Pienet

Pienet II - Maaliskuu 2024

27.03.2024


Brother Alfred: Love CD Brother Alfred: Love CD
Hernemaissi Productions

Nössöily voi parhaimmillaan olla miinukset plussiksi keikauttava supervoima, kuten Brother Alfred on monesti osoittanut. Ihan kuka tahansa ei voisi julkaista lyhytsoittoa nimeltään Love CD, mutta Brother Alfred ei olekaan kuka tahansa.

Rakkaus voi olla coolein juttu ja rakastumisessa ei ole mitään hävettävää, joten kyynisen maailman edessä voi vallan mainiosti paljastaa sydämensä syvimmät salat. Tuolta lähestymispohjalta on syntynyt viisi kaunista siivua, joita kaikkia voi kutsua tavallaan slovareiksi. Toki OK nostaa hivenen tempoa ja tamppaa plattaria isommin vasten parkettia, vaan nytkin yhtye pysyttelee peilipallojen valoisammalla puolen. Sinkuksi valittu avausraita Mario Kart kaahaa rannalla sangen maltillisesti bossa novan soljuessa korvissa ja auringonlaskun värittäessä täydellisesti horisontin. Meneekö vieläkin syvemmälle pastilliväreihin sukeltava Unbreakable jo liian pitkälle? Osin efektoidut vokaalit ja suloiset synasoundit ovat kiistatta melkoisia, mutta itse valitsen uskoa rakkauteen ja nostan yhden valon lisää tuikkimaan kuvitteellisen estradin eteen.

Love CD on synaisten mahtiballadien ja niiden sisältävä löytyvien popvalioiden hiljaista juhlaa, jossa mahdottomat paisuttelut ja töräykset jätetään toisille. Nämä ovat ilmavia, kevyitä ja kauniita mahtiballadeja. Sellaisiakin on ihan oikeasti vielä olemassa, onneksi.

Mika Roth


Dekadent Ways Dekadent Ways: Dekadent Ways

Dekadent Ways on tummempaa paahtoa ja progehtavaa kitararockia tarjoileva yhtye, joka taitaa vastata koosteen vanhimmasta julkaisusta. Yhtyeen itsensä mukaan nimetty debyytti-EP kun näki päivänvalon jo marraskuun alkupuolella, vaan aikahan on tunnetusti vain dekadenttia harhaa.

Kolmen raidan ja reilun vartin mittainen EP on marinoitu rosolla kuorrutetussa melankoliassa, jota vokalisti Hannan ilmaisu alleviivaa ja rikastaa entisestään. Nähtävästi ryhmä on soittanut jo jonkin aikaa yhdessä, mikä kuuluu kohdilleen hioutuneissa sovituksissa. Disaster käy malliesimerkistä, kuinka plus viisi minuuttia voi kulkea jouhevasti ja mielenkiintoisia vaihdoksia sisältäen. Black Hole on taas terhakka rykäisy, jonka grungeisemmassa pyöriskelyssä on kiehtovaa välkettä. Kaikki osaset eivät tuntuneet lainkaan sopivan samoihin raameihin ensimmäisellä kierroksella, vaan soittokertojen myötä magiikka kyllä löytyi – ja vahvistuikin. Ankkuribiisi Floating lähtee nimensä mukaisesti kellumaan tyystin omaan suuntaansa ja silti biisinippu on mitä selkeimmin sukua toisilleen, kaiken viitatessa lopulta kaikkeen.

Dekadent Ways tekee juttuaan hieman ysäristi, mutta samaan aikaan ihailtavan irti ajasta. Uuttakin materiaalia on kuuleman mukaan jo työn alla, joten tähyillään antennit herkkinä helsinkiläisten suuntaan.

Mika Roth


Horse Attack Sqwad: Voit koittaa / Hevo haluaa Horse Attack Sqwad: Voit koittaa / Hevo haluaa
Överdog

Hevostelu jatkukoon. Kotimaisen grime-rapin pioneerit Horse Attack Sqwad on jälleen penkonut aikakirjoja ja tuoreen tuplasinglen eri puolet antavat kaksi asianmukaisen erilaista hevoskuuria nautittavaksi.

Viheltävällä ja ujeltavalla soundilla varustettu Voit koittaa ujuttelee käsirautaa ranteeseen, mutta lähteekin sitten sovittelemaan ihan muita juttuja kun vain päästään kertsiin saakka. Soundi on härskin ysäriä, g-funkin muhevan viban täristellessä kellaria. Niukkaa rytmiä ja harmonisempaa vokaalia sidotaan toisiinsa ja koukkuhan kestää kovempiakin newtoneita. B-puolen Hevo haluaa onkin sitten konstikkaampi tapaus, koska grimen kylkeen autotunetetaan aika sokerista dancetahnaa. On ihan kuulijasta kiinni, että saako tällainen puolinostalginen kutuilu puntit tutisemaan, mutta allekirjoittanutta häiritsee pintaa enemmän se, että konepellin alta ei tahdo löytyä mitään isompaa ja vaikuttavampaa. Soundien puolella on toki tehty pari herkullista oivallusta, mutta hukkuiko se pääidea matkalla raviradalle?

Ysäri voi ja saa olla voimavara, minkä onnistunut A-puoli osoittaa todeksi. Sinkkuketju se vain jatkuu, joten heppaduolta tullee seuraavaa pitkäsoittoakin jossain vaiheessa. Tekstien tulkinnanvaraisuuksista voisi puhua enemmänkin, mutta tuskinpa heppaduo antaa kuplansa puhjeta mistään, joten olkoot tällä erää.

Mika Roth


Jo Below: New Worlds Jo Below: New Worlds

Rapeaa ja melodista hard rockia souhthern viballa soittava Jo Below avasi julkaisu-uransa EP-kiekkojen saralla näyttävästi. Loppuvuodesta 2020 ilmestynyt By the Rules ja sitä vain puoli vuotta myöhemmin seurannut No Control ovat edelleen ansiokkaita lyhytsoittoja, jotka saivat odottaa harmillisen pitkään jatkoa.

Kolmas EP saa lentävän lähdön, kun sinkkuina jo ilmestyneet Broken Promises ja Forever Mine osoittavat päälle neljän minuutin rallien pysyvän myös aallon päällä. Etenkin jälkimmäisen herkulliset rock-soundit saavat mielestäni parhaat puolet irti niin vokalisti Johanna Karista kuin kitaristi Roni Seppäsestäkin. Melkoinen yllätys sen sijaan on kolmantena soiva Who Are You, jonka folkimpi runko ja heleämpi taivas esittelevät ryhmästä tuoreita puolia. Eikä stadionrockin kanssa flirttaileva Life On The Line mene sekään aiempien väylämerkkien mukaan, vaan kehitys on väistämätöntä. Uusia suuntia availlaan, mutta kumpikaan biisi ei jää mielestäni kaipaamaan mitään lisää.

Jo Below antoi sitä mitä osattiin odottaa, mutta osasi myös kiskoa mattoa sopivasti jalkojen alta. Tuohon kun ynnätään päälle viisiminuuttinen The Unknown -ankkuri, niin helppo on uusiin maailmoihin tähyillä.

Mika Roth


Juovat Juovat: Juovat

Juovat on suomenkielistä ysärivaikutteista vaihtoehtorockia punkpopahtavilla kulmilla soittava helsinkiläisyhtye, jolla kitara särisee, soundi paukkuu ja tekstit tummuvat reunoiltaan. Debyytti-EP:tä ei ole rummutettu sen kummemmin sinkkujulkaisuin, mutta onhan näissä neljässä siivussa tartuntapotentiaalia.

Jos aloitetaan perkuu nopeasta päästä, niin Betty polkee esimerkillisesti eteenpäin, pitäen melodian valokeilassa ja fiiliksen aurinkoisena. Alle kahden minuutin mittakaan ei aiheuta häslinkiä, kun kaavat ja soitto toimivat. Avausraita Solaarinen on soundeiltaan suttuisempi, lähes noiseisen garagen lähelle kolisteleva, mutta nytkään melodian voimaa ei pystytä hautaamaan säröisen roson alle. Budjetin rajallisuus lienee yksi soundeja koventanut tekijä, mutta rajoitteet on osattu kääntää pääosin eduksi myös Sä olit silloin -ankkurilla. Vokaalit ja mehukkailta vaikuttavat stemmat tahtovat jäädä hetkittäin renkaiden alle, mutta ehkä sekin on olennainen osa kokemusta – ken tietää, kun kyseessä on vasta debyyttijulkaisu.

Esikoinen on kuin kantensa, luonnostelevin vedoin ikuistettu ajankuva. Neljä biisiä mahtuu alle kymmeneen minuuttiin, eikä slovareita tunneta. Melodioiden ja riffien ikuisessa taistelussa syntyy aina jännitteitä, mutta Juovat osaa hyödyntää jo niitäkin. Nyt vain eteenpäin ja ehkä ihan hiukan jalkaa pois kaasulta, joskus edes.

Mika Roth


Kehrä: Tanssiaiskutsu Tuonelasta Kehrä: Tanssiaiskutsu Tuonelasta

Kehrän debyytti-EP summaa totuttuun tapaan uraansa aloittelevan artistin ensimmäisiä sinkkuja, mutta tällä erää kasassa on muutakin kuin hajanainen ’best of’ alkutaipaleesta. Kehrän neljäs, ja allekirjoittanutta ensimmäisenä vastaan tullut, Keinumaan -sinkku, oli jo kuin hellä isku palleaan. Kaunis folkpop ja kovat sanat yhdistyivät tavalla, joka on jäänyt kummittelemaan mieleen – rakentavalla tavalla.

Eikä viiden raidan mittainen EP jätä huomauttelun varaa. Olenkin hämmentyneen ihastunut EP:n ehyestä kokonaisuudesta, joka voisi vallan mainiosti olla debyyttialbumin puolikas. Kehrä laulaa kauniisti kovia sanoja, viehättävien nuottien ja soundien kiertyessä synkkien tarinanpalasten ylle. Tai synkkien ja synkkien. Emme tiedä, mihin leikkausta edeltävä Hyvää yötä ja hyvästi varsinaisesti päättyy, mutta ’mitä jos’ on yksi suurimmista sanapareista aina näissä yhteyksissä. Hallainyö kertoo kirjaimellisesti kuoleman erottamasta parista, kun taas Toisessa elämässä kaipaa rakkaan luokse aikakausien halki. Lattarisoundi istuu äkkiä kyytiin, vaan kaikki toimii siinä missä Lumeneidon jäädyttävä suudelmakin.

Kirjailijanakin kunnostautunut Kehrä hallitsee sanat, mutta myös sävelet, sekä erityisesti sovittamisen jalon taidon. Kuuleman mukaan tekstit eivät ole elämäkerrallisia, vaan niiden voimaa ei käy silti kiistäminen. Pysäyttävän kaunista, ainutlaatuista ja toisinaan myös kovaa kuten itse elämäkin.

Mika Roth


KYYT: elonmerkkei / herää, haamu KYYT: elonmerkkei / herää, haamu
Havoc Entertainment

Isoja ja pieniä kirjaimia, joiden takaa löytyy niin isoja kuin pieniä tunteita. Siitä on kiteytettynä kyse KYYT-yhtyeessä, jonka debyytti on kahden raidan mittainen sinkku. Suomi-emon jälleensyntymää lupaillaan, vaan mitä lopulta saadaan?

Ainakin KYYT tuntee emonsa ja on tutkinut tarkoin genren menneisyyttä. Suomen kielen käyttö on tietysti riski, etenkin kun tunteiden solmunippuja ryhdytään aukomaan surun mustin koskettimin, mutta kahden vokalistin kyky heittäytyä sanojen vietäväksi paljastaa ainakin sydänten olevan paikoillaan. Säksättävämpi A-puoli elonmerkkei kauhoo kaihoa isoin kaarin, raskaasti efektoidun runttariffin iskeytyessä vasten naamaa. Biisiä kasvatetaan kaksi ja puoli minuuttia, lopun tullessa vastaan kuin betoniseinä parkkihallissa. B-puoli herää, haamu on vielä sisarustaankin kiteytetympi rykäisy, jonka simppeli vokaalikoukku olisi ansainnut hellemmät kädet – tai enemmän iskuja. Niin tai näin, KYYT vaikuttaa toisaalta vasta kutittelevan.

Emo tuntuu iholla ja paukkuu jo seinistä takaisin, mutta kun kyse on kuitenkin isosti tekemisestä ja unelmabändien eri osasten frankensteinmaisesta yhdistelystä, niin miksi rajoittaa itseään näin selvästi? Kaksi biisiä, reilusti alle viisi minuuttia ja monta käyttämättä jätettyä vasarointikohtaa. Debyytti on toisaalta mitä lupaavin, joten ei muuta kuin lisää, enemmän ja korkeammalle, koska emohan ei ylärajaa tunne.

Mika Roth


Lust For Lily: Relinquish Lust For Lily: Relinquish

Modernia metalcorea maisemaan tulittava Lust For Lily on tähän mennessä julkaissut kaksi sinkkua ja nyt on koittanut debyytti-EP:n aika. Relinquish ei pidä sisällään samannimistä kappaletta, mutta esikoisesta on lähdetty rohkeasti työstämään omanlaistaan tarinakokonaisuutta, jossa luovuttaminen ja asioista irti päästäminen ovat olennaisia osasia isosta kuvasta.

Avausraita I Veil ja ankkuri Fallen pamahtavat asteikoissa raskaampaan laitaan, mutta julmimmankin mättövaiheen jälkeen koittaa aina jossain kohdin melodisempi osuus. Tuo vuoksimainen liike ja sen eri asteet antavat EP:lle virkistävää potkua. Kahden kitaristin ja rytmiryhmän lisäksi muita ei kuulla, mutta näilläkin aineksin syntyy kyllä sävyjä kylliksi. Vokalisti/kitaristi Akun ääni yltää raskaammasta rypistelystä melodiseen lauluun tuosta vain, eikä isoja kertsejäkään häpeillä. Sinkkuparista etenkin Pale Fondness tarttuu vinhasti korvasta, ja sama tarttuvuustaso löytyy myös Fading Awayn hybridimuodosta, jossa uskalletaan antaa tilaa niin harmonialle kuin rohkean moderneille efekteillekin.

En nosta nuorta ryhmää vielä kultaportailla ylemmäs, mutta siinä määrin tarttuvaa ja tuhtia materiaalia syntyy jo nyt, että nimi mieleen. Sitten vain persoonallisuuspisteitä petraamaan rohkeasti ja sivuille vilkuilematta.

Mika Roth


Mette: Force of Nature Mette: Force of Nature

Laulaja/lauluntekijä Mette jäi kerrasta mieleen parin vuoden takaisen Hear This Tune -sinkun ansiosta. Helkkyvä folk-pop punoi tunteiden moninaisista langoista herkin ottein kokonaisuuden, jossa oli sijaa niin valolle kuin varjolle. Onneksi kyseinen helmi on päätetty poimia myös EP:lle.

Debyytti-EP:lle on mahtunut mukaan toinenkin aiempi sinkku, eikä Run like the River jää millään tavoin sisaruksensa selän taa. Sinkkupari on myös sen kaliiberin avaus EP:lle, että moiseen kelpaa nojata ja jolla onkin jo irronnut mm. radiosoittoa. Mahtikaksikon takana vähäeleisempi Million Stars ja folkimpi I Don’t Mind piirtelevät kuvionsa pienemmin piirroin, mutta mitenkään vähäisemmiksi ne eivät jää, vaan ennemminkin kaikkia neljää osasta tarvitaan täydentämään kuva nimeltään Force of Nature. Teksteissä vilahtelevat minuuden kysymykset, valinnat ja vaihtoehdot, mutta negatiivinen tummuus jätetään onneksi toisille ja toisiin kertoihin.

Metten folk-pop on kiistatta melankolista, mutta melankolian ei tarvitse merkitä lohdutonta surua ja murhetta. Etenkin Run like the River korostaa tuota sangen pohjoisamerikkalaista kykyä nähdä varjoissa myös valon jäljet, sekä tulevat mahdollisuudet, mikä antaa koko EP:lle virtausvoimaa.

Mika Roth


Miehala: Sons of Alaheim Miehala: Sons of Alaheim

Varkautelainen thrash metal -bändi Miehala uskoo genren toimiviksi havaittuihin oppeihin. Pandemian aikana perustettu ryhmä posauttaa satunnaisen kuulijan aikakapselilla suoraan 80-luvun kultaisiin vuosiin, noin soundillisesti ja tyylillisesti nyt ainakin.

Sota, tuho ja hävitys ovat tuttuja thrash-aineksia jo historiasta, eivätkä teemat ole kuihtumaan päin tässä maailmanajassa. Sons of Alaheim saattaa otsikollaan viitata menneisiin mittelöihin, mutta sodan pedot ja kauhut ovat ajattomia. Simppelisti nimetty War iskee koukkua alahuuleen, eikä ykkössinkku petä. Nostaisin silti ässän eteen kakkossinkku Into the Voidin, jonka tapporiffi tekee tyylillä kunniaa thrashin suurille ja mahtaville. Edeltäjiltään voi kuulostaa, ryöstämättä silti suoraan ketään tai mitään. Päälle viisiminuuttinen makupala väliosineen kaikkineen onkin parasta, mitä EP pystyy mielestäni antamaan, vaikka Altar puristaakin mukavasti alempaa ja avausraita Torch the Children mellastaa aikansa.

En edes lähde puhumaan soundillisesti modernisaatiosta, sillä se ei taida olla bändin asialistalla – koskaan. Sen sijaan riffikynää vain terävämmäksi ja uskoa siihen, että sata lasissa saattaa joskus toimia heikommin kuin pieni kaasusta irti päästäminen. Olkoon em. Into the Void selvin todiste moisesta ajattelusta.

Mika Roth


Nuuksio: En Annan Gång Nuuksio: En Annan Gång
Alakulttuuritalo

Nuuksio voi nimellä heivata ajatuksia Espoon suunnille, mutta muusikko/näyttelijä Henrik Heseliuksen musiikillinen sooloprojekti on urbaanilla tavalla ison maailman lapsi. Yleiseksi tyylilajiksi voisi julistaa elektronisen poprockin, jossa rock on lähinnä taustan asennetta ja eteen asettuu dreampopin untuvaisuus.

Muutaman vuoden takaiselta akustiselta tuplasinkulta tutut siivut avaavat neljän raidan paketin, eivätkä Cirklar sekä Inlindad ainakaan kärsi sähköisistä ilmentymistään. Ydin on puolikuiskatuissa ruotsinkielisissä vokaaleissa, jota yhdistyvät alustan miltei häivytettyihin melodioihin. Tämä on äänekästä hiljaisuutta, kuiskattua huutoa, kuulaan tyylikkäiden synien sykkiessä sileiden pintojen alla levottomasti. Etenkin Inlindad välittää tuon puolikuvitteellisen konfliktin sähköisyyttä ilmaan asti. Uudeksi sinkuksi valittu Mer on toimiva puolikent, jonka melodiaan olisi voinut nojata rohkeamminkin ja nimiraita En Annan Gång tuntuu myös jäävän hieman kesken – tai sitten ankkuri vain muistuttaa liiaksi sisaruksiaan.

Nuuksiolla on ihailtavan uniikki ja tyylikäs soundi, joka tosin tuntuu tarpeettomasti sitovan Heseliuksen käsiä. Tuotannon puolella olisikin rohkeammin tehtävä kovia päätöksiä, jotta biisit eivät ole liian monesta kohdasta kiinni toisistaan – mutta moinen on debyytti-EP:llä toisaalta vielä oletettavaakin. Lupaava aloitus yhtä kaikki.

Mika Roth


raunio: Kanto raunio: Kanto

raunio-nimellä toimii useampikin artisti ja yhtye, mutta nyt kyse on Johannes Purovaara -nimisestä laulaja/lauluntekijästä. Hän luo ilmavaa ja avaraa folkpoppia vähin elein, debyytti-EP:n koostuessa neljästä mielenkiintoisesta numerosta.

Tanssijana ja näyttelijänäkin kunnostautunut raunio ymmärtää draaman ja tilan merkityksen, kappaleiden tarkoin harkitut ja viisaasti mitoitetut sisäavaruudet eivät näin varsinaisesti yllättäneet. Akustinen kitara ja laulu muodostavat laulujen ytimen, jonka ympärille raunio sijoittelee pieniä elektronisia elementtejä ja toisinaan hiukan enemmänkin materiaalia. Ankkuriraita Sateenkaaria nousee aina taivaankannelle asti, kaiken pysyessä silti viehättävän pienenä. Signore, Signora on selvin kurotus perinteisemmän kitarapoprockin virtaan ja folkein veto on kiistatta Kanto. Kun kuvaan lisätään popimpi Ajattelen sua niin kasassa on monitahoinen setti, jossa riittää purettavaa sekä löydettävää.

Teknisesti moitteeton EP ei vielä vakuuta kokonaisuutena, mutta biisikynästä tuntuu löytyvän erivärisiä nuotteja ja yleisimmät debyyttiongelmat on osattu välttää. Esikoiseksi Kanto onkin ansiokas biisinelikko, jonka soisi saavan jatkoa vähintään uuden EP:n verran. Hattua päästä myös niin bändin kanssa tehtyjen sovitusten, kuin monitasoisten tekstien ansiosta.

Mika Roth


Teini-Pää: Mietin minne meet Teini-Pää: Mietin minne meet
Soit Se Silti

On kevättalvi, mutta hiukan yllättäen Teini-Pää julkaisikin ’vain’ EP:n. Kolmas albumi antaa siis ainakin hetken odottaa vielä itseään, mutta ei tässä moisesta ruikuteta. Neljän raidan ja lähes 11 minuutin mittainen EP pitää näet kutinsa.

Toistaiseksi ainoaksi julkaisun sinkuksi valittu nimibiisi kuullaan vasta jälkimmäisellä puolella, koska ykköslyöjän paikka on varattu Viime aikoina -herkulle. Yksinäisyys voi olla monelle uhka, mutta biisin kertojalle se on mahdollisuus ja kenties kallis voimavarakin. Tarttuva biisi jää ovelasti kesken, aivan kuin odottamaan vastausta ja/tai toista osaansa. Ehkäpä jatko onkin Ihmemaan kaipuuta, jossa päänsä sisältä kaninkolon/ihmemaan löytänyt Liisa kaipaa aikaa parempaa. Melankoliaa on kyllä leivän välissä, vaan maku ei ole hapan tahi kitkerä, kun melodinen punkpoppis pehmentää asianmukaisesti makunystyrät. Yksinäisyyttä tavallaan kai käsittelee myös sinkkubiisi Mietin minne meet, jolla kaiho virtaa ja ’mitä jos’ -viritelmät satuttavat enemmän kuin antavat.

Onneksi ankkuri Kerron salaisuuden tulee ja pelastaa meidät surulta. Yhtyeen julkaisuhistorian pisin biisi tuntuukin uudelta alulta, seuravalta luvulta ja raikkaalta tuulahdukselta pitkän yön päätteeksi. Eikä siinä yössäkään mitään vikaa ole, mutta aurinkoisempi soundi ja helkkyvämpi sielu istuvat vain päätökseksi.

Mika Roth


Whisper: Xenogenesis Whisper: Xenogenesis

Elämme vuotta 2024, kuuntelen ’alien death metalia’ soittavaa yhtyettä. Alussa lyövät kirkonkellot ja ukkonen jyrisee, ihan oikeasti. Onneksi Whisper sentään oikaisee nopeasti koneensa kokan ja edessämme avautuvat tutut Florida-deathin rämeet. Huh, ehkä se oli vain pahaa unta, tai jotain.

Ykkösraita Phantasmagoria iskee lihakirveensä välittömästi jakaukseen, elokuvamaisten kauhujen vyöryessä satunnaisen kuulijan korville, silmille ja iholle. Läheltä viemäriä muristaan myös Immortal Eyes, jonka punaisessa soundissa on kuitenkin – kaikkien tarkoin harkittujen roiskeiden alla – suorastaan ruotsalaiseksi laskettavaa tyylikkyyttä. Ei ole teurastajaa veriessuun katsomista, sillä nämä heput osaavat jalostaa olentojaan. Parhain on kuitenkin jätetty viimeiseksi, sillä raskaasti alas painava ankkuri Xenogenesis löytää mielestäni onnistuneimman kulman Floridan brutaalin death-mätön ja toismaailmallisen kauhuilun välissä. Toki välissä kuultava plus 30-sanaisella nimellä varustettu sekasikiökin yrittää sotkea pasmoja, mutta nämä huminakiippariviritelmät kuuluisivat kyllä dark wave -sivuproggiksiin.

Perinnetietoista lihakirveen heiluttelua, joka osaa kuitenkin hyödyntää modernimmat vibansa. Eikä alien death metal toisaalta kaadu ylinäppärään kikkailuun, kun muistetaan todellisen ydinluun herkullisuus.

Mika Roth


Willie & Isimasa: Akselin ympärillä Willie & Isimasa: Akselin ympärillä
V.R. Label Finland

Olen yhä vakaasti sitä mieltä, että Willie & Isimasa -yhteistyön ensimmäinen julkaistu hedelmä, eli reilun vuoden takainen Avaruudenmies-sinkku osui keskelle maalitaulua. Funkahtavan rapin ja kepeän rockin yhteissumma huitoi taivaita, siis muutenkin kuin tekstiensä puolesta.

Willien säveltämät biisit ovat saaneet Isimasan lyriikkakynän virtaamaan, minkä lisäksi sanaseppo on tuonut soosiin mukaan samplet, synat ja rytmisoittimia. Koska mitään isompia rajoja ei muistettu pystyttää, lähtee duon mopo keulimaan yhden jos toisenkin (kuvitteellisen) aidan yli, läpi ja vierestä. Muutos keikuttaa reggaen kanoottia ja Onnellinen astelee hiphopin tummempia kujia huppu silmillään, mutta rikkaus on voimaa ja laveus todellista vapautta. Lentokoneen kyydistä löytyy jopa jotain countryn ja syvän etelän juttuja, joihin supermodernit laulusoundit ampuvat tarpeellisia hengitysreikiä. Kyllähän EP on lähes sirpaleisen rikas, mutta mielestäni Päätä jo -avausraidan akustinen bonusversiokin sopii karmeihin.

Willie & Isimasa ovat löytäneet vapaudesta voimaa, jonka optimaalinen annosmitta EP voi hyvinkin olla. Toisaalta ajatukset lähtevät helposti leikkimään siihen suuntaan, että josko niitä rajoja puskisi vieläkin kauemmas, toisen EP:n ja ehkä peräti albumin verran… Toivossa on hyvä elää.

Mika Roth




Lukukertoja: 1137
Facebook
Artistihaku
Pieniss� my�s