Ajankohtaista

Raskaampi albumikooste – Kesäkuu 2024

20.06.2024


Grain of Pain: The Moon Lights The Way Grain of Pain: The Moon Lights The Way
Noble Demon

Grain of Pain on jossain siellä, missä death metalin tumma voima saa ylleen doomin pitkien oksien varjot. Yli puolet debyyttipitkäsoiton yhdeksästä raidasta ylittää viiden minuutin rajapyykin, mutta hartiat kantavat heittämällä niskaan kasautuvan painolastin. Voisin paukutella tekijöiden nimiä pöytään, koska ryhmä on täynnä pohjoisen metallin kovia lenkkejä, mutta se veisi suotta huomiota pois itse asiasta: huiman tasokkaasta esikoislevystä.

Varjoisaa ja mahtavaa on siis ryhmän metalli, mutta siinä on runsaasti tilaa myös melodisuudelle, sekä viehkeämmille pinnoille. Murinavokaalit ovat vaa’an toisessa kupissa, erittäin tasokkaat puhtaat laulut taas toisessa ja tasapaino – sen Grain of Pain naulaa täsmälleen kohdilleen halki levyn. Toisena vetona kuultava Sun For Thee on sellaista metallitaituruutta, ettei mitään rajaa, ja kun perään kajahtaa sinkkuveto The Moon Lights The Way, on voitto jo selviö. Ja nyt on vasta kuultu kolmannes koko annista.

Mikä sitten korottaa Grain of Pain -yhtyeen melankolisen metallin muiden yläpuolelle, mitä se tekee toisin? Tunne, nämä kappaleet, niiden melodiat ja tekstit osuvat yhdessä jonnekin poikkeuksellisen syvälle. Mitään vallankumouksellisen erilaista ei tehdä, mutta silti raidat kuulostavat raikkailta, leikkaukset ja linjaukset uusilta. Eikä levyn tummasti henkivää soundimaisemaa voi kyllin korostaa, koska jo valmiiksi kovat biisit nousevat vielä toiseen potenssiin, kun kokonaiskuva asettuu näin vahvasti uomiinsa. Toki pelissä ovat kovat ammattilaiset, mutta negatiivinen ammattimaisuus loistaa täysin poissaolollaan – uskon kuulemaani, tunnen melodisen surumielisyyden ja syvältä kouraisevat metallikourat vatsassani. Tunne, muuta ei joskus tarvita.

Grain of Pain auraa syvältä doomin kivistä peltoa As Suffering Ends ja Last Morning -raidoilla, mutta edes ne eivät saa kolkon vaunun perää painumaan mutaan. Toisin sanoen: näin se toimii, kun oikeat henkilöt ovat asialla ja tekevät hedelmällistä yhteistyötä.

Mika Roth


Lucidity: Escherian Lucidity: Escherian
Inverse Records

Lucidityn reilun viiden vuoden takainen Oceanum-pitkäsoitto tuli taannoin vastaan ja ehdinkin jo pohtia hetken, mitä melodista post metallia rajoilleen työntäneelle yhtyeelle mahtaa kuulua. Vastaus saapui yllättävänkin nopeasti, kun arviolevypinosta tuli vastaan Escherian. Yhtyeen historian runsaskappaleisin ja pisin pitkäsoitto on monella tapaa kaiken tähän mennessä kuullun hybridi, mutta myös jotain enemmän.

Yhtyeistä nostaa esiin ja huomioi helposti eri asioita ja puolia. Lucidityn tapauksessa huomioni kiinnittyi niin aiemmin kuin myös nyt ryhmän luomaan soundiin. Oliko se jo aiemmin näin syvä, rikas ja yksityiskohtainen? 20 vuotta mittariinsa saanut yhtye tuntuu löytäneen lisää nyansseja sekä pienen pieniä palasia aina vain suuremmaksi – ja kunnianhimoisemmaksi – käyvään palapeliinsä. Escherian on rohkea teemalevy, jolla on periaatteessa yksi pitkä tarina, mutta jonka luvut pääosin toimivat myös irrotettuina ympäristöstään.

Monen linjan huipentuma ja nyörien valmiiksi punoja on albumin sulkeva Escherian Stairs, jonka kera näkyvyydestä kilpailevat kuumimmin sinkkuraita Threads To Follow ja ärhäkkä avaaja Night With No Morning. Nämä ensiluokkaiset numerot esittelevät niin melodista puolta, kuin yhtyeen selvää rakkautta progehtavampaan runttaan. Raitojen välissä Path on taas se melodinen lenkki, josta ei ole niinkään mittava matka mm. Queensrÿchen suuntaan. Spektri vivahteikkuus suorastaan huimaa, kun himpun opethmainen Becoming ruuvaa tiukasti ja samalla soundejaan rikastaen. Elintärkeä albumikokonaisuudelle on puolestaan instrumentaalisuvanto Elusive Light, joka jakaa levyn kahtia.

Escherian on jännittävä pitkäsoitto, jonka suuren tarinan ja draaman kaaret voi joko ottaa mukaan, tai sitten vain keskittyy runnovampiin numeroihin. Tähtäimessä on ollut rikas kokonaisuus, jonka edessä nostan hattua korkealle. Kunnianhimoisuus luo suotuisissa olosuhteissa melkoisia teemalevyjä, kuten Escherianin.

Mika Roth


Post Pulse: Return to the Halls Post Pulse: Return to the Halls
Inverse Records

Post Pulsen brutaali ja raskas death metal tömähti ensi kertaa vastaan kolme ja puoli vuotta sitten, kun oivasti nimetty sinkkuveto Fresh Start osui kohdalle. Äärimmäisyyksiin painuva metalli oli samaan aikaan modernia, voimallista ja groovaavaa, mikä on yhdistelmänä aina huomionarvoinen. Return to the Halls -levyn luvataan yhdistelevän rikkaammin metallin alalajeja. Puhutaanpa jopa EDM ja ambient jazz -vaikutteisesta death metal albumista, vaan mikä on totuus myyntipuheiden takana?

Helsinkiläiset ansaitsevat kiitosta rohkeudesta ja avoimista mielistä, mutta todellisuudessa Return to the Halls on sydämeltään ja sielultaan oikea death metal -albumi. Tosin sangen poikkeuksellinen sellainen. Luontevammin johonkin David Lynchin leffaan sopiva N.Y.C. on öinen jazznumero, jonka arvo on olla osa jotain suurempaa. Samoin industrial-sykettä keskemmäs levyä luova Flood Gate lähinnä laventaa kenttää, sekä saa tietysti rinnallaan soivan My Testament -metalloinnin tuntumaan vieläkin raaemmalta hetkeltä. Aikoinaan ensimmäiseksi sinkuksi nostettu 12-minuuttinen nimiraita jakaa myös taatusti mielipiteitä, kun kuvaan mahtuu jo black metal ja ambient -kaikuja. Tilat ovat kasvamaan päin.

Death metal on Post Pulsen käsissä enemmänkin idea, ajatus ja viittaus, kuin mikään kiveen hakattu muoto. Kitarat ja vokaalit kerrostuvat tavalla, jossa yksittäiset äänet sulautuvat toistuvasti osaksi jotain muuta. Äänimaisema on hetkittäin hälyttävän täynnä materiaalia, mutta suurimmaksi osaksi tunkkainen tukkoisuus vältetään. Ja kun kanavat ovat ummessa, tuntuu sekin olevan tarkoituksellista, osa suurta kuvaa ja ideaa.

Entä mikä tuo idea on, mistä Return to the Halls lopulta kertoo? Suoria vastauksia ei syliin tipu, mutta vihjeitä ja reittejä tarjotaan kuulijalle lopulta hyvinkin avokätisesti. Aggressiivisuus ja energisyys hallitsevat albumin keskustiloja, mutta reunoilla ja alkuun täyteraidoilta vaikuttavilla osilla on mukana yhä vain tärkeämmiltä vaikuttavia aineksia. Askarruttava mysteeri ja death metal -teos.

Mika Roth


Slash the Smile: -We All Smile- Slash the Smile: -We All Smile-
Placeless Records

Metallin ulommilta äärilaidoilta löytyy aina tilaa, kuten Slash the Smile tinkimättömällä debyyttipitkäsoitollaan osoittaa. Rimaa on hilattu uhkarohkeisiin korkeuksiin periaatteella, jossa kokeilumieli on hyve ja mitkään rajat eivät saa kaventaa pelikenttää. Kahden ja puolen vuoden takainen Two Faces EP heijasteli jo samaista periaatetta, mutta tuolloin lopputulos ei ehkä sittenkään vastannut täysin komeiden kaavapapereiden kunnianhimoisimpia lupauksia.

EP:n ja esikoispitkäsoiton välissä on ehditty pistää pihalle peräti seitsemän sinkkua, joista viisi viimeisintä ovat mahtuneet myös albumille. Levyltä löytyykin kaikenlaista metallista, ja kun sanon kaikenlaista, niin myös todella tarkoitan sitä. Pianoslovari Shadowcast tipauttaa leuan lattiaan siinä missä avausruhjeet lärviiin lyövä Terror Error SMiLE!! -veto. Loput numerot sijoittuvat pääosin pelikentän kovempaan laitaan, mutta idea on olla arvaamaton, energinen ja vapaa. Pidetään siis katse kiinni sivupeileissä ja suosittelen myös turvavöiden käyttöä tässä metallisirkuksessa, joka muistuttaa toisinaan peilitaloa.

Kitarat, vokaalit ja rytmiryhmän pauke rikastuvat taustan äänillä, joita ei ole sen kummemmin kreditoitu kellekään. Rikasteet ovat kuitenkin silkkaa maustetta Slash the Smilen kasaan keittämän sopan kyljessä. Shackles OFF! voi näin vispata keskelle metallimylläkkää näpsäkän melodian ja Overrun saa ihan vapaasti liu’uttaa mukaan modernin jenkkivetoisen rockmetallin ja ties minkä emoperinnön sirpaleista kasattua muhennosta. Ei sääntöjä, ei turvaverkkoja, joten sirpaloituuko kaikki lopulta?

Ei sentään. Vaikka yhtye tempoo rattia ja survoo polkimia, ohjaa kaikkea tekemistä myös jonkinlainen suunnitelma. Sen myötä soundit – niin rikkaita kuin ne ovatkin – pelaavat periaatteessa yhden pelikirjan ohjeilla ja vuoristoratamaisesta kyydistä voi hahmottaa parin kuuntelun jälkeen jo pieniä alakokonaisuuksia. Aihepiirin hurmeisuus on taas sellaista luokkaa, että vastuu siirtyy kuulijalle/lukijalle. Klovneista puhutaan, mutta jokerimaistahan meno on.

Mika Roth


Varjola: 100 RUMAA TUNNETILAA Varjola: 100 RUMAA TUNNETILAA
Omakustanne

Modernia raskasta rockia pienillä modernin metallin kuorrutuksilla meille tarjoaa suomen kieleen uskova Varjola. Ensi kertaa Desibeli.netin sivuilla jo ennen pandemiaa esiintynyt yhtye julkaisi debyyttipitkäsoittonsa ensimmäisen sinkun yli kaksi vuotta sitten, joten tässä on rakenneltu hissukseen isoa ketjua. Nyt nuo kaikki seitsemän sinkkua on koottu yksiin kansiin ja kavereiksi on saatu vielä kolme muuta vetoa, vaan syntyykö näistä ihka oikea albumikokonaisuus?

Annetaan suora vastaus heti ja perustellaan sitä sitten. Eli kyllä, sanoisin kasassa olevan riittävän ehyen ja linjakkaan kappaleryhmän. Varjolan rinnalla taustapiruna häärinyt Merta-yhtyeen vokalisti Juhis Kauppinen on selvästi oivaltanut bändiläisten kanssa, mitä kylkiä ja puolia soundista kannattaa milloinkin korostaa. Tekstien ja maisemien dramaattisuus on toisinaan alleviivaavan väkevää, mutta arvokasta korttia ei pelata liiaksi. Vuorottelu kovien soundipintojen ja syvempien melodiasuvantojen kanssa on tietysti temppuna myös vanha kuin taivas, vaan mikä toimii se toimii, eikä muodosta sen enempää.

Runsaasta sinkkukatraasta melodinen piikkipallo Turvapaikka ja Kauppisen virallisesti vahvistama Dissonanssi ovat vakaita numeroita. Todellisia potin posauttajia ovat vuorostaan heti kättelyssä kovat koukut ilmaan viskova Ääriviivat, sekä sisarustaankin ärhäkämmin tarttuva Vapaa pudotus. Kumpikin ässä kuullaan tietysti jo alkurähinöissä, koska näinä päivinä potentiaalisen kuulijan klikkaussormi tulee jähmettää niin nopeasti kuin mahdollista. Samalla logiikalla metallinen nimiveto 100 rumaa tunnetilaa voi olla avaajana riskipeliä, mutta ainakin startti osoittaa kentän yhden päädyn paikan.

Isot kirjaimensa sisällöllään perusteleva 100 RUMAA TUNNETILAA on rankka ja ehdoton albumi, joka kuitenkin osaa ojentaa melodista kättään juuri sopivissa kohdin. Musta ja valkoinen ovat vastakohdat, mutta välistä löytyy myös riittävästi harmaan eri sävyjä, jotta albumin seurassa viihtyy pidempäänkin.

Mika Roth


VK3312: Horrorskooppi VK3312: Horrorskooppi
Omakustanne

VK3312 on perinnetietoista thrash metalia yleensä reilun kahden minuutin mittaisiin pätkiin työstävä yhden miehen projekti. Kaikki sai alkunsa rumpupatterin takana tehdyistä kokeiluista, jotka johtivat kuin luonnostaan rytmivetoisen thrashin pariin. Keväinen Paha pastori -sinkku kiistatta hämmensi ja nyt olisi samaa soppaa luvassa koko padallinen.

Thrash on nopeaa, kulmikasta ja soundeiltaan terävää, mutta sen sielusta löytyy toistuvasti melodisuuden siemen. VK3312 toistaa kieltämättä genren pakolliset kuviot uskollisesti, vaan löytää niiden keskeltä myös koskemattomia korpimaita ja todellista peruskalliota. Toiseksi sinkuksi valittu Kivi äityy suorastaan progehtavaksi, kun ainoana numerona menee ylittämään niin kolmen, kuin jopa neljän minuutin rajapyykin. Mittaa koko kiekollekaan ei kerry juuri 22 minuuttia enempää, joten termi pitkäsoitto on tulkinnanvarainen.

Faktaa on kuitenkin se, että kirves iskee ja nuija heiluu reippaalla tahdilla. Anthraxista ja oletettavasti eräästä leffasarjasta innoittunut Nukke (joka tappaa) pelaa tuimilla säkeistöillä ja napakalla kertsillä. Kaava on ehkä vanha kuin Mustaine, tappava tehokkuus kuitenkin lunastaa kaavan iän. Ankkurina hiekkaa pöllyttävä Faarao mellastaa huutokööreineen jo lähellä muita suuria, mutta nytkin kitka luo vain positiivista lämpöä. Keskellä kiekkoa sinkkujen väliin puristuva AI purskahtelee progeisesti 80 sekunnin ajan, eikä nytkään mitään jää tekemättä.

VK3312 on siitä paradoksaalinen tapaus, ettei se tuo varsinaisesti mitään uutta pöytään, mutta pyyhkii pöydän silti puhtaaksi. Genren opit on ymmärretty, sen taika löydetty ja voima elvytetty. Ehkä avain oli lähteä liikkeelle rummuista, tai sitten vain metallitähdet olivat täsmälleen oikeissa asennoissa, jotta Horrorskooppi saattoi syntyä juuri tällaiseksi. Ehdottaisin tulevaisuuden suunnaksi vahvempaa melodisuutta, sekä suomen kielestä kiinni pitämistä, koska tässä on mielestäni genressään voittava kaava.

Mika Roth


2 Wolves: Not Worth It 2 Wolves: Not Worth It
Werewolf

Viisi pitkää vuotta on kulunut siitä, kun 2 Wolves antoi death metalinsa sekoittua doomiin viimeksi oikein pitkäsoiton mitassa. Ytimekkäästi nimetty ...Our Fault on kuitenkin pitänyt pintansa, vaan en muista ryhmän kuulostaneen aivan näin gootahtavan doomahtavalle aiemmin. Vain kaksi albumin kahdeksasta raidasta alittaa kuuden minuutin rajan, avaajana toimivan No Longerin iskiessä deathdoomin lapion välittömästi syvälle mustiin multiin. Suosin silti pitkässä juoksussa isoista minuuteistaan tehot puristavia Wheel of Unfortunen ja Man of Thousand Faces -vetoja, koska tämä on metallia, joka tarvitsee jokaisen sekuntinsa työn täydellistämiseksi.

Itselleen ainakin nimen perusteella oivan lafkan löytänyt ryhmä ei enää peittele My Dying Briden fanitusta, vaan antaa tumman liekin palaa täydestä sydämestään ja tuo roihu onkin upeaa katseltavaa. Soundin massiivisuus ja syvältä kouraiseva voima ovat ensimmäinen asia, joka vangitsee huomion ja nostaa yhtyeen lukuisten kilpakumppanien edelle. Kitaroiden terävä ja samaan aikaan rokahtavan metallinen soundi istuu pääosin mörisevimpien vokaalien kaveriksi kuin koristeellinen takorautainen risti hautausmaalle.

Aineisten keskinäisen tasapainon löytäminen tällä alalla on herkkää puuhaa, jossa yhtye pokkaa itselleen täydet pisteet. Tekniseltä puolelta kasassa onkin kirjaimellisesti täydellinen paketti. Eikä levy ainoastaan kuulosta hienolta, vaan toinen toistaan murskaavammat kappaleet vierivät raskaana helmijonona kohti vääjäämätöntä loppuaan järisyttäen tannerta ja vavisuttaen sielua. Jälkimmäiseltä puoliskolta löytyvä Sky That Hides the Stars on hetkittäin sisaruksiaan tyynempi osuus, melodian kiertyessä doomdeath-rakenteen ympärille tiukasti, mutta tyyneys on lähinnä tunnetila. Tai oikeammin puolittainen usvaverho, jonka takana uudet mustuuden syvyydet jo odottavat.

8 kappaletta ja 51 minuuttia ovat massiivinen annos doomahtavan gootahtavaa raskasmetallia, mutta albumin arvo on kiistaton. Ankkuriksi jätetty The one that’s gone on viehättävä instrumentaalijälkiluku, joka kruunaa upean albumikokonaisuuden.

Mika Roth




Lukukertoja: 587
Facebook
Artistihaku
Ajankohtaisissa my�s