Jarkko Martikainen & Luotetut miehet, Matti Johannes Koivu
21.02.2016
Sellosali / Espoo
Jarkko Martikainen & Luotetut miehet ja Matti Johannes Koivu osoittautuivat melko oivaksi, toisiaan täydentäväksi paketiksi.
"Mul on semmonen käsitys, että se Matti Johannes Koivu on jotain uskonnollista. Joku kaveri sanoi, että se on kai aika sellasta artsua meininkiä. Että tuskin mitään missattiin, vaikka jätettiin väliin." Niinpä niin. Vaikka tuntuukin hiukan kiusalliselta repostella ohimennen väliajalla salakuultua keskustelua, tässä tarinassa sillä on merkitystä. Ensinnäkin, se kuvaa julkisen huomion valtaa. Maailma oli Ultramariinin tullessa musiikkikartalle ehtinyt muuttua siitä, millainen tilanne oli YUP:lla vain muutama vuosi aiemmin. 1990-luvulla molemmat bändit olisivat saaneet huomiota niin radiossa kuin tv:ssäkin. Pari Ultramariinin kahden ensimmäisen albumin biisiä sai jonkin verran soittoaikaa Yleisradion nuorisokanavalla, mutta yhtye jäi enemmän marginaaliin kuin YUP.
Matti Johannes Koivun soolotuotanto on puolestaan ollut aivan liian ajatonta ja kunnianhimoista isommalle julkiselle huomiolle. Tuoreimman Kauneimmat meistä -albumin pikkukiva radiopoppis on toki päätynyt aikuiskanavan soittoon, mutta sinne entiset YUP-fanit tuskin eksyvät. Siispä kolmen erinomaisen albumin ja ainakin yhden albumiklassikon tehneen bändin keulakuva sekä viisi erinomaista soololevyä ja ainakin yhden albumiklassikon levyttänyt artisti on onnistunut jäämään suurelle yleisölle tuntemattomaksi. Toisaalta, oheinen lainaus kertoo myös ajan hengestä, siitä miten epäluotettavasta toisen käden tiedosta tulee totta, olipa kyse rokotteista, kännykkäsäteilystä tai maahanmuutosta. Koivun tuotanto on kuunneltavissa parin klikkauksen päässä suoratoistopalveluissa tai Youtubessa, mutta mieluummin luotetaan väärään käsitykseen ja "johonkin kaveriin". (Siitäkin huolimatta, että Martikainen ja Koivu tekivät jo vuosia sitten yhteiskeikan, jossa he soittivat vain toistensa kappaleita.)
Selvennyksen vuoksi: Matti Johannes Koivun musiikki ei ole uskonnollista tai "artsua". Ja Koivun keikalla kuultiin koko illan kaksi hienointa esitystä. Lauluntekijä pääsi Sellosalissa harvinaislaatuisesti flyygelin ääreen - ja otti siitä kaiken irti. Mies soitti lopulta noin puolet vajaan tunnin setistään sormet koskettimilla, ja vähäeleisessä soinnissa konserttisalin kehuttu akustiikka pääsi oikeuksiinsa. Vaikka Koivun ääni on kuulas ja persoonallinen, siinä on voimaa aivan eri tavalla kuin hipstereiden indiesuosikkiruikuttajissa.
"Ylesuomi-soundeista" kärsivän tuoreimman albumin kappaleetkin toimivat setissä pääosin hienosti: koko illan aloittanut, pianolla säestetty isätarina Kuinka puu kaatuu, samaa teemaa jatkava Tyhjäksi jätetty ja lapselle kirjoitettu Lupaa, ettet lähde koskaan löysivät paikkansa muutamaa vuotta vanhempien helmien joukossa vaivattomasti. Illan kaukaisin esitys oli Kalatehdas tasan kymmenen vuoden takaiselta Puuhastellen-debyyttialbumilta.
Kun valokeila hiukan ennen Koivun astumista lavalle kohdensi siihen asti seinätapettia olleeseen flyygeliin, ristin kuvitteelliset sormeni biisitoiveiden merkiksi. Kalastajaa ei vieläkään valitettavasti kuultu, mutta upea Laulu pohjoisesta jytisi kylmien väreiden kulkiessa kappaleen tahdissa: kun kuuntelet honkia isänmaan/niin muualla ne ovat puita vaan. Saman Matti Johannes Koivu -albumin (2013) Paratiisi lasilla sai pianon säestyksellä hienosti nyrjähtäneen asun. No, entäs se illan toiseksi hienoin esitys, Laulun pohjoisesta ohella? Taiteilija esitteli 80-luvun lapset lauluna, jonka "piti lopettaa kaikki muut laulut". Vaatimattomana tunnettu lauluntekijäkin tietää siis varsin hyvin tuon teoksen paikan 2000-luvun hienoimpien kotimaisten kappaleiden joukossa - ja nyt nuo mykistävän uljaat melodiakuviot kuultiin poikkeuksellisesti pianosta. Niin ikään flyygelin äärellä esitetty Jos muutat mielesi oli kaunis päätös välittömälle ja hauskallekin setille. Yleisö kuitenkin vaati encorea, joten aivan uusi biisi Grace sai päättää yhden parhaista näkemistäni Koivun keikoista.
Lämmittelijä asetti riman korkealle, eikä sen ylittäminen ollut edes Jarkko Martikaisen kaltaiselle lahjakkuudelle itsestäänselvyys. Keikan aloittaneet Myrsky ja Yhdessä, yhtenä toivat mieleen Bruce Springsteenin, mutta eivät suinkaan musiikillisina referensseinä. Hapuilevat bändiversiot nostivat nimittäin entisestään arvostusta Pomoa kohtaan vanhojen laulujen uudelleensovituksessa. Tosin Yhdessä, yhtenä ei alun perinkään taida olla riittävän vahva sävellys.
Mutta kun alkuun oli päästy, niin annettiin mennä vaan. Epävarmaa aloituskaksikkoa nimittäin seurasivat tuoreimman Koirien taivas -albumin kappaleet, jotka olivat selvästi ehtineet hioutua kiertueilla dynamiitiksi. Samoin tuoreen Kierrätyspiste-ep:n uusvanhoista lauluista parhaiten jytännyt Muovailuvahaa soi räimivänä bändiversiona kuin YUP konsanaan. Sen sijaan Missä kotini on hukkasi sävynsä metelin alle, eikä tavoittanut sen koommin Vesa-Matti Loirin Hyvää puuta -albumin alkuperäisesitystä kuin Martikaisen sooloversiotakaan.
Tosiaan, se äänenvoimakkuus. Martikainen oli taiteillut kotisivuilleen hauskan Punahilkka-mukaelman, jossa enolle on piirretty suuret korvat siksi, että hän voisi kuulla paremmin Sellosalin upean akustiikan. Nyt piirros muuttui yhdessä hujauksessa ironiseksi. Kun ollaan konserttisalissa hiirenhiljaa istumassa pienellä pinta-alalla, tuntuu absurdilta että ihmisten on syytä käyttää korvatulppia - olkoonkin että on kyse rock-keikasta. Sosiaaliset normit estävät pystyyn pomppaamisen ja ilmakitaran soittamisen, puhumattakaan rokkiklubien nousuhumalaisen puheensorinan metelitasosta. Desibelitaso vei terää Martikaisen ja Luotetut miehet -kokoonpanon värikkäästä soinnista, ja tuli korostetusti esille, kun lämppäri Koivu vieraili pianon ääressä. Moderni virsiklassikko Kaikki me kuolemme pian on flyygelisäestyksellä silkkaa hunajankusemisosastoa - siis teoriassa. Nyt pianosta kuului silloin tällöin vienoja pihahduksia, kun bändisoitto hautasi muun alleen. Koivun pianismia "kuultiin" parissa muussakin kappaleessa.
Mutta hyvin Martikainen ja Luotetut miehet soitti, parhaimmillaan upeasti. Isojakin yllätyksiä kuultiin, kuten heidän versionsa Dave Lindholmin Rodeosta. Alkuperäisen kepeää vaivattomuutta se ei päihittänyt, mutta oli hienoa että kerrankin Daven 2000-luvun tuotantoa päätyi coveroitavaksi. Toisena yllätyksenä voidaan pitää YUP-helmeä Väärinkäsityksiä merellä, jossa kitaristi-mandolinisti-viulisti Anssi "kapteeni" Salminen ja Martikainen osoittivat ettei merihätään tarvita vettä. Ema "Drum'n'bass" Hurskainen hoiteli yhtä aikaa nelikielisen ja rummut, kun basisti Luis Herrero loihti tunnelmaa harmonikallaan.
Martikainen tuntui nauttivan täysin palkein siitä, että hänellä on pitkästä aikaa oikea bändi - olkoonkin että se on ollut jo pari vuotta. Mies otti äänestään kaiken irti ja parhaimmillaan laulusoundi olikin silloin, kun tarvittiin eniten potkua. Esimerkiksi Huominen on kaukana ja Ei-toivotut laulut lähtivät kuin tykin suusta, eikä ollut kyse sotalaivan väärinkäsityksistä merellä.
Pieneksi hitiksi tv-sarjan myötä noussut Valssi tanssitaidottomille johdatti puolentoista tunnin kimaran jälkeen miehet lavan taakse. Kun he palasivat, heitä oli jälleen yksi enemmän. Tällä kertaa alleviivattiin, ettei illan asetelma suinkaan ollut mikään Koivu ja tähti: Lämmittelijä päästettiin päärooliin, kun viisikko esitti miehen Kovat piipussa -kulttiklassikon. Sen jälkeen kaahattiin läpi vielä komea Silvia, jolla Koivu istuutui jälleen pianon ääreen. Homo sapiens -finaali ei tuntunut yhtään YUP:ta köykäisemmältä, ja riehakkaimmat kuulijat intoutuivat ponnahtamaan paikoiltaan tanssin merkeissä.
Teksti: Heikki Väliniemi
Kuvat: Tomi Palsa (Jarkko Martikainen) ja Marek Sabogal (Matti Johannes Koivu)
