Moses Hazy: The Incredible Flow Of Life Show

Gashopper

T�t� levy� on tullut odoteltua kaksi vuotta takaperin Desibelin toimitukselle saapuneen, b�ndin mukaan nimetyn ep:n ensimm�isist� s�keist� l�htien. Tornio-l�ht�inen rock-kuusikko Moses Hazy lupasi paljon jo tuolloin, jazz-orgaanin ja juurevien puhaltimien maustama menev� rock-keitos kuulosti todella hyv�lt� ja el�v�lt� jo levyll�. Keikoilla sitten homma kuohkeutui entisest��n. Levymuodossa kakkos-ep Again onnistui tarjoilemaan homman viel� selkeit� hittibiisej� kuten Suck My Elbow ja Judas Of Today. Vain taivas oli rajana.

Mist� p��st��nkin alkusyksyyn 2006 ja Gashopperin julkaisemaan debyytti-pitk�soittoon. Moses Hazy n�ytt�� saman tein harvinaislaatuisen luovuutensa � levyll� ei juuri alkuaikojen renkutuksia kuulla, vaan rahkeet riitt�v�t kokonaisen uuden albumin rakentamiseen ilman vanhojen hittien hy�dynt�mist�. Vaarana on tietysti se, ettei levylt� l�ydy yht� vahvaa materiaalia. Ensikuuntelulla t�llainen ajatus viel� py�rikin hiukan mieless�, vaikka samalla tuli ihasteltua, kuinka el�v�iselt� ja tuoreelta kuusikko onnistuu kuulostamaan levymuodossa. Muutaman kuuntelukerran j�lkeen uudetkin kappaleet ovat avautuneet sen verran, ett� niist� pystyy rehellisesti pit�m��n tasavahvoina aiemman Hazy-materiaalin kanssa. Silti sit� uutta Elbowta en ole viel� l�yt�nyt...

B�ndille on annettu aikaa kolme varttia, biisim��r�ss� kymmenen raidan verran. Aika k�ytet��n hyvin. Heti avausraita Flow Of Life tuo yhtyeen parhaat puolet esiin � juureva, menev� ja rouhea rock-potku juhlistuu torvisektiolla, koskettimilla ja Riku Rousun savuisella laululla. Liikkeen voi aistia, vaikkei nykyaikaisilla musiikkivehkeill� edes levyn py�rimist� n�e. Perusasioihin kehottava Play That Damn Guitar nykii kepe�ll� menneiden vuosikymmenien agentti-soulilla, jossa rasvainen funk ja hiippaileva jazz ly�v�t k�tt� suoraviivaisen mutta kepe�n rokin kanssa. Soita nyt sit� hiton kitaraa ja anna fonin laulaa! Ei ole itse James Brownkaan kovin kaukana...

Kilkuttavalla sykkeell� jatketaan. Kengurubensa hyppyytt�� ilmavasti, taustalaululla koristeltuna. Moosesten Paranoid ei saa ly�m��n pirunsarvia kohti kattoa, vaan yhtye l�htee enemm�n tavoittelemaan tunnelmaa, miss� joka kulman takana saattaa napsahtaa. Koska moinen panikoiminen on ��rimm�isen v�sytt�v��, luovii yhtye nopeasti rennompaan askeleeseen. Levyn hiteiksi nostaisin tummana bluesina kiireett�m�sti jahkailevan Brown Crystalin, jonka sielukas kertos�e yhdistettyn� hele��n kapakkipiano-sooloiluun el�� varmasti pitk��n. Siihen viel� v�h�n huilusooloa... aijaijai...

Sit� kiivaampaa rokkipuolta tarjoilee Twice The Pride, Double The Fall, jonka loppurevittely pist�� keikoilla jalan takuuvarmasti vispaamaan. Semmoista herutusta, ett�... St. Walter pist�� p��llek�yv�mmin rokaten, All In Vain herkistelee j�lleen autereisemmin. Haikeasti kaartava Northern Lights on levyn toinen erityist� hehkutusta ansaitseva raita, todistaen yhtyeen olevan my�s mollissa iskev�. Soul Frenzy on mainion riehakas p��t�s t�lle kelpo debyytille, jolla Moosekset todistavat vireen s�ilyneen ja p��n kest�v�n. Pohjoisen herrat tuovat rikass�vyisen hippirokkinsa varmasti uuden isomman kuulijakunnan ulottuville, tai niin ainakin sopii toivoa. Edelleen 2000-luvun rokkib�ndiskenen yksi vahvimpia lenkkej�.