Fullsteam

Tässä se nyt sitten on, Disco Ensemblen uunituore, odotettu ja takuulla otsat suorituspainehiestä märkinä väännetty kolmas studioalbumi. Itse en tosin ole pahemmin mokomaa lättyä odotellut, sillä onhan tämä niin sanottu emopunk nyt aivan pölvästi laji; homogeenisen tennarikokoelman omistavat parikymppiset ulvovat maailmantuskaansa bändin soittaessa taustalla vimmaista skeittipunkkia. Tyylilajille ominainen tapa sisällyttää samaan lauseeseen nousuhumalainen woo-oo–huuto ja menetetyn rakkauden perään tihrustettu kyynel ei sekään vielä ole lakannut hämmentämästä allekirjoittanutta. Ehkä ymmärtäisin paremmin, jos olisin 19-vuotiaana amfetamiinipäissäni kussut kotibileissä sähkökiukaalle, mutta kun en ole. Siitä te ette kuitenkaan varmaan halunneet lukea, kun klikkasitte levyarvion linkkiä.

Jos nyt aivan rehellisiä ollaan, niin edellinen emovastainen meuhkaus oli ehkä suunnattu väärään osoitteeseen, sillä eihän Disco Ensemble suinkaan ole mikään emobändin stereotyyppi. Yhtyeen At the Drive-In–diggailu kyllä kuuluu musiikista läpi edelleen, mutta mukana on myös aimo annos sekalaisia vaikutteita postpunkista stadionrockiin. Uudella levyllä tämä vaikutteiden kirjo näyttäytyy selvempänä kuin koskaan, sillä kyseessä on taatusti bändin musiikillisesti monitasoisin julkaisu tähän mennessä. Mukaan mahtuu sinkkubiisi Bad Luck Charmin tyylikästä uutta aaltoa, Headphonesin sympaattisen suoraviivaista poppailua, Poltergeistin pidäkkeetöntä aggressiivisuutta, sekä Worst Night Out, joka mahtipontisuudessaan istuisi pienellä uudelleensovittamisella vaikkapa Negativen uutukaiselle.

Mitä tekniseen taitoon tulee, on Disco Ensemble varmasti yksi maamme tiukimmin yhteen soittavia bändejä, ja tämä soiton tiukkuus kuuluu levyllä myös yksilötasolla. Magic Recoveriesilla yhtye kuitenkin ottaa harppauksen myös biisinkirjoitusrintamalla. Vaikka edellislevyn kappalemateriaali hittiputkineen oli sinänsä toimivaa, maalasi se samalla bändiä ärsyttävän kapeaan nurkkaan. Onkin mukava huomata, että tällä kertaa kokeiluja uskalletaan tehdä, ja useimmiten niissä myös onnistutaan. Mistään vaikeasta levystä on silti turha puhua, sillä suoraviivaista ja melodista yhtyeen ilmaisu on edelleen, monin paikoin myös aiempaa enemmän. Varsinaista b-materiaalia albumille ei ole tungettu, vaikka jokunen autopilotilla sävelletty osa pistääkin naaman välillä mutruun. Kokonaisuutena bändin kirjoittamat kappaleet kestävät hyvin kuuntelua, mikä on näin hyperaktiivisessa tyylilajissa jo melkoinen saavutus. Pienen alkusulattelun jälkeen Magic Recoveries paljastuukin tekijöidensä kypsimmäksi ja palkitsevimmaksi työksi.