Raskaampi albumikooste � Elokuu 2023

Arto Tissari: Basistin vulgaari voimann�ytt�
Omakustanne

Tamperelainen bassotaiteilija Arto Tissari vaikuttaa monissa yhtyeiss�, mutta soolona herra takoo kasaan groovaavalla tavalla kulmikasta raskasmetallia. Basistin vulgaari voimann�ytt� viittaa niin nimell��n kuin kansikuvallaankin tietysti siihen yhteen tiettyyn suuntaan alleviivaavasti, joten ydinkysymys kuuluu: mihin vulgaari voima lopulta riitt��?

Alkuper�isen� ideana on ollut kuuleman mukaan luoda bassopainotteista ja koneavustettua induinstrumentaalimusiikkia, mutta sittemmin suunnitelmat meniv�t komeasti uusiksi. Koneistusta voi yh� kuulla biisien alta ja taustoilta, eik� basso pysy sivussa tietenk��n, mutta roisin metallim�tkeen lis�ys kaavaan on ollut todellinen neronleimaus. Viel� kun vokaalien puolella kaikki on mahdollista, niin pakkaa on sekoitettu herkullisesti. Toki ylitsepursuavan runsas kattaus saa pohtimaan, ett� josko ideoita olisi voinut jyvitt�� parille muullekin projektille, etenkin kun salaatin maku on liev�sti sillinen. Vulgaarius on ainakin jo n�iss� kohdin taattua, eik� voimakaan tunnu loppuvan kesken.

Sinkkubiisi Corpset viskataan ensimm�isen� kuulijan naamalle, siivun ollessa kiistatta �ota tai j�t� -tyyppinen testi. Tissari vet�� homman niin pitk�lle, �veriksi, takalaittomaksi ja survokseksi, ett� taatusti syntyy mielipiteit�. Itse pidin meuhkasta, etenkin kun hieman my�hemmin s�vyj� tuova Musta sunnuntai rikastaa menoa ja itsens� Miljoonasateen (kyll�, luit oikein) Piru ja sen iso�iti p��stet��n irti. Vulgaaria on ja j�ljet j��v�t muistoiksi, jos ei muualle niin mielen arpisille pinnoille.

Edell� mainittujen v�liin mahtuu hirtehinen Haulikkoblues, jonka musiikissa on niukasti bluesia, mutta teksti onkin sitten toinen juttu. Naapurin ladulle lipsahtelee my�s Johanna Ruton laulama Unhola, joka on mielest�ni melankolisesta ja melodisesta upeudestaan huolimatta t�ysin v��riin juhliin/hautajaisiin eksynyt numero. Ainakin jos pohditaan jotain albumikokonaisuuksien tapaisia asioita.

Mika Roth

---

Atlases: Between The Day & I
Lifeforce Records

Post metalin superraskaassa sarjassa Atlases on yksi niist� kotimaisista nimist�, joiden tekemisi� tulee seurattua tarkoin. Lopputalvesta ilmestynyt ykk�ssinkku Singulars oli mit� lupaavin alku ja sit� seuranneet Earthshine sek� Save Room -sinkut vihjailivat entist� suoremmin tulevan kolmannen pitk�soiton ison kuvan huimasta laajuudesta.

Between The Day & I julkaistiin itse asiassa jo kes�kuun alussa, mutta t�st�(k��n) albumista ei tullut sitten koskaan fyysist� kappaletta toimitukseen. En ole katkera, mutta kuitenkin� p��tin nostaa levyn silti koosteeseen. Vaan t�rkeint�h�n on musiikki ja Atlasesin merkitt�vin voima on mielest�ni suuren ja pienen taianomaisessa yhdist�misess�. Albumin kymmeness� raidassa on Earthshinen ja Imperial Darkin kaltaisia mammutteja, joiden jaloissa tunnet helposti itsesi pieneksi ja mit�tt�m�ksi. Vaan biisien sisuksiin ja v�leihin on sujauteltu suvantokohtia, suorastaan kauniin elokuvamaisia tuokioita, jolloin syntetisaattorit saavat luvan maalailla pienin siveltimin. Rytmityksen ansiosta mutkan takana odottavat kitaravallit ja per�ti kolmen laulajan mureat vokaalit puraisevat entist�kin voimallisemmin.

Sinkut ovat viisaasti poimittuja osia kokonaisuudesta ja etenkin albumin keskivaiheilta l�ytyv� Save Room puskee kokeellisen, modernin metallin viisareita kohti kaakkoa kaikilla merkitt�vill� osa-alueilla. Massiivisuus ei kuitenkaan tukahduta ��nimaisemaa, tai synkenn� sit� tarpeettomasti, mik� on melkoista metallialkemiaa. Heti edellisen per��n kuultava Intermission on mit� kaunein kosketinmattohaaveilu rauhallisuuden kuulaissa puutarhoissa, mik� sekin istuu lopulta ongelmitta paikalleen.

Tuntemukset ovat moninaiset, kun suorastaan brutaalista avausraidasta Eyelids Of The New Dawn on kuljettu vajaan kolmen vartin mittainen matka p��lle seitsenminuuttisen Ties To Distance -ankkurin tuolle puolen. ��nten kadotessa hiljaisuuteen olo on vakaa ja metallin rajattomuus tuntuu konkretisoituneen j�lleen hieman eri tavoin.

Mika Roth

---

Irrational Cause: When The Lies Have Taken Control
Omakustanne

Helsinkil�inen metalcore-yhtye Irrational Cause on tehnyt hidasta l�pimurtoa kotoisilla metallimarkkinoilla. Kes�n isommilla metallijuhlilla nimi on k�ynyt jo tutuksi, eik� kuluvana vuonna jo nelj� uutta lenkki� jatkokseen saanut sinkkuketju ainakaan heikenn� b�ndin tilannetta. Viidakkorumpu jytisee, nimen tullessa siell� t��ll� vastaan.

Debyyttialbumi When The Lies Have Taken Control niputtaa nelj� viimeisint� sinkkua, joten aiempien pienjulkaisujen materiaali on j�tetty suosiolla rauhaan. P��t�st� on pidett�v� onnistuneena, sill� albumi muodostaa mielest�ni napakan ja tiukan paketin. Yhdeks�n raidan ja v�lisoittomaisen Respiren joukosta onkin vaikeaa osoittaa heikkoa kohtaa tai l�ys�� ratkaisua, sill� Irrational Cause hallitsee tonttinsa joka kulman. Modernius ottaa niskalenkki�, mutta albumi ei silti ole alleviivaavan 20-lukulainen.

Ensimm�iseksi sinkuksi helmikuun pakkasilla nostettu Suffocate puristaa rintaa juuri sopivasti, kev��n korvalla sinkkuna ilmestynyt Dying Ligth osaa puolestaan leikki� modernin melodisuuden ja ��rimetallin ainesten kanssa. Lankoja ja palloja on paljon ilmassa, mutta niin vain yhtye luovii kaikesta l�vitse. Ankkurina kuultava nimiraita on toinen nelj�n minuutin tuolle puolen ylt�v� siivu, sek� ainoa p��lle viisiminuuttinen numero. P��t�s kristallisoi kuitenkin mielest�ni kaiken kuullun, kun When The Lies Have Taken Control ajaa yhtyeen massiivisen ilmaisun aivan ��rilaidoilleen.

Irrational Cause kruunaa jo t�ss� vaiheessa vuotensa, sill� debyyttipitk�soitto pystyy v�lttelem��n osapuilleen kaikki esikoisia yleisimmin vaivaavat ongelmat. Toki persoonallisuuspisteit� voisi kasvattaa ja sovitusten puolella luotetaan usein turvallisempiin linjoihin, mutta debyytiksi levy on silti tiukka tapaus.

Mika Roth

---

KYPCK: Prestuplenija protiv t�elovet�estva
Ranka Kustannus

Kaikella on aikansa ja KYPCKin kohdalla aika tuli t�yteen helmikuun 24. p�iv� vuonna 2022. Ven�j�ksi laulava suomalainen raskasmetallin legeda summaa kaiken Prestuplenija protiv t�elovet�estva -albumillaan, jonka otsikko suomeksi k��nnettyn� kuuluu: Rikokset ihmisyytt� vastaan. Levy tulee j��m��n yhtyeen viimeiseksi, koska t�m�n j�lkeen on aika tehd� jotain muuta. Arviossa ven�j�nkieliset nimet on k��nnetty englanniksi.

Maailma muuttui ja kahtiajako repii j�lleen vanhan mantereen poikki rajoja, jotka syntyv�t veripisaroista, kyynelist� ja kranaattien r�j�ytt�mist� kraattereista. Eik� yhtyeen mustanpuhuva musiikkikaan ole en�� niin hidasta ja raskasta kuin ennen, sill� kiukku kihisee pinnan alla ja modernimmat tuulet puhaltavat b�ndin leirin halki. Luvuista pisin, Now I Hate The Light, valuu kuin tuskainen terva ja murskaavan eeppinen numero on my�s nopeampi The Sea Of Dreams Has Frozen. Surumielisyys sekoittuu aggressioon, menetettyjen mahdollisuuksien ja hukattujen haaveiden painaessa niskaan betonisen sirpin ja vasaran tavoin.

Kolossaalisuus on alati l�sn�, mutta osaa orkesteri my�s yll�tt��. Red Stains kulkee jouhevasti raakojen maisemiensa halki vokalisti Erkki Sepp�sen ilmaisun taipuessa eri ��nten vaatimuksiin. Orkesterille ominainen slaavilainen melodisuus kulkee yhten� pohjavirtana halki levyn, mist� mm. A Simple Tale / All by Myself on malliesimerkki. Moni metalliyhtye, ja miksei moni muukin, saattaisi himoita my�s Epiphany in Novosibirsk tarttuvaa syd�nt�. Siin� m��rin vahvasti yhtye j�lleen musiikkiaan jalostaa ja kehitt��.

Viides levy ly� pisteet lauseiden ja kappaleiden per��n. Se kertoo asiansa, julistaa sanansa ja piirt�� omat karttansa, mutten silti koe albumia kitker�n�, kostonhimoisena tai katkeroituneena. Ihmisen typeryys on rajatonta, mutta kaiken mik� alkaa t�ytyy my�s lopulta p��tty�. Kuinka monia veripisaroita ja kyyneli� vaan tullaan viel� vuodattamaan ennen sit� KYPCK on poissa, mutta musiikki j�i muistuttamaan meit� toisista ajoista ja mahdollisuuksista.

Mika Roth

---

Rootbrain: Breakwater
Omakustanne

Debyyttialbuminsa jo kes�kuun puoliv�liss� julkaissut Rootbrain ilmoittaa olevansa suomalais-saksalainen black grunge -partio. 90-luku mainitaan saatesanoissa nopeasti yhdeksi reunamerkiksi, eik� b�ndi l�hde sen kummemmin piilottelemaan vaikutteitaan. Todellista nimitiputtelua edustaa soittajien kollektiivinen CV, mutta j�tet��n historia rauhaan ja keskityt��n t�h�n p�iv��n. Eli mist� t�ss� nyt on oikein kyse?

Ys�ri on kunkin kuulijan korvissa, enk� itse ole sit� ainakaan haitallisissa m��rin mittaillut t�lt� kiekolta. Vokalisti Jules N�veri nyt omaa niin vahvan ja monipuolisen metalli��nen, ett� herra voisi puolestani laulaa vaikka uppopumpun k�ytt�ohjetta ja hyv�lle kuulostaisi. No, onneksi asiaa on tuota enemm�n ja N�verin tuskaisista riveist� voikin tuntea sielun reunojen k�rventymisen.

Vuonna 2021 julkaistut kolme sinkkua ovat kaikki mukana joukossa, eik� kymmenen raidan ryhm�st� l�ydy huteja � jos ei nyt niit� t�ydellisi� p��nr�j�ytt�ji�k��n. Rennon raskaasti rullaava ja death�n�rollaileva Life in a Grave on osuma, samoin rauhallisempaa grungen laitaa sivakoiva sinkkuveto Floating Feathers. Ykk�snyrkki huomion ker��j�n� ja suiden jauhoittajana taitaa kuitenkin olla ��rimm�isemm�n metallin kanssa kilpi��n kolisutteleva Gone by the Waves, joka yhdess� sinkkutoveri Lion Tamerin kanssa tyhjent�� heti alussa pajatson.

Rootbrain on t�t� kirjoitettaessa jo ty�st�m�ss� studion puolella uutta materiaalia, josta toivottavasti l�ytyy hiukan t�t� selvemmin erottuvia laaksoja ja kukkuloita. Eih�n Breakwater miss��n nimess� heikko kiekko ole raskaan rockmetallin saralla, mutta kovin tasainen ja asettunut kyll�kin. Grungesoundien rikastava vaikutus ei mielest�ni p��se riitt�v�sti esiin ja vain ankkuriksi tuupattu Floating Feathers rikkoo selvimmin rajoja. Black grungen kuvassa olisikin puolestani runsaasti tilaa lis�mustuudelle, sek� rikkaammalle grungelle, koska keskivahvoja kiekkoja maailmassa kyll� piisaa.

Mika Roth

---

Sixgun Renegades: Fuel For Life
V.R. Label Finland

Kasarin hard rock on se kaivo, josta Sixgun Renegades on kantanut menovetens� alusta saakka. Vuonna 2018 mainion debyyyttialbuminsa julkaissut yhtye ei saanut aivan samaa latausta Push-kiekolle, jolla b�ndi tuntui jo v�h�n tarpeettomankin tyytyv�iselt� itseens� sek� luomaansa maailmaan. Ydinkysymys kuuluukin: sanooko kolmas kerta toden?

Kasari on tiukasti kiinni kuin purkka tukassa, eik� sit� toisaalta kannata irti l�hte� repim��n. Parhaimmillaan espoolaisryhm� onkin vet�ess��n omaa versiotaan Van Halenin, Dokkenin ja ehk� hiukan kasarisen Whitesnakenkin tekemisist�. Melodiat ovat laveita, kertsit nousevat niiden harteille ja kitara saa kukkoilla vokaalien rinnalla k�rjess�. Tuotannon puolella soundiin on haettu pient� lis�rosoa, jota kakkoskiekolta j�inkin kaipailemaan. Muutokset eiv�t ole massiivisia, mutta suunta on selv�sti oikea.

Levylt� lohkottiin ennakkoon per�ti nelj� sinkkua, jotka kaikki l�ytyv�t per�j�lkeen albumin keskitienoilta. Ratkaisua voi pit�� kasarin s��nt�j� rikkovana, sill� Death Racen kaltainen menopala �la Thin Lizzy olisi ollut loistava korkkaaja kiekolle. Eik� defleppardmaisen Rock the Night Awayn hautaaminen viimeiselle kolmannekselle ainakaan helpota sen kuulemista, kun merkitt�v� osa nykyisist� kuulijakandidaateista ei jaksa soittaa levylt� kolmea tai nelj�� raitaa enemp��. Ehk�p� kumma albumin muoto selittyy my�s kasarilla: olisiko t�ss� haettu tasaisen vahvaa levykokonaisuutta? Sellainen on ainakin saatu kasaan ja moisesta nostan hattua mukisematta.

Fuel For Life h�tist�� �vaikean kolmannen levyn� haamut niskastaan ja porskuttaa eteenp�in el�m�ns� voimissa. Sixgun Renegades tuntuukin l�yt�neen pandemian hiljaisuudesta itselleen loistavan ty�ymp�rist�n, jossa siivuja on selv�sti hiottu ja hiottu, kuluttamatta niit� kuitenkin puhki.

Mika Roth

---

TakaLaiton: Mindfection
Rockshots

Lappeenrantalainen TakaLaiton kolautti alkukes�st� kentt��n niin kovan sinkun, ett� j�in mielenkiinnolla odottelemaan sille jatkoa. Yhtyeen julkaisuhistoriasta l�ytyy jokunen EP-levy, mutta nyt kasaan on saatu ihka oikea debyyttipitk�soitto. Mindfection antaa ihmetelt�v�ksi ja ihailtavaksi kymmenen hyvinkin eri tavoin metallin tiluksia mittailevaa numeroa, eik� t�st� kaikesta tahdo parhaalla tahdollakaan saada lopullista selkoa.

Jos l�hdet��n liikkeelle ihan peruslajintunnistuksesta, niin perinteiseksi ymm�rretyn thrashin kanssahan yhtye selvimmin v�rkk�ilee ja siit� kaikkea j�nn�� rakentelee. Etenkin englanninkielisill� ralleilla, kuten Rip �n Burn -sinkulla ja Ambassadors of Revenge -vet�isyll� b�ndi osaa ruksata kaikki oleelliset boksit ep�virallisista kaavakkeista. Edes seitsenminuuttinen thrashj�tti Mindfection ei riko rajojaan, sill� yhtye on soundien puolella uskollinen visiolleen. Kimuranttius on sit� paitsi yksi osa perinteisen r�ssin laskettelussa, joten j�teille on n�iss�kin juhlissa kyll� tilaa.

Suomeksi esitetyt numerot sen sijaan antavat muutakin kuin kielellist� vaihtelua. Olosuhteet huomioon ottaen suorastaan eeppiseksi intoutuva Hopeareunus on kiistattoman komea melankoliametallin annos, jonka puhtaat vokaalit saavat liput taatusti liehumaan metallifestivaaleilla Keski-Euroopassa. Groovaavasti paaluttava Mies miest� vastaan r�mpii puolestaan klonksubassoineen r�mem�isemmiss� jenkkimaisemissa, paitsi ett� pohjoinen uho huu-haa -huutoinen sotkee pakkaa.

Metallin kentt� on siis lappeenrantalaisten ly�ntivuorossa lavea kuin preeria, mutta toisaalta: yhteen nimi on TakaLaiton. Annetaan siis mailojen paukkua vastaisuudessakin vailla rajoituksia, koska vain siten voi synty� sinkkusiivu Get What You Asked Forin kaltaisia alkuvoimaisia metallikunnareita.

Mika Roth

---

Wooden Shadow: Eternal Land Of Wrath And Mourn
Inverse Records

Miltei sooloprojektiksi laskettava Wooden Shadow on viel� debyyttialbumillaan pitk�lti sama asia kuin vokalisti/multi-instrumentalisti Jeremia Ponto. Herran itsens� kirjoittamat ja soittamat raidat on ikuistettu kotistudion uumenissa, joten ��nityksiss� ei ole ainakaan painanut kalliin studion taksamittari niskassa. Aiemmin muutaman sinkun ja yhden EP:n hartiapankin voimin julkaissut Wooden Shadow onkin p��ssyt kelpo vauhtiin.

Tyylillisesti Wooden Shadow liikkuu hyvinkin pohjoisilla suunnilla ja omaa eksoottisuuttaan kannattaakin hy�dynt�� merkkinoita etsiess�. Tuiki t�rke� eeppisyys ei ole miss��n nimess� poissuljettu vaihtoehto, kun deathin melodisuutta on tarpeen pirist��, vaan ennemminkin kaikki portit pidet��n avoimina. Sinkkusiivu Chaosreign tuo taustalle jopa jylh�t kuorot ja blackahtavan rytmim�iskeen, eik� viisi minuuttia useimmiten riit�k��n viel� biisin mitaksi. Eip� se puoleen, alle nelj��n minuuttiin puristuva Shadows In Wintertime tempaisee mukaansa sen verran vahvasti, ettei edes v�iskist� ehdi kiinni pit�m��n.

Nopeiden ja jopa osin kepeiksi laskettavien metallirallien keskelle nousee my�s tummia paasia, mutta murskaavaan lohduttomuuteen Wooden Shadow ei mielest�ni miss��n vaiheessa syyllisty. Instrumentaaliraita Murhe puristaa tietysti rintaa, mutta onhan biisi kaikessa kohottavuudessaan puhdasta kultaa. Hattua on nostettava my�s ankkuriraita Colourfaden kyvylle kauneuden ja kovuuden yhdist�misess�, Ponton viedess� t�m�nkin instrumentaaliraidan aivan ��rilinjoilleen saakka.

Eternal Land Of Wrath And Mourn on pohjoisuuttaan kunnioittava metallialbumi, jonka tarkoitus on mit� selvimmin yhdist�� pimeyden elementit melodisuuden valoa tuottaviin voimiin. Lopputulema ei aina ehk� loista kaikkein persoonallisimmalla tavalla, mutta melodisen deathin ja alkuvoimaisen blackin ennakkoluuloton yhdistely tuottaa ainakin voimakkaita sek� tarttuvia palasia. Enemm�n on nyt enemm�n.

Mika Roth