Pienet

Pienet - Toukokuu 2024

10.05.2024


Babebee: whatislove2u? Babebee: whatislove2u?
Epitaph

Yhdysvaltalaisartisti Babebee jatkaa pienjulkaisujensa sarjaa synavetoisen poprockin dreampopihtavalla puolella. Viime vuoden loppupuolella ihastelin A PROPHECY -EP:n sulavuutta ja samat sanat ovat jälleen kohdallaan, sillä whatislove2u? on otsikkonsa mittainen tunnelankojen vyyhti.

EP:n viisi raitaa eivät kellota yhdessä edes kymmentä ja puolta minuuttia, mutta tarvittava mahtuu kyllä tarkoin mitoitettuun tilaan ja aikaan. Kuulaaksi tuotettu elektroninen äänimaisema on silkkaa keveyttä ja ohutta yläpilveä, jossa on toki varjonsa. Babebeen korkeilla taajuuksilla liikkuvat vokaalit sulautuvat osaksi maisemaa ja tämän myötä sanat tahtovat toistuvasti lipsahtaa ohi, kauniin äänivirran johdattaessa ajatukset rauhallisiin paikkoihin. Helmikuinen sinkkuraita Gogo kuullaan vasta neljäntenä, mutta joukon menevintä pop-helmeä kelpaa odotella muista hetkistä nauttien. Blissin kimmoisa melodisuus ja Next 2 U -raidan kummat soundit leikittelevät samoilla osasilla, mutta piirit eivät käy liian pieniksi.

Babebee pystyykin toistuvasti ylittämään jälkensä minkäänlaista sotkua aiheuttamatta. Eivätkä edes menneitä suhteita ruotivat tekstit riko soundien luomaa somaa söpöyttä. Happy Ending viskaa ankkurina kehään tuhdit drum’n’bass taajuudet ravistellen ja korostaen nähtävästi kaiken jatkuvuutta.

Mika Roth


Daytime TV: Island. Daytime TV: Island.
DTV Records

Daytime TV on Edinburghista kotoisin oleva rockyhtye, jonka EP:n nimeen kuuluu piste. Alleviivaava ja korostava piste. EP on bändin tapa päästää irti menneestä ja tehdä sitä mistä se itse pitää, mikä on tässä tapauksessa aikakaudet sotkevaa kitararockia.

Tähtäimessä oli kuuleman mukaan 80-lukulainen räime, jonka perustalle muut aikakaudet pinoutuisivat ja lopputulema on kiistatta energinen rockpaketti. Viisi biisiä saadaan mahtumaan reilusti alle 14 minuuttiin, eikä kiire ja hoppu silti pilaa ainuttakaan numeroa. Toki uusimmaksi sinkuksi valittu Lost in Tokyo olisi voinut jatkua vielä neljännenkin minuutin, mutta tuskinpa loppusumma olisi juuri tuosta enää noussut. Melodisesti läpi seinien ryskyvä Fear osaa lennättää palaset ilmaan tyylillä ja vääristyneillä äänillä leikittelevä Waves ampuu osan nuoteistaan mielestäni jopa 70-luvun lopun uuden aallon keinoin. Nytkin ydin on tarttuvassa melodiassa, mutta jokaiselle raidalle puetaan toisistaan poikkeavat asut, eikä äänivalleja rakennellessa jäädä ainakaan lyhyiksi massiivisuudessa.

Island. on isosti soivaa ja eetterin itselleen valloittavaa kitararockia, jossa elektronisuus on koodattu syvälle soundiin. Vokaaleissa uskotaan melodiseen voimaan, huudahduksia ja räyhäkuoroja unohtamatta, mutta silti koen kaiken samalla terveellisen pieneksi. Isoa soundia ja energiatasoja, mutta hallitusti ja tyylikkäästikin.

Mika Roth


Hole In Tone & Heikki Pöyhiä: Tyttö keinussa Hole In Tone & Heikki Pöyhiä: Tyttö keinussa

Hole In Tone & Heikki Pöyhiä on lappeenrantalais-imatralainen yhtye, jonka keulilla laulaa näyttelijänäkin toimiva Pöyhiä. Käsin kirjoitetussa saatelapussa korostuu ryhmän projektimaisuus, tyyliin ”tällaisella kokoonpanolla tällä erää”, kolmen eri raidan ollessa kolmen eri kirjoittajan säveltämiä.

Projekteja tulee ja menee, mutta jotain satsaamisen määrästä kertoo se, että fyysinen kappale kuitenkin on tehty ja studiossa on selvästi satsattu tekemiseen. Nimibiisillä isosti soiva suomenkielinen poprock saa väriä niin hard rockin paukkeesta, kuin rumpalin selvistä Rush-vaikutteista – mikä on tällä erää vain positiivinen asia. Kakkosraita Naapuri nostaa svengipitoisuuksia, pehmentää soundia ja notkistaa polvia, kun tarinoiden episodimosaiikissa viistetään yhtä jos toistakin kohtaloa. Ankkuriraita Antaa sataa pistää tupakan palamaan ja istahtaa alas öisen kaupungin viileälle puistonpenkille. Sade laskeutuu hellänä, hiljaisena, pohtivana, pisaroiden lohduttaessa ja melankolian tiivistyessä ilmaan.

Kolme kappaletta, kolme toisistaan selvästi eroavaa vaihtoehtoa. Numeroista nivoutuu kuitenkin jotain, jota voisi kehittää rohkeasti eteenpäin. Kolmipäinen teos ei ole mikään hurja hirmu, vaikka nimiraidan puolipopedointi alussa hiukan arveluttikin. Naapurin groove ja ankkurin tunnelmallisuus voisivat mainiosti mahtua pitkäsoitolle, jos nyt EP hiukan kapea formaatti onkin.

Mika Roth


HOOK: Pool HOOK: Pool
Shield Recordings

Ysäristä melopunkkia soittava HOOK pisti komeasti riffiä ja melodiaa jonoon, kun yhtyeen itsensä mukaan nimetty EP esitteli taannoin retroisesta soundista tehoja ammentavan ryhmän taituruutta. Kahdeksan raidan mittainen Pool heiluu siinä rajoilla, että onko tämä nyt pitkäsoitto vain minialbumi, kun mittaakin kertyy ainoastaan 23 minuuttia ja risat.

Epäselvää sen sijaan ei ole se, että parhaat koukut tarttuvat ja altaasta löytyy leveälti melodiapohjaa. Kiekon loppurähinöihin jätetty Solid Piece of Stone on sen kaliiberin osuma, josta moni bändi antaisi vaihdossa paljon. Alkujaan tyystin tavalliselta puolinopealta vedolta haiskahtava Tonight osaa myös purra lujaa ja oikeista kohdin. Parhaita valtteja osataan pihdata sopivasti, eikä sovituksia ole ruuvattu nopeus ja kustannustehokkuus mielessä. Pool onkin ’pelkäksi punkkiekoksi’ ilahduttavan syvä, lavea ja ravinnerikas. Ykköseksi nostettu sinkkuraita The Hand of God sen sijaan onnahtaa yllättäen – isoa soundia ja sovitusta on lähdetty hakemaan, mutta potentiaalia ei saada oikein hyödynnettyä jostain syystä täysin.

Pool on kummallinen kiekko, sillä B-puoli tuntuu muutenkin pieksevän A-puolen. Black Bookin energisyys kumpuaa syvältä ja lyhimpänä vetäisynä Daughter kirii sisäkaaressa miltei kärkeen.

Mika Roth


Hopeasiivet: Unio Hopeasiivet: Unio
Nemolevyt

Elo ilman tunteita voisi olla kirous, mutta toisaalta mahdollisesti siunauskin. Moisia sai pohtimaan Hopeasiivet, joka kiskaisi voimalla maton jalkojen alta. Siinä missä vajaan vuoden takainen Kirje I EP oli isolla kokoonpanolla tehtyä puoliultrabrata, tuuppaa duona luotu EP kuulijan melankolian kaivoon.

Muutos on voimaa, muutos on elinehto, tuppaan paasaamaan etenkin musiikin yhteydessä, mutta nyt piti ottaa toinen ja kolmaskin siemaus uutta sekoitusta ja aina vain hämmästellä. Kaksikon ”cursed pop” kun soundaa joltain kitkerimmän Nick Caven, hiljaisen kuoromusiikin ja sähköttömän Dave Lindholmin sekoitukselta – mikä ei siis ole lähtökohtaisesti ainakaan tietenkään huono juttu. Jotain tuntuu hajonneen, sirpaloituneen, pirstoutuneen, mutta liike ei ole loppunut, peilin palaset ovat edelleen ilmassa. Unio tuntuu jähmettyneiden hetkien helminauhalta, jousien avartaessa aina vain jo miltei tyhjiksi kaluttuja saleja. Laulu on keskiössä, utuiset sovitukset pitävät pääosin akustiset soittimet taustalla ja rytmi syntyy ilman rytmisoittimia. Miltei a cappellaa, lähes klassista, äärimmäisen ohutta – ja kaunista.

Mitä hittoa oikein tapahtui, tekisi mieli kysyä, mutta samaan aikaan en halua tietää totuutta. Jos mitään ns. totuutta nyt on ensinnäkään löydettävissä. Hopeasiivet pisti sääntökirjansa uusiksi, sillä selvä. Jouset ja piano kertovat sielusta lausuttujen rivien rinnalla uusia tarinoitaan, melankolia jalostuu ja mieli puhdistuu.

Mika Roth


Ice Exiled: Civilization Zero Ice Exiled: Civilization Zero

Ice Exiled on aiemmin Archares-nimellä operoinut metalliyhtye pääkaupunkiseudulta, joka päätti nollata tilanteen. Uusi uljas aika ravisteli kokoonpanoa ja tuoreen rumpalin myötä viisihenkisenä toimiva ryhmä valmistautuu hiljalleen julkaisemaan loppuvuodesta pitkäsoitonkin. Homman nimi on raskas, melodinen ja menevä perinteisempi metalli, jossa ei kaihdeta niin deathin kuin metalcorenkaan partikkeleita.

Tarina ei kerro mahtuvatko kaikki EP:n kolme raitaa tulevalle albumille, mutta avauksena kajahtava nimiralli sillä kuullaan kuuleman mukaan ainakin. Ja miksipäs moista ässää lähtisi piilottelemaan, sillä jouhevasti kulkeva veto päivittää modernia metallia rapsakasti. Kakkosraita Face the Night flirttaa keveämmän kitararockin kanssa säkeistöissä, mutta kertsissä noustaan taas nopean metallihepan selkään. Kolmikannan täydentävä The Satellite (We Call Home) on sisaruksiaan sävyisämpi, pidempi ja hetkittäin progempi numero, joka tuntuu olevan tyystin eri maailmasta tempaistu ihmeellisyys. Albumimitassa näin selvästi toisistaan eroavien vetojen kanssa oltaisiin jo pulassa, mutta nyt haitari (?) saa laulaa siinä missä kasvanut köörikin ja kivaa on. Pinnat vielä runttakohdan monipuolisista vokaaleista kaikkine tasoineen.

Civilization Zero avaa kolme erittäin erilaista tietä, joiden jokaisen voi nähdä johtavan kohti loistavaa tulevaisuutta. Siinähän sitten valitaan, että mitä tehdään, miten tehdään ja tietysti kenelle ja miksi.

Mika Roth


Juhtamo: Sisukas sydän Juhtamo: Sisukas sydän

Juhtamon parin vuoden takainen Onnela-sinkku jumittui koko kesäksi 2022 soittoon ja mielikuvat niin bändistä kuin siihen liittyvästä kesästä ovat yllättävänkin aurinkoisia. Ajat olivat tuolloin haastavia, mutta ironiankin kanssa leikitellyt poprock toi valoa ja iloa noihin päiviin.

Sisukas sydän on tuplasinkku, jolta ei löydy otsikon nimistä siivua, mutta kumpikin biisi kertoo sisukkaasta sydämestä tavoillaan. Ensinnä eteen astuu Älä luovuta ja isolta pianoballadilta löytyy kiistatta niin luonnetta, syvyyttä kuin viestiäkin. Elämän vastoinkäymisissä riittää haasteita, vaan ei pidä luovuttaa. Mies- ja naisvokalisti punovat uskoa tarinan kankaaseen ja piano vain jatkaa kulkuaan keveän popin pinnalla. Ethän hajoa sanoo asiansa vielä suoremmin, syvemmän ja sielukkaamman soundin vetäessä linjaa jonnekin r’n’b:n ja kotoisen iskelmäsynapopin välimaastoon. Näennäisen kevyttä, mutta valoisan pinnan alla on suorastaan äkkisyvää. Aiheet ovat todella kovia, suorastaan vavisuttavia, kun sanoja todella kuuntelee.

Olen kieltämättä hieman hämmentynyt, mutta tämä uusi ja vakavampi Juhtamo ajaa isoja sekä tärkeitä asioita. Tällä erää Emppu ja Raipe maalaavat sinisemmällä paletilla, eikä niukka budjetti tee täyttä oikeutta hienolle materiaalille, mutta sisulla mennään eteenpäin.

Mika Roth


Luurang & Mängi: Kuka kukin on Luurang & Mängi: Kuka kukin on
Löyly-Viihde

Luurang & Mängi lupaavat pistää räpin kaksi kulta-aikaa samaan pakettiin, eikä kolmen raidan kokoiselle riemulle kerry mittaa edes seitsemää ja puolta minuuttia. Nyt noustaan neo boom bapin aallonharjalle – vai noustaanko?

Ykkösenä sisään solahtava Zlatan pistää heti gangsta-soundin jytisemään, mutta pitää rakenteet raa’an simppeleinä. Näin täsmälleen oikean painoiset biitit tuntuvat, harvat samplet osuvat ja taustan kumma ”Luurang, Luurang” -hokema manaa mehukasta uhkaa ilmaan. Tummaa, tummaa, vaan ei liian synkkää. Kobe karistaa selvimmät trap-palat harteiltaan, mutta pitää tähtäyslinjat silti avoimina. Mängi taituroi ja Luurangin trio pystyy hyppäämään läpsystä kehään tuosta vain. Taustalle tuodaan astetta svengaavampaa kamaa, mutta fokus on kirkkaissa valoissa. Hyneman on sitten se rennompi numero, jolla nojaillaan jo taaksepäin ja nautitaan saavutetuista hedelmistä. Ja mikäs siinä on hymyillessä, kun yhteistyö toimii jokaisella sylinterillä, heitolla ja mittarilla.

Kuka kukin on -EP kulkee varjoista valoihin, rytmien pysyessä halki matkan ryhdikkäinä. Sanojen puolella läpät osuvat enimmäkseen maalitaulun keskiosiin, eikä ainuttakaan suoraa hutia lipsahda sekaan – ihan. Eniten tässä kuitenkin vakuuttaa kokonaisuuden teosmaisuus, toimisi isompinakin annoksina, noin vinkkinä.

Mika Roth


MADRED: Breaking Point MADRED: Breaking Point

Lappeenrantalainen thrashremmi MADRED ei ole pitkään aikaan ollut esillä Desibeli.netissä, mutta vanhan liiton kaavoilla leikattua metallia on taottu sitten vuoden 2016 Driver EP:nkin. Rokkaavaa thrashia julkaistiin pandemian aikana jopa pitkäsoitollinen ja nyt on uuden kierroksen aika.

Kuuden raidan mittainen Breaking Point on paria rallia ja muutamaa minuuttia vaille pitkäsoitto, mutta kenties ’pelkän’ EP:n julkaiseminen on tähän väliin täsmälleen oikea siirto. Trioksi kaventunut ryhmä nojaa vahvasti perinteisen thrashin voimaan ja soundi on hioutunut selkeämmäksi, mutta samalla pinnan alla tapahtuu paljon ja monenlaista. MADRED ei ole mikään nostalginen aikakone, sillä 20-luku kuuluu mukana ja kehitys kehittyy. Sinkkuja joukosta ei ole eroteltu, mutta rässillä tavalla rokimpi ja melodisempi Walking the Mile pitää ainakin koukkukädet huutokööreineen kaikkineen avoimena. Nimiraita Breaking Point sinkoilee myös jännästi kaistalta toiselle, ollen periaatteessa normirässäilyä – ja silti jotain enemmän.

EP:n kyky tasapainoilla vähintään kahdessa eri aikaikkunassa onkin kutkuttavaa, ja kun Blood Will Flow pääsee irti, tuntuu vielä pari uutta nyöriä ilmestyvän jostain. MADRED vaikuttaa olevan uuden ajan portaalla, ja vasta seuraava julkaisu tulee todella osoittamaan suunnan tarkemmin.

Mika Roth


Mean Silver Machine: Mean Machine Mean Silver Machine: Mean Machine
Puuma Records

Mean Silver Machine on helsinkiläinen rockbändi, joka ensimmäiset vuotensa operoi Silver Bullets -nimellä. Alusta asti hard rockin klassisempaan suuntaan vakain askelin kulkenut yhtye on tätä nykyä viisihenkinen, ja kokoonpanon laveutta osataan myös hyödyntää neljällä toisistaan eroavalla raidalla.

Varttitunti komean vinyylin parissa sujuu jouhevasti, mutta B-puolen korkkaava Sunny Saturday nappasi ensinnä korvasta pysyvämmän otteen. Thin Lizzyn kotoiseen Hurriganesiin ovelasti naittava rakenne sai oikeasti pysähtymään ja todella kuuntelemaan, sillä ryhmän stemmat ja harmoniat ovat parhaimmillaan noituuteen verrattavia voimia. Samassa hengessä kulkee B-puolen toinen herkku, eli superperinteisesti nimetty, sovitettu ja soitettu Ridin’ USA, joka on kuitenkin nimeään kovempi kuti. Samaisista jutuista on tehty rokkibiisejä jo rock-aikojen alusta asti, mutta edelleen hyvä siivu on hyvä siivu, kun kaikki osuu kohdilleen. Eikä A-puolen biisiparikaan häpeään joudu, sillä nimiraita Mean Machine laukoo hartiavoimin riffiä maisemaan ja Heater tuo kuvaan mukaan ykkösluokan melodian.

Hard rock kulkee ja bändin kyky muuntaa menoaan on huomionarvoinen. Sitten EP:n julkaisun ryhmä on kasvanut kiipparistilla, ja kun vokaalivoimassakin löytyy, niin tässähän on saumaa kasvaa vaikka mihin.

Mika Roth


Muscular: Stand Still Muscular: Stand Still
Drink Tonight

Muscularin toissasyksyinen On the One -pitkäsoitto oli, ja on tietysti edelleen, melkoinen soundikokemus. Rimaa hilattiin tuolloin huimaavan korkealle, kun funkin, soulin ja synapopin yhteinen magia räiskyi sekä rätisi. Ja niin vain samainen rima mennään ylittämään Stand Still EP:n voimin.

Elektroninen funk karkaa täysin lapasesta ankkuriraita Canvasin lyödessä pöytään sellaiset princet, ettei komiammasta väliä. Sampleja kuullaan, koska varsinaista vokalistia koko poppoossa ei ole, mutta ääneen pääsevät myös ”oikeat” soittimet. Sillä ei tosin ole väliä miten äänet on luotu, koska todellinen taika syntyy elektroalkemistien yhdistellessä funkin, soulin, synapopin ja poprockin perintötekijärihmoja toisiinsa. Sähkö ritisee, synat vinkuvat, samplet sihahtelevat ja rajat ne vain venyvät sekä paukkuvat. Kolme biisiä, kolme eri kulmaa tanssilattian ihmemaahan ja kolme onnistumista. Hallstar (Remix) saattaa osua lähimmäs ns. valtavirtaa, mutta yhtye pysyttelee silti selvästi marginaalissa ja nauttii tilanteesta.

Maailma muuttuu, samoin ansaintatavat, mutta verkon suoratoistopalveluista Muscularin herkkuja on turha etsiä. Digiä voi kuitenkin ostaa oikeista paikoista, ja voin vakuuttaa: elektroninen funk myös tuntuu oikeissa paikoissa, joten rohkeasti vain tutustumaan tulevaisuuden musiikkiin.

Mika Roth


Renegade Angel: Jokesters Renegade Angel: Jokesters
Inverse Records

Maailma on alati liikkeessä ja tyylit vaihtuvat, mutta Renegade Angel pysyy itselleen uskollisena. Bändin uusi EP on tuhti rautaisannos perinteistä ja melodista heavy rockia, jossa on mukana kasarista metallia. Eikä siinä vielä kaikki, sillä kolmen varsinaisen biisin lisäksi kahdesta raidasta tarjoillaan vielä toisenlaisetkin versiot.

Ykkösraita on itseoikeutetusti nimisiivu Jokesters, jonka ’oikea’ versio kannattaa ottaa ensinnä haltuun. Vaihtoehtoisen version diskanttisempi ja kireämpi äänimaisema saattaa miellyttää joitain puristeja, mutta kukin tavallaan. Soldiers of Misfortune laukkaa kohti powermetallin teutoneja täynnä olevia kenttiä, eikä eeppistä vaihdetta emmitä käyttää, kun tulee aika nousta säkeistöjen kummuilta kertsin piikkiin. Tästä herkusta kuullaan myös espanjankielinen versio, jolla Eduardo Tavasci ja David Hernandez pääsevät näyttämään osaamistaan. Herrojen perinteiset metalliäänethän eivät lopu ainakaan kesken, joten a su salud, ja sitä rataa. Meat Loaf -laina Razor’s Edge täydentää köörin, tosin edesmennyt titaani sai siivuun enemmän tunnetta mukaan. Kunnia silti ansiokkaalle yritykselle.

Renegade Angel tekee mitä osaa ja osaa pitää kiinni monesti kalutun genren ydinasioista. On tyylistä sitten mitä mieltä tahansa, niin jo korkea työn taso ansaitsee kiitoksen sekä kumarruksen. Olisiko jo pikkuhiljaa aika sitoa siivuista kasaan ensimmäinen pitkäsoitto? Mielestäni olisi.

Mika Roth


Robin Aro: Värit / Sydämessä ajan aina kilpaa Robin Aro: Värit / Sydämessä ajan aina kilpaa

Robin Aro oli reilu vuosi sitten Desibeli.netin haastateltavana, kun soolouraansa tuolloin hiljalleen käynnistellyt artisti summasi aiemman bändin tarinan. Melodisesta punkrockista on soolona siirrytty poprockin puolelle, mutta mistään itsensä myymisestä on turha puhua.

Ensimmäinen virallinen julkaisu on tuplasinkku, jonka A-puolena soi Värit. Biisin soundipinnat on jätetty raikkaan rosoisiksi, syntetisaattorin särinän ja sydämestä laulettujen lyriikoiden osoittaessa suoraan reilun neljän vuosikymmenen takaiseen new waveen. Simppeliys toimii ja kaiken itse soittanut Aro lataa tulkintaan rutkasti tunnetta. B-puolen Sydämessä ajan aina kilpaa on popahtavampi, melodisempi ja svengaavampi siivu, jolla tosin muodot ja linjat pidetään myös tarkoin kurissa. Taustalla väritellään tuntoja rohkeammin ja päälle neljän minuutin matkaan saadaan sovitettua lyhyitä välipysäkkejä. Vokaalien kerrokset pelaavat hienosti yhteen synien kanssa ja hauskaa tuntuu olevan, vaikka sydämeen sattuukin.

Aron avaus pääsi ehkä hiukan yllättämään, mutta positiivisesti. Kumpikin raita soi pakottomasti, suorastaan vapautuneesti ja muodon karuus antaa vain entistä enemmän vapauksia. Tästähän voi suotuisissa olosuhteissa kehkeytyä vaikka mitä, joten nyt vain lisää biisiä eetteriin, kiitos.

Mika Roth


STINAKO: Mind STINAKO: Mind
Soliti

STINAKOn tuore EP on ensimmäinen lenkki uudesta EP-kolmikosta. Ensimmäinen osa on nimeltään Mind ja sillä artistinimen takaa löytyvä Stina Koistinen tekee yhteistyötä muusikko/tuottaja Timo Kaukolammen kanssa.

Kielenä palvelee englanti, soundimaailma on retroisen elektroninen ja musiikilliset tähtäimet on kuuleman mukaan asetettu 90-luvun trip hopin, sekä 70-luvun kokeellisemman elektronisen musiikin suuntiin. Ei siis mitään aivan vaatimatonta tai simppeliä, ja tuttuun tapaan Koistinen pystyy myös vastaamaan huutoon. Syvemmissä vesissä naksuva Scatter rakentaa yhteyttä Bristolin ja Düsserldorfin välille, tumman rytmikuvion ja jopa krautahtavan soundin päätyessä lopulta samalle autobahnille. Valtavirtaa liki päästään puolestaan, kun björkmaisesti nykivä ja kerrostettu Mess I’m In avaa salojaan. Vokaalit tulevat syvältä sydämestä, ja silti oudon kiehtovasti jotenkin kaiken ulko- tai yläpuolelta. Oblivionin nopeus saattaa jo kääntyä osin vastaan, mutta ankkurin myötä jälkitunne on energisempi ja kokonaisuus ehyt.

Analogiset syntetisaattorit ovat herkkiä välineitä, mutta Koistinen & Kaukolampi saavat sulautettua ne STINAKOn aikakausia halkovaan ilmaisuun. Muotokin on tietysti merkityksellinen, vaan vielä tärkeämpää on materiaalin sisäinen vahvuus. Seuraavat EP:t ovat kuulemma otsikoiltaan Body ja Spirit, ja tämä kaikki saataneen kuultavaksi vielä kuluvan vuoden aikana.

Mika Roth


Vælimaa: Uimahuoneessa EP Vælimaa: Uimahuoneessa EP
Secret Entertainment

Seinäjokinen laulaja/lauluntekijä Vælimaa, eli Markus Välimaa, summasi monia asioita onnistuneesti viime kesänä ilmestyneellä Vielä täällä, melkein poissa -albumillaan. Koronan varjo oli tuolloin yhä pitkä ja tumma, mutta selvästi myös ainakin osin jo voitettu.

Uimahuoneessa EP on kolmen raidan pienoiskokonaisuus, jonka numeroita sitoo yhteen oivallus hetkessä. Kyseinen hetki muuttaa jokaisessa tekstissä maailman, ainakin yhden ihmisen sellaisen. Ankkuriraita Aamuruuhkassa maalailee vielä pandemian jälkimainingeissa harmaata, vaan nytkin valo murtaa tiensä sisään. EP:n selvä ykkösraita on nimikappale, jolla kertoja katselee vanhaa valokuvaa, josta lienee syntynyt myös kansikuva. Kertoja voi vain arvailla, mitä uimahuoneessa on tapahtunut, mutta tunne on positiivinen, jännite rakentava. Biisitrion öisin numero on eittämättä Vaikeneminen kultaa on, jolla Sinatra soi taustalla, ja kirpeä melankolia nipistää ihan pikkaisen – vaan ei pahasti. Nyt hetki paljastaa valitun hiljaisuuden myrkyllisyyden, sanattomuus ei ole hyväksi, vaikeneminen ei ole aina kultaa.

Kolme lyhyttä hetkeä, kolme muutosta ja kolme tapaa astella pois erilaisista tilanteista. Vælimaa luottaa kahdesti hiljaisempaan runkoon, jossa tarkoin valitut äänet saavat kertoa yhtä paljon, tai ehkä jopa enemmän, kuin itse sanat. Työn jälki on väkevää, olemme matkalla eteenpäin.

Mika Roth




Lukukertoja: 932
Facebook
Artistihaku
Pieniss� my�s