Koorbash – Hird
18.08.2022
Fysiikan lakien mukaan materia ei voi koskaan kadota, ellei se nyt satu muuttumaan energiaksi. Onneksi 90-luvulla musiikillisia kokeilujaan tehneen Koorbashin masternauhat eivät aikoinaan muuttuneet esimerkiksi nuotion avustuksella lämpöenergiaksi. Nyt voimmekin nauttia arkistojen holveista löytyneistä herkuista, joilla vuonna 1994 death metal -yhtye Cartilagen, industrial-pumppu ATYD:in, punkretkue Oppsprätta Schakalerin ja grunge-bändi Numbah Tenin jäsenistä koostuva joukko etsii yhteistä (riita?)säveltä. Eli nyt on luvassa jotain tyystin erilaista.
Skithund Records
Todettakoon heti alkuun pari asiaa, jotka ovat vaikuttaneet eri tavoin tämän artikkelin syntyyn ja etenkin sen sisällön positiiviseen sävyyn. Ensinnäkin olen aina tuntenut vahvaa lukkarinrakkautta industrialin ja erilaisten raskaampien tyylien sekoittelua kohtaan. Olen vuosien saatossa hamunnut kokoelmiini lukuisia Ministry, Skinny Puppy ja KMFDM johdannaisia, joiden taiteelliset arvot saattavat olla monelle suoria mysteereitä. Toisekseen kotimaiset pioneerit ansaitsevat aina tunnustusta, genrestä ja tyylistä riippumatta, sillä ilman heitä monet myöhemmät asiat jäisivät tapahtumatta.
Joskus genren ’puhtaus’ saattaa olla jopa hyve, en kiistä sitä lainkaan, mutta kun lähdetään kokeilemaan ilman rajoituksia ja tekemään juuri sitä, mikä milloinkin juolahtaa mieleen ilman sen kummempaa itsesensuuria, voi myös tapahtua upeita juttuja. Tähänhän perustuu esimerkiksi koko Pigfacen olemassaolo, ja mitä kaikkea he ovatkaan luoneet? Toki suurin osa Pigfacen yrityksistä on kolissut tolppiin tai kentän takana oleviin puustoihin, mutta on niitä osumiakin hyvä määrä, väitän.
Olen siis alan suuri fani (tai fanaatikko), mutta en ollut ennen tätä EP:tä kuullut mitään näistä kotimaisista yhtyeistä, jotka saatesanoissa listataan. Saati sitten itse Koorbashista, jonka maallinen vaellus oli nähtävästi lyhyenläntä. En siis tiedä, kuinka lopputulos eroaa kenenkin ns. alkuperäisistä tekemisistä, mutta en toisaalta edes halunnut ottaa asiasta selvää. Koorbash olkoon oma ilmiönsä, oma pieni saarensa, joka muodostuu viidestä virkistävän erilaisesta raidasta.
Soundi on taottu kasaan kolmella kitaralla, kahdella bassolla ja suht vaatimattomalla sämplerillä, ainakin modernista kulmasta tarkasteltuna. Myyntipuheissa mainitaan tekno ja noise, joista nostan empimättä esiin jälkimmäisen, mutta ei tässä kyllä mitään teknoa ole grammaakaan. Ei edes sellaista KMFDM-varioitua ysärikilkutusta, minkä poissaoloa voi pitää kaikkien osapuolten onnena. Tunkkaista on, vaan ei tukkoista ja äänivallit on ymmärretty pitää olosuhteisiin nähden ilahduttavan matalina.
Avauksena soiva Soft Filled Body herättelee mukavia mielikuvia grunge-klubille juuttuneesta Front Line Assemblystä, jonka riveihin on tunkeutunut osia saman aikakauden Ministrystä. Eihän biisi varsinaisesti lähde juuri mihinkään, mutta sehän lienee tarkoituskin ja teknisesti tuotetussa tervassa tarpominen on ogremaisen nerokasta. Lika on vaarallinen tehostemauste, jonka annostelussa tulee aina käyttää harkintaa, Koorbashilla homma on hallussa.
Hard Filled Body lienee sitten se EP:n ’tekno-hetki’, josta edellä oli jo puhetta. Tosin tämä on nyt tällaista enemmänkin saksalaista säksätystä, jossa elektronisuus on düsseldorfilaisempaa ja minimalistisempaa. Biitti on päällä, mutta ei pakota tanssilattialle vaan ennemminkin autobahneille. Säröinen kitara kakun yläkerroksessa tekee myös gutaa ja tuotantopuoli ansaitsee propsit niin silloin kuin nytkin.
EP:n puoliväliä merkkaava Kilderkin on vielä jotenkin valtavirran äärellä paistatteleva numero, jolla ambientin säröisyys ja noisen sirinä alkavat jo kuitenkin polttaa kuvaa puhki – aivan kuten pitääkin. Välimatka innoittavan romupihan ja suoran kaatopaikan välillä on joskus hiuksenhieno, mutta katsoisin ekskursion keskittyvän edelleen ensinnä mainittuun.
Kilderkin II porautuu entistä syvemmälle valkoisen kohinan ihmeelliseen maailmaan ja mikäli raidat olisi julkaistu armon vuonna 1994, olisi Koorbash ollut kumman genrensä kärkikahinoissa. Muistetaan tässä yhteydessä myös se, että monet Ministry- ja KMFDM-johdannaiset eivät koskaan yltäneet edes lähelle näitä sfäärejä, tai ainakin sitä mieltä allekirjoittanut on.
Tarinan mukaan kadonneet master-nauhat löytyivät ladosta, enkä lähde sen kummemmin ehdollistamaan herkulliselta kuulostavaa tarinaa. Miksi ne päätyivät sinne, kuka veti töpselin seinästä ja onko jonkin sortin paluuta muullakin tavoin tulossa? Näihin kysymyksiin ei tarjoilla vastauksia ainakaan vielä. Entä oliko tässä jo kaikki, vai löytyikö ladon lattian alta vielä toinenkin kellari?
Niin tai näin Skithund Records tekee kuitenkin melkoisen kulttuuriteon julkaistessaan viimein näinkin marginaalisen pikkukiekon. Ja jos maailma olisi täydellinen paikka elää, painettaisiin tästäkin herkusta muutaman sadan kappaleen über-harvinainen vinyyliherkku mustavalkoisine kansineen.
Mika Roth
