinen retki hiljaisempien soundien ja verkkaisen poprockin aurinkoisiin sunnuntaipäiviin. Hienoja biisejä kumpainenkin, jotka ansaitsevat kaiken huomion. Sen sijaan EP:n avaava
Away She Wandered jää rankasti sisarustensa varjoon, eivätkä mitään jouset ja barokkipopin ripaukset auta asiaa. Todellisen helmen löytää kuitenkin hän, joka kuuntelee EP:n kärsivällisesti loppuun saakka ja antaa korviensa poimia kaiken matkan varrelta. Ankkuriraita
Underwater nostaa näet pintaan menevämpää pop-soundia, jossa voi aistia sisäisten patojen murtumisen, kuten tekstissäkin viitataan.
Kovanko on taiturimainen melodioiden luoja, mutta soolouran musiikillinen linjaus vaikuttaa olevan vielä lievästi hakusessa. Esikois-EP onkin tavallaan lankojen sitomista ja eräänlainen välitilinpäätös tähän asti koetusta, jonka soisi saavan tulevaisuudessa jatkoa.
Mika Roth
Health A1: There were Mods in Finland, too (in 1983)
Aika on suhteellista, joten mitäpä siitä jos Harjavallan suunnilta kotoisin oleva mod revival -bändi
Health A1 sai biisinsä kuultavaksi pienellä viiveellä. Tarkemmin sanottuna 39 vuotta äänitysten jälkeen! Pahoittelut, mutta nyt oli pakko käyttää huutomerkkiä.
Palaamme siis vuoteen 1983, kun uusi aalto oli vielä oikeasti uutta ja Health A1 sai melkein ujutettua itsensä legendaariselle Poko Recordsille. Bändi ehti kuitenkin hajota ennen aikojaan ja se oli siinä – paitsi että nyt vanhat nauhat ovat löytyneet ja ne on julkaistu. Kaksista studiosessioista koottu paketti sisältää kahdeksan raitaa, tosin biisit ovat osittain samoja, koska niitä äänitettiin kahteen otteeseen. Kahdesti kuultavista numeroista
Back to the City erottuu rullauksellaan vaivatta edukseen, ja
Love Beneath the Waist keikuttaa pyrstöjä, kuten tuohon aikaan kuuluikin tehdä. Kelpo ässien välissä
Cinderella Story joutuu hieman häpeilemään vaatimattomuuttaan, eikä kahdesta muusta numerosta löydy sen kummempia haastajia.
Olisiko Health A1 voinut olla maamme oma
The Jam? Kenties, mutta menneitä ei kannata liiaksi pohtia. Hattua pitää nostaa myös siitä, että äänitteiden laatua ei ole lähdetty suotta parantelemaan ja näin välittyy alkuperäinen energisyys sekä henki.
Mika Roth
Hilleri & Näätä: 2=1
Lil’ Beast Records
Hilleri & Näätä on folkahtavaa ja kimuranttia poprockia esittävä kotimainen duo. 2=1 on lausekkeena monitulkintainen, mutta erittäin persoonallisella otteella musiikkiaan luova kaksikko on kiistatta yhtä, ja tällä levyllä on sen lisäksi kaksi plus yksi kappaletta. Loogista? Kenties hillerijanäätämäisellä tavalla.
Kolmesta raidasta kiivaimmin liikehtii keskimmäinen, eli svengaavalla ja pääosin akustisella kattauksella ryyditetty
Lumelääke. Poljento on hivenen aliceinchainsmaista, vaikka biisillä ei ole mitään tekemistä grungen kanssa. Folkrockin nousujohteista rakettirallailua on myös
Syntymäpäivä, vaikka keinuva siivu on huomattavasti rauhaisampi ja tyytyväisempi – ainakin pinnalta. Hilleri & Näätä osaavat tuoda yön ja päivän, onnen ja murheen, samoihin lauseisiin ja tiloihin. Mikään ei ole vain toista, vaan kaikki sekoittuu kaikkeen, mistä syntyy kummallinen todellisuus nimeltään arki.
Teksteissä asiat tuntuvat olevan jatkuvasti hivenen sijoiltaan, minkä ankkuriraita
SOS vie sitten tappiin saakka. Rakastuminen ja rakkaus ovat maailman parhaita asioita, kunnes koittaa lopun aika ja tässä tapauksessa loppu on ollut totaalinen tunteiden ja kaiken kauniin tuho. Tämäkin tarina kerrotaan kauniisti, torvien ja kielisoitinten nuottien täyttäessä ilman ja antaessa tragedialle viehättävimmät kehykset.
Mika Roth
Ian Voltage: Spring of Turmoil
Helsingissä vuonna 2019 perustettu
Ian Voltage saattaa pelata tulella kuvaillessaan musiikkiaan. Saatekirjettä suoraan lainatakseni bändi on
kovaa rokkia ja höyhensarjan heviä soittava yhtye. Eli pahimmassa tapauksessa musiikki on liian pehmeää metallisteille ja liian raskasta rokkareille, vaan mikä on lopputulema?
Tämä EP on mielestäni enemmänkin puhdasta rokkia, jolla melodisuus ja tarttuvuus eivät ole kirosanoja.
Hummingbird Heart nostaa painetta kattilassa ja
Turmoil kasvattaa melkoiset äänivallit ympärilleen, mutta yhtye ei missään vaiheessa sorru itsetarkoitukselliseen rankisteluun. Eivät tekstit mistään onnelasta ja pupujusseista kerro, mutta eivätpä ajatkaan mitään suotuisia ole. Viidestä biisistä ei löydy puhtaita ohilaukauksia, joten vaikka tolpat hieman kolisevat, on peukkua helppo kohottaa ylöspäin.
Ensimmäisen keikkansa tämän kuun alussa vetänyt yhtye omaa potentiaalia ja mikäli
Novan kaltaisia, hivenen rauhallisempia hitinpoikasia irtoaa enemmänkin biisikynistä, niin vain taivas on kattona. Tiukemmista siivuista
G.F.W. ansaitsee myös maininnan, jo silkan energisyytensä ansiosta.
Mika Roth
New Meta: Tin Foil Shirt
New Meta on helsinkiläinen indierock-yhtye, jolta on ymmärtääkseni ilmestynyt vain yksi sinkku ennen tätä EP-levyä. Ja kyseinen biisi, eli
Desires (Eternal Boredom) saa myös kunnian avata debyytti-EP:n, joten tarinan alussa ollaan joka tapauksessa.
Kolmesta raidasta jokainen heijastelee kolkkoa kitararockia tavallaan, tekstien luodatessa aikamme näennäistä järjettömyyttä, joka ei välttämättä edes ole vain näennäistä. Vuoden 2020 lopulla perustettu yhtye soundaa postpunkille ja grungelle, eikä asianmukaisen sotkuisen kitararockin rikkinäisistä pinnoista ole vaikeaa löytää ahdistuneen
Cobainin jälkiä. Etenkin salaliittoteorioiden sekoittamasta ihmisestä kertovassa
Fluoridessa hiki nousee vastustamattomasti pintaan ja seinät kallistuvat kohti päätä.
Tuskaisaa on myös
Visions of Unexplainablen puserrus, mutta New Meta ei vedä tuskaisuuttaan överiksi, vaan osaa puristaa ja likistää sopivasti. Pistelevän energisyyden annostelussa ryhmä osoittaakin jo mestarillista tilannetajua, minä ansiosta Tin Foil Shirt on kaikkea muuta kuin tinaa.
Mika Roth
Paroni von Samuelsson: Tuokiokuvia Helsingistä
Maailma on edelleen ensisijaisesti fyysinen paikka ja nyt
Paroni von Samuelssonin uusi EP-levykin löysi tiensä taas Desibeli.netin postilaatikkoon. Kirjekuorta avattaessa tunnelma oli sama, kuin hypistelisi pääsiäismunaa ja joulupakettia yhtä aikaa. Tällä erää Paroni tarjoaa kiertoajelun tasavaltamme pääkaupungissa Helsingissä.
Sanat eivät nähtävästi olisi tehneet riittävästi oikeutta Itämeren helmelle, joten uuden EP:n kaikki kappaleet ovat instrumentaaleja. Tekninen taso ei edelleenkään ole korkea, mutta vaikka syntikat soivat halvanmakuisesti ja taustan rytmit naksuttavat kuin kärryt halpahallin käytävää, niin Paroni onnistuu jälleen. En olisi kuvitellut sanovani tätä ääneen, mutta Tuokiokuvia Helsingistä on kaunis EP. Jos näkee kapeiden soundipalettien tuolle puolen voi huomata, kuinka melodiat todella toimivat. Tämän lisäksi kun biisejä ei todellakaan venytetä (5 kappaletta, 9 ja puoli minuuttia), niin kaikki toimii mallikkaasti.
Teollisuuskatua bussin ikkunasta hyppää pysäkinväliksi krautrockin viereen istumaan, kun taas
Kruunuvuorenlampi painaa melodisen herkkyyden mittarien neulat kaakkoon. Vähät ovat ainekset, eikä enempää tarvita tällä erää lumon luomiseen.
Lounasoluet Talinrannassa viivähtää puolestaan kebabraflan terassilla nauttimassa eksoottisempien mausteiden tuoksusta, ja näiden kaikkien palasten suomat mielen tuokiokuvat tekevät matkasta kokemisen arvoisen.
Mika Roth
Pepe le Moko: Luonnonlapsi
Plastic Passion
Kaikelle löytyy syy, jokaiseen tekoon on oma selityksensä. Suomalaisen pop-musiikin kummalintu
Pepe le Moko sotki kuvioita jo 80-luvulla, satsatessaan esimerkiksi tyyliin ja pukeutumiseen, joka ei tuohon aikaan ollut lainkaan katu-uskottavaa.
Mutta miksi raisiolaiset versioivat nyt
Nat King Colen jo vuonna 1947 levyttämän
Nature Boyn? Vanha iskelmäkäännöshitti
Luonnonlapsi jää ainakin kaihoisine torvineen ja vaimeine vokaaleineen mieleen. Kolme muuta numeroa ovat omaa tuotantoa ja hämmentävän demomainen
Monivalintatehtävä lienee jonkin sortin rautalankaiskelmää, joka on vain juuttunut aikakoneen saranaan. Yksi mielikuva on
Leevi and the Leavingsista yrittämässä jotain uutta biisiään autotallissa 80-luvulla, ihan oikeasti.
Olisi helppoa vetää koko homma läskiksi ja antaa huumorin kukkien kukkia, mutta kun uuden aallon synailua kaikuva
Sen tekisin soi, niin uskon kirkasotsaiseen puhtauteen. Suomenkielinen pop on sitten 80-luvun kehittynyt, rikastunut ja monipuolistunut, mutta kukaan muu kuin Pepe le Moko ei voisi luoda tällaista EP-levyä. Kaiken kruunaa
Kipuna jazzahtavan laulelmansa voimin. En edelleenkään ymmärrä tätä levyä, mutta ei se ole tarpeenkaan. Kyse on näet musiikin magiikasta, jonka jokainen kokee tavallaan.
Mika Roth
Satoi & Aleksi Myllykoski: Delayed Constructive Dialogues
Signature Dark Grey
Tuukka Jääskeläisen elektronisen musiikin projekti
Satoi ja
Aleksi Myllykoski ovat yhdistäneet voimansa. Artistien ensimmäinen yhteisjulkaisu on neljän kappaleen muodostama EP. Korostaakseen yhteistyön tasavertaisuutta sen raidat on nimetty yksinkertaisesti siten, että ensin kuullaan
Dialog 1, sitten
Dialog 2 ja
Dialog 3, joita seuraa tietysti
Dialog 4.
22 ja puolen minuutin mittainen musiikkiannos on kevyesti dubahtavaa ja ehkä hieman teknotrancenkin kanssa flirttailevaa elektronista äänivirtaa. Tärkeintä tässä kaikessa on mielestäni yleinen linjakkuus ja soundien selkeys jopa kerroksellisempien vaiheiden kohdilla. Rakenteet saavatkin rakentua rauhassa, teemoja kehitetään ja jalostetaan kiireettä, ja vaikka jokainen Dialog on tunnelmiltaan tummasävyinen, ei EP jää missään vaiheessa vellomaan mustuuden ulapoille. Tie osoittaa alati eteenpäin, vaikka kolmannen luvun kohdalla vauhti hetkeksi asettuukin, ja näin EP:n energisyys pysyy mielestäni jatkuvasti positiivisena.
Delayed Constructive Dialogues on suorastaan hypnoottinen kuuntelukokemus, joka opastaa kuulijaansa halki hämärien ja usvaisten elektromaisemien. Taiturimaisesti vähennetyt äänikeskustelut saavatkin odottamaan innolla, josko jatkoa olisi jossain vaiheessa luvassa.
Mika Roth
Sämpi Ensemble: Scenes
Sämpi Ensemble on rumpali
Petri Sämpin sooloprojekti, joka esittää elokuvamaista ja laajoja linjoja suosivaa, selvästi jazzahtavaa musiikkia. Sämpi on koonnut ympärilleen yhtyeen, jossa riittää taitoa ja tulkintakykyä.
Shore-sinkku ehti ilmestyä jo viime vuoden puolella ja samainen raita saa myös avata EP:n. Päälle kuuden minuutin siivu on kiekon pisin, mutta aika ei käy pitkäksi instrumentaalimusiikista nautittaessa.
Same antaa enemmän tilaa vibrafonille, orgaanisesti virtaavan sävellyksen pelatessa enemmänkin vähäeleisillä nuoteilla. Trumpettia ja flyygelitorvea soittava
Mari Vuolahti on keskeisessä roolissa halki EP:n, sillä jälleen kerran puhaltimet saavat asettua puuttuvien lyriikoiden tilalle. Rohkein siirto on
Coast, jonka menevässä svengissä bassot pääsevät briljeeraamaan muiden soitinten rinnalla.
Musiikin kutsuminen elokuvamaiseksi on ehkä hieman harhaanjohtavaa, mutta nämä raidat sopisivat rauhallisempien ja taiteellisempien pienelokuvien taustalle kuin luonnostaan. Sämpi Ensemble leikittelee jazzinsa kanssa elegantein elein ja koko EP:tä leimaa omanlaisensa syvä rauhallisuus, jota näinä vaikeina päivinä osaa arvostaa poikkeuksellisen paljon.
Mika Roth
Telltale: Lie Your Way Out
Rude Records
Telltale on Yhdysvaltain Virginiasta kotoisin oleva yhtye, joka soittaa raskasta, mutta samaan aikaan melodista rockia. Bändi ehti ennen pandemiaa julkaisemaan jo debyyttialbuminsa ja liekkiä on sittemmin pidetty yllä sinkkuketjulla.
Tuore EP niputtaa kolme viimeisintä sinkkua ja kylkeen pistetään vielä kaksi muuta raitaa, jolloin mittaa levylle kertyy lähemmäs 11 ja puoli minuuttia. Eihän se paljoa ole, kun raitoja on kokonaista viisi kappaletta, mutta eipä Telltale mihinkään progehtaviin rakenteluihin juutukaan. Vauhti on siis avainsana ja tarttuvia kertsejä, melodioita sekä kitarariffejä ryyditetään isoilla taustalauluilla, jotka osin kääntyvät taustahuudoiksi. Soundi on niin jenkkiä kuin olla voi, mutta tuo takaa samalla korkeimman mahdollisen tarttuvuuden. Etenkin sinkkuraita
COBAIN lunastaa nimensä isot kirjaimet, eikä vierailevan
Honey Revengen panos heikennä tilannetta. Huippuunsa trimmattu musaohjus on myös avausraita
Slowburn, jolla jokainen mahdollinen palikka loksahtaa kohdilleen – odottakaan kun kuulette kertsin isot vasarat.
Helpolta kuulostavaa musiikkia on kokemukseni mukaan äärimmäisen vaikeaa luoda, joten stetsonia päästä virginialaisten edessä. Biisit saattavat soundata aiheestakin mittatilaustyöltä, mutta kyllähän ne istuvakin paikoilleen loistavasti.
Mika Roth
The Burning Serpent: Caerimonia
The Burning Serpent on tummaa, akustista ja tunnelmallista folk rockia luova yhtye, joka koostuu tällä hetkellä kahdesta jäsenestä.
T. Paasio hoitaa vokaalit ja
J. Koskela kitarat, eikä muuta sitten tarvitakaan.
Caerimonia on neljän kappaleen ja vajaan vartin mittainen annos tummia kuvia ja vähäeleistä tulkintaa, joka kääntää soundillisen niukkuuden edukseen. Huomio kiinnittyy englanninkielisiin lyriikoihin, joissa onnistutaan välttelemään okkultistisen folkin sudenkuopat ja jopa taivaista sekä helveteistä kertova
Seven ei herätä minkäänlaista vaivaantuneisuutta. Paasio ei huuda, vaan ennemminkin lausuu rivit, joita Koskelan kitara värittää, eikä teksteissä turvauduta helppoihin oikoteihin. Heleämmin musiikki soi nimikappaleella, mutta ehkäpä kaunein hetki vietetään kuitenkin
Nightbirdin siipien suojassa.
Vähemmän on jälleen enemmän, eikä mitään jää mielestäni puuttumaan. Maailma on täynnä energioita, emmekä näe läheskään kaikkea sitä mitä on, mutta The Burning Serpent ei sotkeudu omaan kiemurteluunsa, vaan osaa lipua arvokkaasti halki tummien maisemien.
Mika Roth
The Here Todays: Pleasantries
Vuodesta 2017 asti toiminnassa ollut
The Here Todays avasi pelin lupaavasti, kun kahden biisin mittainen
Demo 2020 esitteli yhtyeen shoegazen ja dreampopin. Nyt musiikkiannos on tuplattu, eli kuultavaksi on saatu peräti neljä uutta raitaa.
Aiemmin sinkkuna julkaistu
Takotsubo on pinkeää kitaravallittelua, jossa säröisyys selättää melodisuuden, kun taas ankkuriraita
April kiepsauttaa puntit täsmälleen vastakkaiseen asentoon. Kummassakin tapauksessa vokaalit ovat mielestäni äänivallin uhri, sillä diskanttinen soppa tahtoo väkisinkin kärvähtää pohjaan. Eikä sieltä mataliakaan taajuuksia ole niin helppoa poimia, että bassolinjoja pääsisi ylettömästi kehumaan. Enemmän lauluun nojaava
Åtminstone kirii sisarustensa ohitse, vaikka tälläkin erää jäin kaipaamaan soundeihin selkeämpää ja kirkkaampaa sävyä.
Särö on lähtökohtaiseksi hyväksi ja kitaravallitus on oiva tehokeino, mutta annostelussa voisi käyttää muutakin kuin ämpäriä. Itse biisimateriaali soundien alla kuitenkin pelaa, joten nyt pitäisi saada tekniset ongelmat selätettyä, jotta yhtye pääsisi eteenpäin.
Mika Roth
ÖSTERMAN: Ø
Hämmennyin itsekin, kun huomasin
ÖSTERMAN nimen takaa löytyvän itsensä
Björn ”Nalle” Östermanin. Toki näin herran joskus muinoin Nummirockissa
Gandalfin vahvuuksissa ja jossain muuallakin paukuttamassa rumpuja, mutta kyllähän mies on paremmin tunnettu musiikki- ja kulttuuritoimittajana.
Soolodebyytti-EP:n neljä raitaa eivät olisi voineet yllättää enempää, sillä tummaa elektroa ja varjoista rockia ei aivan perusteetta vertailla
Depeche Modeen. Etenkin tanssittavampi
Lusting For You loikkaa rohkeasti tanssilattian lamppujen alle ja antaa alaraajojen käydä kiivaasti. Raflaavasti nimetty
Aliens Marching to Earth kääntää kolisevaa purttaan kohti vanhempaa industrialia, eikä
Gary Numan liene myöskään täysin tuntematon suuruus. Draaman tiheys kumpuaa oletettavasti päättyneestä parisuhteesta, joka on saatesanojen mukaan ollut EP:n materiaalille alkusysäyksen antanut tapahtuma.
Dreaming of My Love summaakin kaihon, josta ei ole niinkään vaikeaa löytää myös saatesanoissa mainittu
Sisters of Mercy. Ø on tyylillisesti ja soundillisesti hieman irti tästä ajasta, mutta samalla EP sijoittuu lähemmäs esikuvia. Vielä kun lähestulkoon kaikki mahdollinen on vielä yhden miehen tekemää, niin pakkohan sitä on nostaa hattua – ja korkealle.
Mika Roth
Lukukertoja: 2327
