Matti Johannes Koivu: Luonnos

M.dulor

Pitkä matka on kuljettu siitä kun Matti Johannes Koivu julkaisi debyyttialbuminsa Puuhastellen vuonna 2006. Tuon jälkeen on käyty läpi kansantrubaduurin tuotantoa, tehty tinkimätöntä taidetta ja flirttailtu valtavirrankin kanssa koko kansan trubaduurina. Toisinaan etualalla on ollut folk rock, useimmiten akustinen ja kiireetön ilmaisu, mutta aina on myös menty eteenpäin.

Reilun kahden vuoden takainen Lähtölauluja näki Koivun siirtyvän taas askeleen kauemmas totutuimmista uomista ja samaa kehitystä jatkaa tuore Luonnos. Tietysti biisit on melko helppo tunnistaa Koivun kirjoittamiksi ja etenkin synnyttämiksi, mutta tuttu alkuvoimaisuus ja hiljainen rosoisuus ovat entistä vahvemmin läsnä uuden albumin kulussa.

Koivu on hionut huippuunsa tavan kertoa alkuun vähäisiltä vaikuttavilla sanoilla tarinoista suurimpia. Luonnos onkin tekstiensä puolesta yhtä upeaa mielikuvakollaasia halki elämän somien pienten risteyspaikkojen, jotka liian vinhaan livahtavat ohitsemme ja joiden merkityksen ymmärtää useimmiten vasta paljon myöhemmin. Mennyt on uhka ja mahdollisuus, jota sopii tutkia ja josta voi oppia paljon, aivan kuten tulevaisuuskin. Ja historiaan voi tutustua niin juurensa läpikotaisin tuntien kuin niihin yllättäen kompastellenkin, eikä tulevaisuuskaan ole välttämättä aina siellä missä sen kuvittelemme olevan.

Albumia edeltäneet Tulevaisuus ja Aurinko ja tuuli -sinkut perustuivat miltei täysin Koivun lauluun ja akustiseen kitaraan, jos nyt taustalla kuultiinkin mm. viulua ja muita lisäsävyjen luojia. Koskettimet asettuvat säästeliäästi soitettujen rytmisoitinten kera pakan alle pitämään kuvioita yllä mm. viiltävän kauniissa Satuin rantaan ja näin sun lapset uimassa -raidassa, joka kertoo merkittävän osan oleellisesta jo nimessään. Jälleen aikajanat sekoittuvat ja ’mitä jos’ sekä ’nyt kun’ häipyvät hetkeksi ajan pyörteeseen.

Pikkuinen Aivina julistaa rakkauttaan pienelle lapselle ja Oma maa siteitä maahan, sen välittämiin tunteisiin ja väkeviin kuviin folkimmin kuin monet muut sisarukset. Opetan lintuja lentämään nousee liitoon pelimannisoitolla ja kansanmusiikista tutulla poljennolla, Sama asia on puolestaan urbaanin beatrunoilijan kannanotto nykyhetkeen, jossa kaikki joko polarisoituu tai sulaa yhdeksi ja samaksi. Paloja on runsaasti, mutta niistä syntyy yhtenäinen, johdonmukainen ja sanalla sanoen kaunis kuva.

Luonnos todellakin kasvaa ja kehittyy albumina sitä kuunnellessa, sen huoneisiin tutustuessa ja tapoihin tottuessa. Mukana on luonnollisesti tuttuja juonteita, nyökkäyksiä monien suurten tekemisiin, sekä tietysti tavallisia mutta taianomaisia sanoja, joiden muodostamat ketjut saavat pysähtymään elon suuressa virtauksessa.