Omakustannealbumit � Syyskuu 2023

Baikal: Lauluja varjojen valosta

Jos olet allerginen suomalaisugrilaiselle kaihon ja slaavilaisen melankolisuuden liitolle on herrasmiesorkesteri Baikalin debyyttialbumi v��r� valinta. Jos sen sijaan n�et tuon tyyppisess� surumielisyydess� kauneutta ja kaipuussa sielua jalostavaa tulta, saattaa Lauluja varjojen valosta -albumi olla t�ydellinen valinta.

Miss� siis kulkevat rautalangan, suomirockin, iskelm�n ja kaihopopin harmaat rajat, siell� operoi Baikal varmoin askelin ja tarkoin silmin. Per�ti kolmentoista raidan mittainen esikoinen summaa jo lokakuusta 2020 k�ynnistyneen sinkkuketjun, jonka kaikki yhdeks�n palasta ovat mahtuneet mukaan albumille. Raidoista vanhin, eli loppukiekolla soiva Y�syd�n, on loistava summaaja, jos tulee tarvetta tiivist�� olennainen Baikalista. Soundissa on ripaus Viikatteen draamaa, aimo annos auton ikkunoiden takaa vilahtavien �isten metsien uhkaa sek� tietysti kivinen rakkaustarina. Kes�ll� 2021 julkaistu Huojuvat kunnaat -sinkku jalostaa kaihon valoisammaksi rockiskelm�ksi rakkauden voittamattomuudesta. Mollistakin saa positiivisuutta, kun vain riitt�v�sti haluaa.

Ent� riitt��k� tuo kaihossa rypeminen ja rautalangassa r�mpiminen, kaipaako ihminen muuta? Niin, Baikalin vahvuus ja heikkous lep�� nimenomaan yhdenmukaisuudessa. Ns. uusista kappaleista Armaani vie kaihoisan surumielisyyden huippuunsa ja syd�nalaa kouraisee kovasti my�s kiekon sulkeva Lena, jolla Baikal kokeilee uuden aallon kantavuutta. J�nnitt�v� numero kellottaa melkein kuusi minuuttia, pist�en sopivasti pasmat sekaisin loppumetreill�.

Lauluja varjojen valosta on osuvasti nimetty albumi, jolla ihmismielen varjot ja sen poloihin risukasoihin tasaisen satunnaisesti loistava valo k�yv�t ikuista kisaansa. Suru on monesti l�sn�, mutta tilaa on my�s onnen hetkille. Uskallan v�itt�� Kev�tvalon paimenen olevan sittenkin onnellinen ja kun Kuu ei lep�� on rakkaus selv�sti p��sem�ss� voitolle. Kyll� se siit�.

Mika Roth

---

Betonisiltojen Alle: Pienet laulut

Betonisiltojen Alle vie oman juttunsa ��rimmilleen. Yhtye luo kertauksia v�ltt�v�� ja hetkess� el�v�� musiikkia, jossa pienuus on hyveist� suurin. Eli nyt ei kuulla ainuttakaan kertos�ett�, hahmotelmamaisten biisien kest�ess� yleens� vain noin minuutin verran. Ydinkysymys kuuluukin: mihin porilaisen trion voimat kest�v�t pitk�ss� juoksussa?

Pienet laulut on mit� osuvin otsikko albumille, joka ei oikeastaan edes ole pitk�soitto. Numeroita on kyll� per�ti viisitoista kappaletta, mutta kokonaiskesto asettuu alle 18 minuuttiin. Soittimina palvelevat kitara, basso ja haitari, joista jokaista k�ytet��n viel� ��rimm�isen harkitusti � eli niukasti. S�vellykset tehnyt kitaristi/hanuristi Aki Peltonen on l�yt�nyt kauniita melodioita ja hienoja nuottiryhmi�, joita ei ainakaan ajeta kuoliaaksi asti. Simo Kuusinen vastaa teksteist� ja Olli Peltonen hoitaa laulun ohella basson. Onko siell� pianoa ja/tai muutakin? Ken tiet��, eik� se ole merkityksellist�k��n.

Alakuloisuus loistaa useammasta siivusta l�pi, niin s�velten kuin sanojenkin puolesta. Lohtu loksauttelee yll�tt�v�nkin isoja ��ni� matalasta p��st� ja tekstih�n on puhdasta runoutta n�iss� kaarroksissa, taustalla kuuluessa jopa stemmalaulua � muutaman sekunnin verran nyt ainakin. Kappaleiden ohikiit�v�n luonteen ansiosta/takia jokainen sekunti merkitsee, sanoja kun ei sen kummemmin toistella ja kaiken tapahtuessa hetkess�. Yht��lt� n�in tinkim�t�n muoto tekee hetkist� toisinaan demomaisia, n�m� ovat kuin ensimm�isi� luonnostelmia, jotka ovatkin sitten samalla se lopputuote. Mihin Virsut olisivat saattaneetkaan johtaa, kuinka kiehtova K�pp�r�st� olisi voinut kehkeyty� ns. valmiiksi tuotettuna?

Betonsiltojen Alle ei syyd� satunnaisen kuulijan syliin valmiita vastauksia, vaan ennemminkin heittelee ilmoille nipun vihjeit� ja ajatuksia. Niihin kannattaakin tarttua nopeasti, koska hetki on t�ss� seurassa silm�nr�p�ys ja seuraavassa k��nteess� ollaan jo uusien ajatusten ��rell�. Idea ilmestyy pintaan ja katoaa kuin kala �isen lammen pintaan, eik� siit� toisinaan saa kuin pelk�n h�iv�hdyksen. Riitt��k� se, onko enemp��n tarvetta? Hyvi� kysymyksi�, mutta tinkim�tt�m�lle triolle kaikki on jo t�ss�.

Mika Roth

---

Ihmissudet: Y� saapuu

Helsinkil�inen Ihmissudet on viiden vuoden ik��n ehtinyt yhtye, jonka debyyttialbumin musiikillinen tyyli kiteytet��n saatteissa termiry�ppyyn. Ensimm�isen� on tietysti rock, jota s�vytet��n kiistatta niin progella, folkilla kuin psykedeelisill� elementeill�. Sen sijaan grunge ja alternative ovat sellaisia sanoja, joihin en ensimm�isen� turvautuisi.

Pari virallista sinkkua aiemmin julkaissut nelikko on kuitenkin keitt�nyt kasaan niin persoonallisen sopan, ett� kuvaavat termit tahtovat loppua kesken. Pitsiverhojen takaa on dramaattinen ja pahaenteinen kuin itsens� Leonard Cohen, vaikka ��nimaisema on samaan aikaan samettisen pehme� ja silkkisen hieno. Rahdun rautalankainen kitara soi kuulaana ja kaikuen, kunnes kertos�keess� ollaan varoittamatta keskell� tavallista poprockia. Piilotajuntaan on huomattavasti yksinkertaisempi folkpala, mutta yhtyeelle ominainen kerroksellisuus heijastuu n�ist�kin pinnoista tehden taikojaan.

Y� saapuu on siit� askarruttava ja kummallinen albumi, ett� se kuulostaa samaan aikaan tummalle ja raskaalle, sek� kevyelle ja ilmavalle. Suoranaisia rock-biisej� ovat vain kovemmilla kitaroilla varustettu Ihmisyyden j�ljet ja pienin varauksin veike�mmin askeltava Keisari puutarhassa. Kuumatkakin kolistelee toki suorempia portteja, mutta kovaksi kappaletta on mahdotonta kuvailla. Sen sijaan mm. nimibiisi Y� saapuu osaa nojata pehmeisiin pintoihin ja akustisesta kauneudesta kumpuavat onnistuneesti my�s p��lle viisiminuuttinen Piilotajuntaan sek� koko taipaleen sulkeva Keisarin uni.

Ihmissudet pit�v�t siis ter�v�t kyntens� useimmiten varjoissa ja vaaralliset hampaansa havaitsemattomissa, mutta musiikin kevyist� kerroksista voi � niin halutessaan � l�yt�� erilaisia varjoja, valoja, vihjeit� ja ehk� vinkkauksiakin. Luonto ja ihminen, tuon yhteyden ongelmallisuus ja outous. Miksi viisaat ja karvattomat apinat ovat mit� ovat? Kysymyksi� ja dilemmoja, joihin on tarjolla niukalti suoria vastauksia.

Mika Roth

---

Joordan Mackay: Suicide Chickens and Other Love Songs

Joordan Mackayn biisintekij�duo on saanut vahvistusta debyyttialbumilla, kun americanan salat taitavien biisinikkareiden lauluja esitt�� roots-taituri Juki V�lipakka. Kolmikannan ja muutaman studiossa vierailleen apurin voimin on saatu kasaan albumi, jolta eiv�t lopu tyylilliset k��nn�kset ja herkulliset kurvit kesken. Noustaan siis tyylikk��n dollarihymyn hanttarinpenkille ja annetaan preerioiden, vuorten, laaksojen ja kaupunkien tulla vastaan.

Joordan Mackayn pienjulkaisujen m��r� on huomattava, mutta aiemmilta vuosilta ei mukaan ole materiaalia kelpuutettu. Albumia edelsi vain I Know, Man -sinkku, joka saa my�s kunnian korkata koko kiekon. Kaikki kymmenen raitaa ovat jokainen omanlaisiaan kuvia, v�l�hdyksi� ja tuokioita. Toisinaan soundimaisema on rikas ja rehev� kuin Tennesseen laaksot, toisinaan taas hyvinkin niukat ainekset saavat aikaiseksi kummaa taikaa, kuten vaikka folkahtavan paljas Sometimes When God Smiles. Toki tuossakin on mukana s�hk�ist� instrumenttia ja tarkkaa ��nisuunnittelua, mutta ilmavuus ja avaruus ovat keskeiset toimijat kaavassa, eik� biisi� posauteta mahtiballadien taivaisiin � mik� olisi ollut kovin helppoa.

Jazzahtava The Moonlight and the Neon ja Johnny Cashille kunniaa tekev� The Man in Blue luotaavat Amerikan myyttej�, sortumatta kuitenkaan pahemmin kliseiden hetteik�ihin. Okei, onhan Suicide Chickens (Tread on My Dreams) kaikkine t�ytteineen kyll� melkoinen salaatti juustoisella amerikankastikkeella, eik� film noirmainen Biblical Proportions selvi� mittelyst��n naarmuitta, mutta yht� kaikki yliv�rikkyyskin on merkitt�v� osa amerikkalaisen kulttuurin hohdokkuutta.

Suicide Chickens and Other Love Songs on melkoinen annos americanan, countryn, bluesin ja n�ist� innoittuneen popin salaattibaareista. Maut menev�t v�ist�m�tt� ristiin, eiv�tk� menneit� aikoja suosivat aikalinjatkaan aina selkein� pysy, mutta jokin t�ss� silti toimii. V�lipakka heitt�ytyy jokaisen tekstin kimppuun t�ydest� syd�mest��n ja n�in kanaset pit�v�t pintansa.

Mika Roth

---

Lars Anders: Pime�

Oululainen indie/folkrock-yhtye Lars Anders julkaisi kev��ll� ja kes�ll� 2020 ensimm�iset kolme sinkkuaan. Maailman mullistuessa julkaisuajankohta osoittautui heikomman puoleiseksi ja jatkoa saatiinkin odottaa aina vuoteen 2023 asti. Kes�ll� pitk� hiljaisuus katkesi viimein kahteen sinkkuun ja nyt on koittanut ihka oikean debyyttialbumin aika.

Vuoden 2020 biiseist� yksik��n ei ole mahtunut mukaan esikoiselle, mutta menneen kes�n sinkut l�ytyv�t sit� vastoin kahdeksan numeron joukosta. Kitaravetoisessa poprockissa melodisuus ja harmonisuus asettuvat etusijalle, mik� kuuluu eri tavoin l�vitse oikeastaan jokaisella raidalla. Lintunen lentelee 70-lukulaisilla siivill� ja tekstilt��n mystisempi Punainen talo her�tt�� viel�kin suorempia yhteyksi� klassiseksi miellett�v�n americanan suuntaan. Studiossa nelihenkisest� perusryhm�st� kuusikoksi kasvanut yhtye osaa kuitenkin ottaa suomalaisen soundin ja jalostaa sit� pohjoisamerikkalaisella silauksella. N�in lopputulema ei ole suoraan kumpaakaan � ja silti kummankin puoliskon voi kuulla kaikesta tekemisest�.

Ankkuriksi varattu sinkkuraita Velituuli ylitt�� ainoana viiden minuutin rajan, eik� isossa biisiss� ole tahtiakaan liikaa ja grammaakaan turhaa. Sopuisasti massiivinen kappale hy�tyy kahden vokalistin herk�st� yhteisty�st�, huumaavan upeasta kitaravallista ja t�m�n kaiken ylle asettuvista koskettimista � kaikki on vain kohdillaan. Toinen erikoisnoston arvoinen hetki on mielest�ni osittain samoilla palikoilla leikkiv� Aika ei oota, joka k�sittelee kivuliasta yksin�isyyden vyyhti� herkkyyden ja s�r�n kontrastia hy�dynt�en. My�s menev� kitararokkailu J�lki j�tt�� j�ljet muistiin ja tarttuu hanakasti korvaan.

Pime� on onnistunut joukko kappaleita, jossa voi n�hd� halki matkan kantavia teemoja � ehk� jopa joitain konseptialbumin piirteit�. L�mpim�n kitarasoundin, sympaattisten vokaalien ja toisinaan koviksikin �ityvien tekstien yhdistelm� on nostalgiaan viittaava ja silti moderni. Pime� onkin hienojen j�nnitteiden s�vytt�m� levy, joka kuuntelukertojen karttuessa antaa kuulijalleen aina vain enemm�n ja enemm�n purettavaa.

Mika Roth

---

Mukavat keng�t: Hittej�, joita kukaan ei kuuntele

Soundiaan ja paikkaansa rohkeasti etsiv� Mukavat keng�t -yhtye pohti alkuvuodesta ik��ntymiseen liittyv�� problematiikkaa. Kulmat olivat ovelia ja rakentavia Ikuisesti keski-ik�inen -sinkulla, jonka yhteydess� puhuttiin jo tulevasta albumista. Komeasti nimetty debyyttilevy ei pid� sis�ll��n hienoa esikoissinkkua, joten hittej� oli n�emm� jo varastossa riitt�miin � vai oliko?

Hittej�, joita kukaan ei kuuntele -levy ei teknisesti edes t�yt� pitk�soiton kaikkia rajoja, sill� raitoja on seitsem�n ja yhteispituutta kertyy noin 21 minuuttia. Eik� t�t� kappalejoukkoa p��se kutsumaan ainakaan samalta kuulostavien vetojen joukoksi, sill� spektri� riitt�� ja tyylilliset laidat ovat t�ss� purressa huiman kaukana toisistaan. Kitarapoprock sulkee kyll� kaiken syliins�, mutta puolittainen kauhufolkkis Suolla syntynyt, j�yh�n kankea (ja siksi my�s hurmaava) pianoballadi M� pid�n sut sek� sinkuksikin nostettu rapean puolipopedamainen Synnit on laskettu ovat v�rik�s joukko, noin kauniisti sanottuna.

Pahimmillaan kuultava muistuttaa paikallisen pizzakebabravintolan Ultra Bra -tribuuttib�ndin lauantai-iltaa, parhaimmillaan popopoppoo taas saa itsens� G�sta Sundqvistin haamun ny�kk�ilem��n p�yd�st��n hyv�ksyv�sti oivaltaville tarinoille. Suomalainen mies on outo olento, eik� edes ik��ntyneiden yksil�iden mielenliikkeit� pysty aina arvailemaan kovinkaan osuvasti. Per�ti yhdeks�n hengen saadessa krediittej� ja viiden heist� viel� osallistuessa vokalisointiin on s�vyj� ainakin riitt�miin.

Oliko joukossa sitten hittej�? Albumin avaava sinkkupari Synnit on laskettu / Nuoret miehet on kiistatta kipakka tuplaisku, jonka takana rintamalinja notkuu kuitenkin uhkaavasti. Kuten todettua levylle mahtuu monenlaista raitaa, mutta ik��ntymisen miinuksia summaava Vastaanotolla voisi hieman toisenlaisella l�hestymistavalla k��nt�� negatiivisen positiiviseksi. Hittej�kin, mutta my�s muuta.

Mika Roth

---

Rami Vierula: Er�maahan

Rami Vierulan uusin levy ��nitettiin kuuleman mukaan jo reilusti yli vuosi sitten, eli ajallista eroa herk�n intiimiin ja hehkuvaan L�mp�aaltoon EP-levyyn ei ole niink��n paljoa. Ihastelin em. pikkujulkaisun pehmeytt�, joka vaimensi � ja tavallaan my�s tehosti � Vierulan kitaravetoisen poprockin voimaa. Sama juoni ohjaa my�s Er�maahan-albumia, periaatteen tasolla nyt ainakin.

Er�maa merkitsee jokaiselle jotain hieman erilaista, mutta yhteist� monille n�kemyksille ovat varmasti yksin�isyys, erist�ytyneisyys ja rauhallisuus. Er�maahan vet�ydyt��n miettim��n, pohtimaan ja el�m��n moderniuden ikeest� vapaata el�m��, eik� mukavuuksista tinkiminen paina paljoa, kun toisessa vaakakupissa on hulluksi k�yneen maailman h�lin�. Vierulan uusissa teksteiss� kertoja on usein kaukana kotoaan, niin henkisesti, fyysisesti kuin toisinaan my�s ajallisestikin. Kaipuun voi kuulla kun yll�tt�v�nkin menev�ksi sovitettu Y�ss� viimeisess� n�kee ajan jo l�hes p��ttyv�n ja Poretabletti ottaa folkisti hetkens�, muistonsa, rakenteensa ja hajottaa ne mit� kauneimmin melodiasateeksi.

Albumin alkuun sijoitetut sinkkubiisit edustavat puolestaan astetta helpommin l�hestytt�v�� ja enemm�n menneist� muistuttavaa Vierulaa. Osaisinpa antautua on jouhevasti kulkeva pop-kappale, jonka hele�n l�mmin ja orgaaninen soundi sulattaa j�isimm�nkin syd�men. Kyyn�r�n verran paukkuvampi Lennokki lienee albumin suorin ja �rokein� numero, kun taas avaukseksi sijoitettu Koti on fragmentoituneempaa ja modernimpaa Vierulaa. Kiireett� ja paineetta syntyneelt� musiikki ainakin kuulostaa, totuus voi olla toinenkin ��nten takana, mutta tekij�ist� ainakin rentous ja levollisuus v�littyv�t.

Er�maahan on suurelta osin syd�mellisen halauksen l�mmint� ja rajattoman kohottavaa musiikkia, jossa paikkansa periaatteessa l�yt�nyt ihminen on oivaltanut kaiken jatkuvan liikkeen. Ei ole mit��n kaiken sulkevaa kotia, tuskin sen kummempaa er�maatakaan. On vain ihminen, joukko ajatuksia, aikomuksia, toiveitakin, sek� etenkin muistoja, joista rakentuu koteja, er�maita, valtameri�, saaria ja ehk�p� Pelotta kuljen sulkee riitt�v�sti kehi�. Ehk�p�.

Mika Roth

---

The Shafts: Telemarketer

The Shafts sai alkunsa jo vuonna 2005, mutta todelliseen vauhtiin p��seminen otti aikansa. Uuden pitk�soiton materiaali juontuu osittain pandemiaa edelt�v��n aikaan, vaan mihink�s rennon raukea kitararock vanhenisi vuodessa tai kahdessa. Helsinkil�inen rock-yhtye antaakin retroisen kitarasoundin ja rikkaiden ��nimaisemien toimia mahdollisuuksina, ei rajoitteina, kun taivasta maalaillaan rikkain paletein.

Energisesti telineist��n vauhtiin ampaiseva High Octane on yksi paremmista introista, joita olen pitk��n aikaan kuullut ja varsinainen avausraita 12 Night Transatlantic osaa ottaa olennaisen E Street Bandin soundista ja tuoda sen paikalliseen ��nimaisemaan. N�in on syntynyt ilahduttavan uniikki, raukean l�mmin ja hell�n leve� soundi, jota vokalistin ��ni t�ydent��. Eik� b�ndin tarvitse turvautua mahdottoman kokoisiin ��nivalleihin tai helikopterikitaroihin, vaan kaikki tehd��n melodisista l�ht�kohdista, biisien rullatessa kuin itsest��n eteenp�in.

Nimiraita Telemarketer on loistava esimerkki leppoisan menon voimasta, kun taas h�din tuskin kahden ja puolen minuutin rajapyykin ohittava Laserskater vie ajatukset aina 60-luvulle asti. Ei t�m� nyt niin kaukana fab fourin ja garagekavereiden tekemisist� kuitenkaan ole, Spectra Fashionsin heilahtaessa samaisen klubin toiselle seinustalle. Psykedeelisyyskin on vaihtoehto, kunhan pullon hengen muistaa pit�� kurissa ja p��melodian thewhomaisuuden pystyy hyv�ksym��n. SUPer Girl (joka siis kirjoitetaan juuri noin) korkkaa kuvitteellisen B-puolen melankolian ja surfin sekoittuessa kuin kalifornialaisen rantahiekan konsanaan.

Telemarketer on monip�inen nostalgiatrippi, jonka kyky yhdist�� menneiden p�ivien pisteit� isommiksi kuviksi saa ainakin allekirjoittaneen haukkomaan henke�. Yksinkertaisuus on tietysti voimaa, mutta kun samaan aikaan sovituksissa on kerroksia kuin unelmien kermakakuissa, niin mik� on lopulta suoraa ja/tai simppeli�? Toimii kuin telemarkkaaminen tammikuussa.

Mika Roth