Matti Johannes Koivu: Kauneimmat meistä

M.dulor

"Onko tämä Joel Hallikaista?" Ystäväni esittämä kysymys ei ole täysin tuulesta temmattu, sillä Matti Johannes Koivu on kuudennella pitkäsoitollaan kieltämättä lähtenyt hiukan eri teille kuin mieheltä on tähänastisella uralla totuttu: Kauneimmat meistä on siloiteltua iskelmäpoppia aikuisradioille.

Musiikin tarttuvuudessa ja sävellysten radiopotentiaalissa ei ole tietenkään mitään pahaa. Eikä siinäkään mitään pahaa ole, mihin muottiin tämä kaikki pakataan. Mutta tylsää siinä voi olla. Koivun omaa tuotantoa sisältävistä soololevyistä lähin vertailukohta on miehen toinen sooloalbumi Kovat piipussa. Muut eivät ole olleet siinä määrin bändilevyjä tai muuten suoraviivaista pop-musiikkia.

Vertailussa Kauneimmat meistä häviää kuitenkin joka osa-alueella tuolle levylle, joskin kaikkein vähiten itse biisimateriaalissa. Kovat piipussa -albumilla 70-lukulaiset ilmavat soundit tavoittanut yhtye kannatteli kappaleita. Nyt Koivulla on ennemminkin taustabändi. Tuottaja Tommi Vikstenin ansioluettelosta löytyy Vesa-Matti Loirin Hyvää puuta -kaltaisia radiosoitossa menestyneitä albumeja, mutta yhtä lailla mies on soittanut myös Kauko Röyhkä & Nartussa ja Tuomari Nurmion raakaakin raa'emmassa Korkein oikeus -yhtyeessä. Siksi vaikuttaa, että tämän albumin lopputulos on enemmän artistin tietoista irtiottoa aiemmasta kuin tuottajan sanelemaa pakkorakoa.

Toki Koivu onnistuukin tällä levyllä: reippaammat Kaksi kolmesta ja Tyhjäksi jätetty saavat bändisoitosta energiaa, siinä missä kauniit Kuinka puu kaatuu ja albumin hienoin biisi, Yö kun synkkä on -päätösraita, toimivat vähäeleisempinä. Näiden väliin sijoittuvat keskitempoiset palat eivät sen sijaan tunnu kaikilta osin sovittuvan oikeaan muottiin, silloinkaan kun sävellykset ovat kunnossa. Levyllä on lauluja, jotka olisivat päässeet paremmin oikeuksiinsa maltillisemmilla sovituksilla, joissa Koivun harvinaislaatuinen vahva mutta herkkä ääni olisi noussut paremmin esiin (esimerkiksi Lupaa ettet lähde koskaan). Tekstipuolella artisti onnistuu kuitenkin vaatimattomammissakin esityksissä maalaamaan iänikuisista aiheista kiinnostavia rivejä muutamalla sanalla: painan pään vasten syksyn tuulta/tiedän paikkani/sen kuulin sulta.

Koivu kirjoittaa kauniisti vanhemmuudesta (vaikka en enää saisi sinua kiinni/lupaa ettet lähde koskaan), isän kuolemasta (viis vuotta oli pitkä aika katsoa sivusta/kuinka puu kaatuu) ja kenties siihen liittyen myös lapsuuskodista (Hei älä itke talo/meidät molemmat on tyhjäksi jätetty). Hän kirjoittaa miesten välisestä ystävyydestä ja vanhenemisen väistämättömyydestä (kuka osais vielä nauraa/niin kuin huomista ei oliskaan) sekä vakavien aiheiden lomassa myös hauskan rallin hedelmäpelin pelaamisesta. Koivu on lahjakas taiteilija, siitä ei ole epäilystäkään. Muttei myöskään siitä, että Kauneimmat meistä on hänen kovatasoisen soolouransa heikoin ja hajanaisin albumi. Yleensä kiinnostavimmat asiat tapahtuvat reunoilla. Nyt ne on hiottu pois.