Ajankohtaista

Vuoden kasetit 2022/2023

01.06.2023


Casual Observer: Intersecting Gradients Casual Observer: Intersecting Gradients
Artsy Records

Artsy Recordsin timanttinen ote ei tunnetusti petä, kun kyseessä on äänitaiteen kummallisempi laita. Casual Observer on sama asia kuin helsinkiläinen Sulo Kolehmainen, jonka Intersecting Gradients -kokonaisuus saa aivojen synapsit rätisemään ja mielen valkokankaan täyttymään valkoisesta kohinasta. Vaan syntyykö näennäisestä kaaoksesta lopulta jotain kestävämpääkin, mihin tämä kaikki lopulta johtaa?

Nyt on kiistatta annettava alitajunnalle carte blanche, sillä Casual Observer sallii jokaisen yhdeksästä raidasta naksua, rapista ja vinkua täysin pitelemättä, eikä viiden, kolmen tai edes yhden pisteen vihjeitä heru satunnaiselle arvioijasedälle. Unohtakaamme siis musiikin ns. perinteiset muodot, totutut säännöt ja kaiken maailman säkeistöt, kertosäkeet sun muut rakenteelliset turhuudet. Nyt vain hälisee, ritisee ja poukahtelee ilman suurempaa tarkoitusta, mikä kiistatta pistää kuulijan/kokijan ultimaaliseen testiin. Eli onko kaiken takana mitään isompaa kuvaa?

Jos on, niin kyllä se pysyy allekirjoittaneelta aika visusti tällä erää piilossa. Bothersome Spheresin lopputörähdys kiistatta pysäytti ja Catch-Allin rapisteluissa sekä vingahteluissa oli jotain, josta esimerkiksi nuorempi (ja sekavampi) Skinny Puppy olisi saattanut keittää kasaan kummaa kuunneltavaa vähintään yhtä sekaville massoille, mutta itse taisin tipahtaa näistä bileistä ulos.

Onko Intersecting Gradients siis huti? Ei, koska äänitaide näin ehdottomassa muodossaan ei koskaan voi osua/ohittaa täysin asioita. En vain päässyt samalle taajuudelle Kolehmaisen kanssa tällä erää, mutta sanon silti tämänkin loppuun: olisi mielenkiintoista kuulla artistin avaavan hieman tekemisiään. Ääniveistosten parissa kun aika kului toisaalta rattoisasti. Kriiiks-räts-poinnnggg!

Mika Roth


Gestapo Summer: Radio Free World Gestapo Summer: Radio Free World
Upper Class Twat Tapes

Gestapo Summer on nimenä sitä kaliiberia, että tuntoja ja reaktioita syntyy taatusti. Unohtakaa kuitenkin kaiken maailman univormut ja typerät rotuopit, sillä otsikon takaa paljastuu rakkauden täytteistä ja lo-fin keinoin maailmaan saatettua poprockia.

Koosteen vanhimpaan kaartiin kuuluva kasetti on ilmestynyt jo viime vuoden loppukesällä, joten kesäkin on jo ehtinyt vaihtua uuteen ja vähälumiseen. Ollaan koosteen hengelle kuitenkin uskollisia ja tutustutaan tähänkin lähihistorian lukuun. Kaiken materiaalin on säveltänyt, sanoittanut, soittanut, tuottanut ja äänittänyt yksi henkilö: Funkmaster Ø. Tyylillisesti kahdentoista raidan joukko on pidetty sangen tiukasti paketissa ja heleän kuulas poprock kaartelee eteenpäin taivaallaan huolettoman poutapilven lailla.

Äänimaisemasta on haastavaa arvella digitaalisen ja analogisen keskinäistä suhdetta, mutta soundin puolella vintage- ja retro-pitoisuudet on haluttu ja osattu ruuvata lähelle maksimia. Naksuttavat rytmit, maalailevat synat (?) ja kuulaaksi tuotettu laulu ovatkin monesti kuin yhtä soitinta, jolla Lab Spaceloungen rata puikkelehtii tähtien väleissä ja jonka avulla suunta voi kääntyä yhdessä hujauksessa.

Pop soi pinkeästi ja rockin puolta mukaan ujuttavat muutamat raidat, jolla psykedeeliseksikin toisinaan äityvän sopan maustekerroin vain kohoaa albumin edetessä. Samalla niin rakkauden kuin vapaudenkin liput liehuvat yhä riehakkaammin, enkä edes lähde arvailemaan mitä mm. Beethoven, Linen Band, Famous Five & Jesus -raidalla oikeastaan käsitellään.

Tärkeää on kuitenkin se, että boogie on kuosissa ja Gestapo Summerin tapauksessa riehakas retroisuus on osunut kohdilleen. Tai ainakin riittävän lähelle oletettavaa maalialuetta.

Mika Roth


Hasune: Kolmivaihejatkot Hasune: Kolmivaihejatkot
Itä-Suomen Levyt

Tämänkertaisen kasettikoosteen kokokuninkuuden itselleen anastaa Hasune. Kuusitoista biisiä, tunti ja kymmenen minuuttia, eikä joukossa ole kuin neljä viiden minuutin rajan rikkovaa raitaa. Nämä ovatkin kirjaimellisesti kolmivaihejatkot, joista riittää raportoitavaa ja ratkottavaa. Vihjeinä tulevasta raapustetaan lehtiöön ylös ainakin 70-luku, progerock, AOR sekä bluesrock. Tutkitaan myös runollisemman kerronnan hämyisiä takakujia, koska joukkoa johtava Taavi Hasunen ei kavahda haasteita.

Yhtye lienee itsekin oivaltanut tilanteensa ja pelin hengen, sillä avauksena kuultava Jos enkelit on piilosilla on kuin intro valtaisiin juhliin, sekä tietysti samalla johdatus loistavaan tuplasinkkuun Monta virtaa vedessä / Valkoinen tripla. Eikä siinä mitään, sillä kyseiset rallit soivat edelleen letkeinä ”Pantse meets Knopfler” -herkkuina, kitaran vain soidessa ja soidessa ja soidessa. Kai siellä taivas ja tähdetkin jossain loistavat. Tarttuvampien numeroiden jälkeen albumi sukeltaa syvempiin vesiin ja psykedeelisyyspitoisuudet nousevat malariakuumeen lailla.

Sumeamman vaiheen jälkeen Nikita tulee ja rokkaa, yrittäen ravistella Neuvostoliiton tomut jaloistaan. Ajat muuttuvat ja monen on keksittävä itsensä uudelleen, tarpeiden ja tarkoitusten vaihdellessa. Jälkimmäisen puolen korkkaava Kymmenentuhannen watin sähköshokkiblues onkin sitten taas sen luokan hämyilyä, etten edes yritä esittää ymmärtäväni kaikkea: nyt vain nautitaan kyydistä ja pidetään katse irti kiesin mittaristosta sekä tutuista tähtikuvioista. Samaa raakaa alkubluesia on myös Sinä ja kitara, jota perinteisempää vääntöä on enää vaikea kuvitella olevaksi.

Kolmivaihejatkot yllättävät jälkimmäisillä osillaan, juuri kun kuvittelet hahmottaneesi koko pelikentän. Kirottu rytmi hyppää leikkisine graavailuineen aivan eri suuntaan, kuin mitä edeltänyt progemammutti Unelma miksen jaksanut odottaa on juuri plus kuuden minuutin ajan korostanut. Vähemmän on yllättäen enemmän, taustan hälyn ja jazzahtavien palikoiden kolistessa, kuin sulamatta jääneet jäät jo muuten tyhjässä drinkkilasissa.

Hasune on 70-luku, progerock, AOR sekä bluesrock, mutta se on myös peitsamolaista kerrontaa vailla logiikan sortoa ja villasukanlämpöistä perinteisyyttä ilman tarpeetonta kummailua.

Mika Roth


HOOK: EP HOOK: EP
Shield Recordings

HOOK on ysärihenkistä melodista punkrockia soittava kotimainen orkesteri, jonka ensimmäinen julkaisu ilmestyi hollantilaisen lafkan kautta viime lokakuussa. Helsingin ja Keski-Uudenmaan suunnilta operoiva yhtye ymmärtää soundinsa retroisuuden, mutta ei kuullun perusteella välitä tippaakaan mahdollisista yhtymäkohdista muiden tekemisiin.

Ja miksi sitä toisaalta pitäisi taistella tutkainta vastaan, kun jenkkihenkinen melopunkki istuu luontevasti ja kaikesta päätellen ralleja on ollut hauska kiskaista nauhalle. Almost There -kappaleen arjen kahleista vapautuminen ja kaikelle ns. normaalille pitkät haistattaminen näkee kertojan edessä avautuvan kokonaisen maailmallisen mahdollisuuksia. Linjan toisessa päässä From the Bottom of the Barrel on taas pitkän pohjaan liukumisen viimeinen tilitys, rakkauden ja kuoleman kaipuuta tilanteessa, jossa kertojan silmissä jokainen mahdollinen tie on jo tukossa.

Onneksi elosta löytyy niitä välipysäkkejäkin ja tavallaan moisesta kertonee Lakend4life, jossa ajatukset tosin tuntuvat risteilevän edes ja taas, kuin öisen pihalampun ympärillä säntäilevä yöperhonen. Ainoana raitana kolmen minuutin kuparisen rikkova Spinach Soup on puolestaan pikkupaketin pakollinen puolinopea pohdintaralli. Sanaakaan ei sanota pinaattikeitosta, mutta maku suussa on selvästi karvaanpuoleinen, kun omat suunnitelmat ovat jälleen kerran kosahtaneet katastrofaalisesti kiville.

Tarinoissa suksi siis luistaa ja pitää kroonisesti väärissä paikoissa, mutta musiikin kyky temmata kuulijansa mukaan on kiistaton. Negatiivisuus ei myöskään myrkytä kertomuksia ja jopa pohjalta osataan nähdä myös kauniita hetkiä ja asioita, vaikka ne olisivatkin vain menneisyyttä. Petrattavaa yhtyeelle jää sen sijaan melodiakoukkujen ja riffien hiomisessa. Esimerkkiä voi ottaa esikuvilta, eikä pieni variointikaan pahaa tekisi.

Mika Roth


Huoneen syyllisin mies: Murhenäytelmästä tilastotiedoksi Huoneen syyllisin mies: Murhenäytelmästä tilastotiedoksi
Kaulakiikku

Huoneen syyllisin mies julkaisi alkuvuodesta ensimmäisen pitkäsoittonsa, jolta ei ymmärtääkseni löydy ainuttakaan aiempien kolmen EP-levyn biisiä. Vuosien 2019–2021 tuotanto onkin taaksejäänyttä elämää ja Murhenäytelmästä tilastotiedoksi saa taatusti tuntemaan monia asioita. Uuden paketin neljätoista rallia lasketellaan karvan alle 27 minuuttiin, joten itseään oululais-kuusamolaiseksi punk-metalli-möykkä-orkesteriksi kuvaava ryhmä ei jää poteroihin kykkimään, vaan vyöryttää aina kuin mahdollista – eli oikeastaan lähes tauotta.

Punkilla mennään eteenpäin niin musiikin kuin asenteenkin puolesta, vaikka metallista makua mäiskeessä myös kiistatta on mukana. Vokaalit muristaan, käristään, kähistään ja huudetaan puolestaan sellaisella intensiteetillä, että niittien painon voi tuntea naamallaan ja synkkyyttä huokuvat rivit taatusti uppoavat kuulijan tajuntaan. Punkille ominaista ironiaa ja sarkasmia pursuilee sieltä ja täältä, joten mm. Fukushima! ja Roope Ankan modus operandi kulkevat radoillaan kuten haluavat.

Murhat ja tapot ovat tietysti myös tuttua peruskauraa, kun Suohauta ja Kirvesmurha kertovat jo olennaisen nimillään. Noista jälkimmäinen on muuten Misfitsin Death Comes Ripping -käännös, joka toiminee yhtenä lisävinkkinä tyylin saloista sekä vaikutteista. Mielen sekaisuus ja ajatusten sekavuus vuotaa muillekin raidoille ja kokonaisuutta leimaa suoranainen synkkyys ja murheellisuus. Mustaa on ja synkkää, mutta kun Herra Synti ja Sairaus kaataa kaiken tekstin päälle, kääntyy mustin huumori (?) joksikin kultaisemmaksi. Eihän näitä biisejä nyt tietenkään ole tarkoitettu kirjaimellisesti ottaa – eihän?

Mitä siis miettiä kun ankkurirata Hiljaisuus viimein sulkee synkän retken ja lyö ristin viimeisen hautakummun päälle? Murhenäytelmästä tilastotiedoksi on totaalinen kokemus ja ehdottomuuttaan vaaliva levy, jonka risukasa on ikuisesti suojattu auringonsäteiltä. Albumi ahdistaa kuten pitääkin eikä tarjoa helppoja oikoteitä tai turhia lohtupisteitä.

Mika Roth


Janne Katajan hometalohelvetti: Kestävyysvaje Janne Katajan hometalohelvetti: Kestävyysvaje
Musakonttori

Päräyttävän nimen itselleen valinnut Janne Katajan hometalohelvetti vavisutti maatamme takavuosina todellisine hometalohelvetteineen. Yhden aikakauden hometalotulva on sittemmin johtanut siihen, että nämä surulliset tarinat ovat muuttuneet osaksi arkea, ja Janne Katajan traumaattinen kokemus on johtanut myös tämän yhtyeen nimeen asti. On vaikea sanoa, että onko nimen sitkeä elossa pitäminen enää tarpeen ja tarkoituksenmukaista, mutta yhtä kaikki: nimi on mikä on ja se elää kuten home.

Jo viime syksynä ilmestynyt neljän biisin kasetti-EP on edelleen ryhmän ainoa virallinen julkaisu. Siltä ei ole lohkottu sinkkuja, mutta yksi virallinen videobiisi löytyy sentään verkosta. Punkahtavan kitararockin ainekset ovat tietysti kovin tuttuja tuhansista muista yhteyksistä, mutta trio ei anna moisen jarruttaa itseään. Eikä himmailla pidäkään, kun tarttuvaa melodiaa syntyy näin vaivattoman tuntuisesti ja vallitus pohjaa muuhunkin kuin vain yhteen kepoiseen kitarariffiin tai lyriikoiden shokkiarvoon.

Ennen oli kaikki paskemmin kääntää punkmaisella asenteellaan tutun lauseen nurinniskoin ja laahaa parrasvaloihin ’tosimiesten’ ajan pimeät puolet. Että näin ihanassa paratiisissa sitä ennen asuttiin ja kaikkea kummaa kammoksuttiin. Hiukan samaa kulmaa hakee Päälaellaan, joka pyrkii myös herättelemään uinuvaa latvaa havaitsemaan sen kaiken, mitä alempana laveassa oksistossa tapahtuukaan. Nimibiisin veivaavasta väännöstä voi aistia punkin ja kitararockin lisäksi myös selvää grungen tuoksua, mutta tänään nenää ei nirpistetä edes flanellille.

Neljästä raidasta jokainen pelaa hiukan eri kortein, mikä on mielestäni EP:n voima ja moottori. En alkuun täysin lämmennyt, kun ankkuriraita Lääkkeet solmi kaiken yhteen punkahtavalla tavallaan, mutta jokin loppuluku EP:lle tarvittiin ja Lääkkeet täyttää tuon tilauksen.

Mika Roth


Jussi Suonikko & Manuel Meri: Bon Eagle Jussi Suonikko & Manuel Meri: Bon Eagle
Depth Over Decibles

Jussi Suonikko on Tampereella asuva helsinkiläislähtöinen muusikko ja musiikkiteknologi. Manuel Meri on puolestaan kokeellista ja monitasoista äänitaidetta luova tamperelainen artisti, jonka töissä äänet kohtaavat kuvat ja estradi avautuu useammalle taiteenlajille.

Bon Eagle on kahden kappaleen muodostama kokonaisuus. Manuel Meri on tehnyt -S-S-S-S-S- -raidan ja Jussi Suonikon nimiin on puolestaan pistetty +S+S+S+S+S+. Kumpikin raita on kuuleman mukaan syntynyt ääniä eri tavoin manipuloimalla ja muokkaamalla, mutta merkittävää ei ole miten vaan mitä. Teokset eivät nimiään ja muotojaan selvitä, vaan viskaavat kuulijan suoraan syvimpään päähän allasta.

Meri keinuu päälle vartin mittaisella teoksellaan säröisten äänten ristiaallokoissa. Ambientmainen äänimaisema ei kuitenkaan asetu aloilleen, vaan aivan kuin ajautuu mittavissa sykleissä yhä syvemmälle omaan itseensä. Äänellinen vuoksi ja luode vetävät hitaasti edes ja taas, ytimen muuntuessa ja rikastuessa äärimmäisen hitaasti. Kilahtelut ja pisaramaiset tipahtelut tuovat kolmiulotteisuutta, rakenteen molekyyli kerrallaan murentuessa loppuaan kohden, kunnes koittaa täyspysähdys ja sen jälkeinen viimeinen todellisuus aivan uudenlaisessa ympäristössä.

Suonikko on luonut dramaattisen ja raastavia ääniä heleisiin soundeihin törmäyttävän vajaan 13-minuuttisen teoksen, jonka kiertävät äänet ja aavemaiset sisäavaruudet ovat samaan aikaan levottomia ja kiehtovan etäisiä. Fragmentoituneet osat järjestyvät tasoiksi, kehiksi ja tiloiksi, joissa modernius on brutaalia ja klassisuus ehdotonta. Jostain syystä etenkin viimeisen kolmanneksen aikana mieleeni kumpusi kuvia Last Year at Marienbad -elokuvasta, jonka jännitteisyys on vähintäänkin samaa luokkaa.

Bon Eagle on melkoinen teos, jolla duon äänikokeilut osin puretun Steinway D -flyygelin äärellä ovat toimineet ruletin tavoin. Äänet ovat kuitenkin vasta alkupiste, sillä niiden järjestely, muokkaus ja kokonaisuuden luominen tekevät levystä ainutkertaisen taidekokemuksen.

Mika Roth


Kettu Kasetti Kettu Kasetti: Kettu Kasetti
Kauno Records

No nyt lähtee! Kettu Kasetti lupaa utuista jännitysiskelmää, lumottuja looppeja ja riemukasta surffausta syntetisaattoreiden ääniaalloilla. Eivätkä nämä julistukset ole silkkaa PR-soopaa, sillä tokihan tuoreessa muistissa on vielä viimekesäinen Paratiisi-sinkku, jolla yhden miehen yhtye pääsi yllättämään.

Lo-fi on nyt hallitseva tapa lähestyä kaikkea sitä, mitä popin elektronisesta ja silti niin runsaan orgaanisesta universumista voidaankaan löytää. Kettu Kasetti osaa kutoa kokoon naurettavan tarttuvia melodioita, mutta mukana on myös pari komeaa yllätystä. Tai ainakin omaan korvaani mainioksi puolimorricenksi osoittautuva Battle-instrumentaali on kerrassaan verraton B-puolen korkkaaja. Kyseinen veto pystyy myös jyrkällä kaistanvaihdollaan selviytymään Maritta Kuulan vahvistaman Laguunin luomasta täydellisyyden umpikujasta. Tuo mystinen noir-iskelmä kun tyhjentää kaikki pajatsot öisellä raukeudellaan juuri A-puolen päätteeksi.

Albumin vahvaa keskiharjannetta vahvistaa myös toistaiseksi viimeisin sinkku Tänä yönä, joka laukkaa lännen preerioiden tähtitaivaiden alle. Tuhdimman vaiheen jälkeen gaso tuntuu hetkeksi hupenevan, tai ainakin kone hieman yskii, tosin Narrin loppupuolen jolkottelu saa niskan nyökyttämään tahdissa, jos nyt ankkuriraita Alku lensi suvereenisti hilseen yli.

Avainkysymys kuuluneekin kaiken koetun, nähdyn ja kuullun jälkeen: oliko tässä jo liikaakin kaikkea? En itse tiedä vieläkään, mitä mieltä oikein ole albumikokonaisuuden kaikista osista. Materiaalikasasta olisi saanut rakennettua hyvinkin eri tavoin ja strategioin toimivia EP-levyjä, eikä sinkkupotentiaalisista siivuista ole ainakaan pulaa. Eli onko aivan kaikki tarpeen, mitä suurempaa tarkoitusta esimerkiksi kaksi välisoittomaista numeroa tuovat muassaan? Olisiko niitä pitänyt sittenkin olla vielä pari lisää, jotta matka Kersantti Pippurin klubille olisi kuljettu loppuun asti? Kysymyksiä, ajatuksia, pohdintoja – ainakin niitä Kettu Kasetti nostattaa esiin, mikä on jo itsessään osoitus musiikin voimasta.

Mika Roth


Kraus: Chronic Illness Kraus: Chronic Illness
Artsy Records

Uusiseelantilainen Kraus on tuottaja ja psykedeelisen musiikin luoja, jonka instrumentaalilevy ilmestyi viime lokakuussa. Tarina musiikin takana on tavallaan surullinen ja ikävä, sillä Kraus kärsii kroonisen sairauden aiheuttamasta kivusta, jolle ei nähtävästi paljoa pysty tekemään. Kirjoittamansa, esittämänsä, äänittämänsä, miksaamansa ja masteroimansa musiikin tarkoitus onkin toimia kivun lievittäjänä niin Krausille itselleen, kuin mahdollisesti monille muillekin.

Chronic Illness on siis harmillisen osuvasti nimetty joukko instrumentaalikappaleita, joita kaikkia yhdistää kuitenkin toiveikkuus, sekä omanlaisensa keveys ja ilmavuus. My Pretty Pony kulkee keveästi kesäisellä niityllä, korkean sooloäänen toimiessa kertojana. Arvelisin osapuilleen kaikkien äänten syntyneen joko syntetisaattoreilla ja/tai softilla, mutta miten ei ole nyt merkittävää. Tärkeää on mitä ja minkälaista.

Näiden unenomaisten lukujen virratessa huomaan etsiväni yhtymäkohtia niin Mike Oldfieldin kuin Kitaron vanhemmista töistä. Jännittävin soundilaskoksin ja rytmein varustettu Hotmail My Heart loikahtelee äänten laidalta toiselle, huilumaisten sooloäänten ja eksoottisilta vaikuttavien rytmien sekoittuessa kraftwerkmaiseen vokaalimuokkauksen kaltaiseen massaan. Aineksia on runsaasti ja silti Kraus pitää kaiken selkeänä ja polun eteenpäin kutsuvana, aivan kuin kuulijaa kuljetettaisiin halki äänten sademetsän, josta puuttuvat kaikki vaarat ja uhat.

Matka ei ole kuitenkaan silkkaa päivänpaistetta ja onnellisten pupujussien leikkiä, vaan varjoja löytyy täältäkin. Toisella tavalla päällekäyvä on esimerkiksi Dissociating Over the Soup Course, jonka lannistumattomat matalaääniaallot eivät anna hetken rauhaa. Stressaantuneelta vaikuttaa myös Horse’s Mind, jonka säröisessä ja kolisevassa kulussa saattaa aistia myös postpunkin kolkkoutta.

Chronic Illness haastaa kuulijaansa näennäisen simppeleillä ja silti yllättävänkin syvillä äänimaisemilla, joiden alta ja takaa paljastuu alati uusia laaksoja, kukkuloita sekä ihmeitä. Kraus pelaa omilla säännöillään, mutta ei vetäänny torniinsa ihailemaan töitään, vaan pyrkii luomaan yhteyksiä rohkeasti.

Mika Roth


Marcia Bassett: Undulating Akrasboning Marcia Bassett: Undulating Akrasboning
Artsy Records

Marcia Bassett on New Yorkista käsin operoiva artisti, jota kiehtoo niin analoginen kuin digitaalinenkin luomistyö. Vuodesta 2004 lähtien Bassett on julkaissut joka vuosi uutta materiaalia, useimmiten vieläpä monia eri albumeita/julkaisuja saman vuoden aikana. Undulating Akrasboning on yksi vuoden 2022 neljästä julkaisusta, jotka kaikki ilmestyivät eri yhtiöiden kautta, eli paljon tapahtuu ja kaikenlaista sattuu Bassettin pajalla.

Undulating Akrasboning koostuu neljästä raidasta, joita kaikkia yhdistää periaatteellisella tasolla melko samantyyppinen säännöstö. Oikeastaan tätä lähemmäs pelkkää äänitaajuuksilla hyppimistä ei päästäne enää musiikin puolelta, koska siitä tässä on pitkälti kyse. Äänet nousevat ja laskevat, toisinaan hyvinkin leikkisästi kirmaillen ja nopeasti suuntiaan käännellen, kaiken ollessa erittäin minimalistista. Puikahdukset, pulputukset ja vingahdukset saavat pohtimaan 60-luvun visiota tulevaisuudesta, sen piipittäviä erikoistehosteita ja näennäisfururistisia kulisseja kaikessa värikkyydessään.

En näe ihan Kapteeni Kirkin keltapuseroista hahmoa vaiheinen kädessään vielä näissä äänissä, mutta häntä edeltäneiden avaruusrangereiden, lentävien lautasten ja henkiolentojen hahmoja huojuu äänten varjoissa kylläkin. Sooloinstrumenteiksi valjastettujen kirkkaiden äänten näennäisen loputon vaeltelu saa taustalta väriä erittäin, erittäin, erittäin vähäeleisistä synaäänimatoista. Ne ovat lähes kuulumattomissa, mutta eivät ihan, sijaiten olemattomuuden harmailla rajoilla. Neljä raitaa voisivatkin vallan hyvin olla yhtä suurta teosta, sillä niin hienovaraisista muutoksista albumilla on kyse.

Vähemmän on siis enemmän, vaan kuinka tämä ytimeensä purettu äänimaisemointi toimii? Mitä satunnainen kuulija Bassettin äänitaiteesta voi saada irti? Ensinnäkin albumi vaatii aikaa, hiljaista kuuntelupaikkaa ja kärsivällisyyttä. Samat teemat kiistatta toistuvat siellä täällä, tai sitten aivoni vain yrittävät löytää edes jotain rakennetta äänten avaruudesta – ken tietää, mutta aika auttoi ainakin allekirjoittanutta.

Mika Roth


Motion in the Ocean: First Class Motion in the Ocean: First Class
Octopushy Records

Marraskuun lopulla jo niskaan hönkivän talven pimeyteen lohtua toi helsinkiläinen melodista ja menevää kitarapoprockia soittava Motion in the Ocean. Yhtyeen esikoisalbumi niputti aiemmat kaksi sinkkua yhdessä kuuden muun kappaleen kanssa ja avainsanoja ovat leppoisuus sekä rentous.

Avausraita M.I.T.O., jonka kirjainlyhenne juontuu muuten bändin nimestä, on mitä oivallisin ohjelmajulistus ja pelinavaus. Lähes neljään minuuttiin ulottuva poprokkis antaa mureiden koskettimien jylistä hellän somasti vokaalien alla. Ilmassa on mitä selkeintä new wave -vibaa, eikä naisvokalistin ilmaisusta ole niinkään pitkä matka mm. nuoren Debbie Harryn hahmoon. Vaikutelma voimistuu entisestään, kun Deer’s Eyes tipauttaa väliosassaan vauhtia hetkeksi, antaen tunnelmallisuuden sulkea kuulijan lämpimään syliinsä.

Seuraavaa suoranaista napakymppiä saadaankin sitten odotella B-puolen alkuun saakka, kunnes tarkkasilmäisesti sinkuksi poimittu Monster nostaa viimein pelin tason takaisin korkeimpaan A-luokkaan. Bluesrockin juurevuus näykkäisee nytkin varpaan päästä, mutta sehän on näissä vesissä vain kelpo musiikkihirmun merkki. Enkä myöskään pistä pahakseni Stangerin vintageista svengiä, koska joskus vanha temppu toimii tehokkaammin kuin kontillinen uusia.

Kumpikin puolisko starttaa siis komeasti, mutta laadun tasaisuuden kanssa yhtyeellä on vielä parantamisen varaa. Positiivisena asiana on kuitenkin pidettävä sitä, että ainuttakaan suoranaista hutia kahdeksasta raidasta ei löytynyt. Aina on jokin kulma, idea, riffi tai melodiapätkä, mikä jää jokaisesta siivusta mieleen. Soundien lämmin retroisuus on tekijä, johon en täysin varauksetta vielä ihastunut. Olen tosin mieluusti aina näissä asioissa väärässä, eli nyt vain lisää liikettä vesiin.

Mika Roth


Rankka Päivä: Kylmään veteen Rankka Päivä: Kylmään veteen

Rankka Päivä -yhtyeen kasetti on rahdun askarruttava tapaus, sillä reilu vuosi sitten julkaistu paketti menevää hardcorea ja punkrockia olisi pitänyt ilmestymispäivänsä puolesta mahtua jo aiempiin koosteisiin. Missä lienee kassu kulkenut, ja bändikin ehti jo hajota tässä välissä, mutta annetaan manan maille painuneelle ryhmälle mahdollisuus kertoa mistä tässä kaikessa olikaan oikein kyse.

Alku on aivan käsittämätön vahvaa, kun Antaa virran viedä ja hiukan myöhemmin soiva Vihaa ja valheita puskevat pyhällä raivolla päälle. Yhtyeen soitto on (tietysti) vimmaisen nopeaa, mutta samalla tarkkaa, purevaa ja omilla hc-koukuillaan tarttuvaakin. Kitarasta paukkuu ja kertsistä lähtee, kun peräti kolme neljästä soittajasta satsaa huutoihin. Myöhemmin kuultavat Vapaus ja Jokainen miestä unohdetaan jatkavat rallaavamman rakettirollin tiellä, mutta tämä jouhevan nopea sulkutulitus on vasta yksi puoli huomattavasti monipuolisemmasta paketista.

Kasetin sulkeva Tyhjä kanvas on lähes kahteen ja puoleen minuuttiin kasvaa metallijätti, jolla soundiin ui sekaan tyystin toisenlaista voimaa. Jännitteen kasvatus johtaa mittavampaan rytinää, eikä yhtye jää jauhamaan suotta biisiään tomuksi. Kaikki olennainen saadaan myös mahtumaan pienempään tilaan kun Palava risti leimuaa vain minuutin, mutta ehtii manaamaan mustempaa möykkää kummasti ilmoille. Sotatila sotkee myös kuvaa samoillessaan tummemmissa ja hitaammissa vesissä aikansa, kunnes taas räjähtelee ja jyrähtelee.

Rankka Päivä eli aikansa, mutta nyt sen neljä jäsentä vaikuttavat jo muissa yhtyeissä ja yhteyksissä. Kiitos ja kumarrus silti bändille, joka ei kompromisseja suosinut 12 vuotisen elonsa aikana.

Mika Roth


Vuokkoset: Antaa kaiken tulla Vuokkoset: Antaa kaiken tulla
Salatut Elämät

Tamperelainen punk-yhtye Vuokkoset osasi napsia uudesta aallosta luovasti palasia musiikkiinsa tueksi jo kahden ja puolen vuoden takaisella Umpikujassa debyyttialbumillaan. Toinen levy ilmestyi digitaalisesti jo viime kesän loppupuolella, ja hienosti nimetyn firman kautta ulos pistetty fyysinen kopio löysi tiensä Desibeli.netin toimitukseen jo hyvissä ajoin ennen adventtisohjoja.

Aikansa otti silti tämänkin tallenteen kanssa, mutta viimein bändin toinen kiskaisu pääsi tutkailtavaksi ja puntaroitavaksi. Eihän tästä tosin oikein albumia saa leivottua, kun mittaakin kahdeksan biisin paketille kertyy alle 22 ja puoli minuuttia, joten olkoon sitten isompi EP. Muotoa tärkeämpää on kuitenkin sanoma, joka tamperelaisten tapauksessa pirskahtelee punkista tuttuja juttuja ja juonia.

Ankkuriraita Lähe menee osoittaa kimpaantuneena ulko-ovea ja kun Minuus murtuu kierrättää bändi rohkeasti (tai vahingossa) itseään Joy Divisionia. Uuden aallon pomppuisaa polkua taivaltaa tavallaan myös Paskaroihu, joka niin ikään osaa ottaa irti brittiläisestä masennuksesta jotain oleellista ja istuttaa sen keskelle Härmän harmautta. Kyse ei ole mistään suorasta kaappauksesta tai tarkasta taustoittamisesta, koska moiseen Vuokkoset on aivan liian ovela ryhmä sortumaan, vaan jostain hivenen enemmästä. Kuulijan kanssa leikitäänkin omanlaistaan hippaa, jossa vinkkaillaan ja venkoillaan periaatteessa tutuilla paloilla ja paikoilla, mutta ollaan silti koko ajan aavistuksen ’sivussa’.

Toisessa maailmassa bändi voisi rakentaa itselleen mainion uran, jos vain melodisempia siivuja tyyliin Kylmät metrit löytyisi myös jatkossa. Hivenen samoilla suunnilla operoiva Nangijala näyttää myös potentiaalia löytyvän, jos nyt loppuhiontaa ja jalostusta yhä kaivattaisiinkin. Antaa tulla lisää vain.

Mika Roth


[Owt kri] + Pigments: Fractured Lore [Owt kri] + Pigments: Fractured Lore
Anticipating Nowhere

Monesti Desibeli.netin sivuilla vieraillut [Owt kri] on takuuvarma tekijä kokeellisen elektronisen musiikin maailmassa. Pigments on puolestaan porvoolainen elektronisen ambientin projekti, jossa elävät instrumentit limittyvät syntetisoituihin ääniin. Näiden kahden tekijän yhteistyön hedelmän voi siis odottaa sijoittuvan musiikkikentän kokeellisempaan laitaan.

Fractured Lore ilmestyi itse asiassa jo viime vuoden puolella ja Englannissa sen julkaisi Anticipating Nowhere -lafka. Kuten olettaa sopikin, reilusti päälle kolmen vartin mittainen albumi sijoittuu yhtäältä ambientin ja ehkä hivenen dronemaisenkin utuilun puolelle. Äänimassat eivät ole kovinkaan tuhteja tai paksuja, vaan ennemminkin ilmavia, lipuvia, toisinaan harsomaisiksikin laskettavia. Saatesanoissa tarjotaan jopa uusklassista termiä, minkä voi periaatteessa oikeuttaa jousimaisilla soundeilla ja oletettavasti akustisten kielisoitinten hitailla nuoteilla. Koska käytetyistä instrumenteista ei ole mitään tietoa, joudun lähinnä arvailemaan, mutta ainakin monet äänet ovat akustismaisia, olivat ne sitten lähtöisin mistä tahansa.

Lähes kahdeksanminuuttinen Inside the Swarm pistää heti levyn alkupuolella kuulijan testiinsä, kun parven sisällä suristaan ja ainakin kaksi ulottuvuutta tuntuu lipuvan osin päällekkäin. Kerrosmainen rakenne toistuu muillakin raidoilla hieman eri tavoin, varioinnin päätyessä yhdessä päässä The Queen’s Feastin kaltaiseen moderniin sci-fi kikkailuun. Release the Preyn häiriintyneissä äänissä olen kuulevani jälleen Stalkerin mystisen vyöhykkeen sanatonta uhkaa, joka saattaa olla myös mahdollisuus. Näissä maailmoissa kun ei koskaan voi olla täysin varma mistään.

Fractured Lore on kiistatta hitaasti sirpaloituneiden teosten äänikenttä, jonka osasista voi kasata monenlaista mosaiikkia ja jänniteverkkoa. Ankkurina kuultava Rainy Pavement antaa vihjeitä paremmista ajoista lämmön hiipiessä soundeihin, joten pidetään kiinni mieluummin siitä kuin keskusteokseksi nousevan The Jester’s Tearsin klaustrofobisesta huminasta.

Mika Roth




Lukukertoja: 1567
Facebook
Artistihaku
Ajankohtaisissa my�s