Musiikkia elokuvasta Jossain on valo joka ei sammu

Alkusyksyn kotimaisen elokuvan tapaukseksi povattu Jossain on valo joka ei sammu valittiin Cannesin elokuvajuhlien ACID-sarjaan. Asiasta mielenkiintoisen musiikillisessa mielessä tekee se, että elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Musta Valo -yhtyeen Lauri-Matti Parppei, joka on ollut keskeisenä hahmona myös elokuvan ääniraitaa luodessa. Kuvaan tarkoitettu ääni on aina puoliksi orpo ilman toista, mutta tässä tapauksessa kokeellinen lähestymistapa on synnyttänyt yllättäviä hedelmiä.

Made

Todettakoon heti alkuun suoraan, että ryhdyin kuuntelemaan elokuvan ääniraitaa, koska se oli juuri Parppein projektiin liittyvä. Osasin myös jo ennakkoon arvailla ja odottaa, ettei luvassa ollut Musta Valo -orkesterille tyypillistä musiikkia. Kaupallisempi post-pop olisi ollut ehkä liiankin arvattavaa, ja elokuvamusiikin saralla avautuvat mahdollisuudet ovat taatusti kiehtoneet Parppeita. Musta Valo -yhtyeen alkuvuodesta 2023 ilmestynyt Valtakatu on kirjoissani yhä viiden tähden kitarapoprock-albumi, mutta se on samalla tyystin toinen asia.

Elokuvan ääniraidalla voi tehdä valintoja, linjauksia ja asioita, joita ’normaalit’ albumit eivät yleensä kestä. Ison osan materiaalista luonut Parppei on rohkealla päällä, mutta hän on antanut etenkin sovitusten ja toteutusten saralla tilaa myös muille. Anna Rosaliina Kauno, Samuel Kujala ja Camille Auer nousevat tekijälistoista niminä useimmin esiin, mutta muitakin nimiä tiimistä löytyy.

Tärkeintä on kuitenkin tiimin yhdessä luoma teos, jonka täysi otsikko on jokaisen merkkinsä veroinen. Soundtrack: Musiikkia elokuvasta Jossain on valo joka ei sammu / Music from the Film A Light That Never Goes Out (Original Soundtrack). Siinähän sitä riittää merkkiä, vaan merkkien takana on myös runsaasti ääniä. Äänet luovat puolestaan mosaiikkeja ja tasoihin jäsentyviä kokonaisuuksia, joiden sisuksiin on kovin harvoin olemassa suoria linjoja. Tai noin olen itse kokenut kuulemani.

Itse elokuvan juoni on yksinkertaistettuna seuraava: menestynyt muusikko palaa kotiseudulleen henkisen romahduksen jälkeen. Paluu menneisyyteen on paluu useammallakin tasolla, kun menneisyys ja nykyisyys nivoutuvat. Ilmassa on kenties Fellinin henkeä, sellaisella 8 1/2 -kulmalla, mutta rakentavasti ja askarruttavasti. Parppein elokuvaa en ole vielä nähnyt, mutta ääniraita on jo nostanut odotuksia sitä kohtaan.

Radion äänten äärellä lapsuuteni viettäneenä sinkuksi valittu Suomen majakat on osin nostalginen tapaus, vaikka monotoninen nimilista saakin ympärilleen äänten sirpalekentän, joka tahtoo viedä huomion pois olennaisesta. Vai mikä olikaan olennaista? Ääniä on luotu tuttujen soitinten lisäksi mm. teipillä, lasikulhoilla, kirjoituskoneella ja posliinikissalla. Kilahtelua, kalahtelua, hyrinää ja värinää, tuiketta ja sanoja, jotka pureutuvat taiderockin hampain ytimeen. Taustaa värittää ahdistuksen tunne, painostavuus ja kaiku, joka tuntuu heijastelevan loputtomiin ääniä.

Halki ääniraidan ääniä on ajettu säröytymisen partaalle. Kaikkea tuntuu leimaavan stalkermainen harmaus, rikkoutuneisuus, hivenen sijoiltaan oleminen. Tuntuu ettei tunnu miltään (versio 0) on kuin usvaa, joka sulkee sisäänsä ja vinkkaa jonkin olevan jatkuvasti näkyväisen rajoilla – ja silti hivenen piilossa. Perään soiva Tuntuu ettei tunnu miltään on periaatteessa selkeämpi muodoiltaan, mutta vasta yhdessä raidat luovat jotain isompaa. Tunteet purkautuvat jälkimmäisessä ilmoille, täydentäen ensimmäisen osan hapuilevan tunnelman ja latauksen.

Albumin avaava Valtakatu 18.9.2024 on tahollaan tinkimätön johdatus Raumalle. Juna-asemalta äänet vievät oletettavasti Valtakatua pitkin kohti Vanha-Raumaa. Kryptisesti nimetty C91M79Y62K97-esittäjä luo 1:10 000 -raidalla jonkin sortin järjestystä alun kaaoksen muuntuessa ja johdattaessa kartan tavoin Kohtaus 37 -raidalle. Sirpaleiden mosaiikit tuntuivat ensi alkuun liian sattumanvaraisilta, mutta kaikessa on silti kehänsä, ratansa ja reunuksensakin. Parppei ei anna liikoja leivänmuruja, mutta oivana synahälypillipiiparina osaa johdattaa äänillä ajatuksia uusiin suuntiin.



Miksi luoda ääniä sähköisillä värkeillä ja rikkoutuvilla astioilla? Miksi ei tekisi niin, jos se auttaa luomaan jotain uutta. Mitä uutta tämä ääniraita on luonut? Siihen vastaavat levyn yksitoista raitaa kukin tavallaan, rajoja vältellen ja omia sääntöjään vauhdissa luoden sekä rikkoen. Äänet ovat lopulta pelkkiä ääniä, jotka kääntyvät yksilöllisesti jokaisen kuulijan mielessä. Lohduta mua on jopa kauniiksi kutsuttava päätös, jonka myötä kannattaa istua hetki ihan hiljaa ja antaa kuvien vielä vilistä hetkisen.

Parppei on joukkoineen luonut jotain, josta voi olla perustellusti ylpeä. Tämä on äänitaidetta sanan varsinaisessa merkityksessä. Siellä jossain on useita valoja, jotka loistavat äänten kautta meille kuin vakaimmat majakat.

Mika Roth