Rollins: Mustan kahvin blues
10.11.2006
9.10.1990 Tucson Arizona
” ...Juopottelua, tupakointia, murtuneita rystysiä, lusimista, tatuointeja, irtohampaita, moottoripyöriä, köyhyyttä ja väkivaltaa. Ontto ja kimalteleva amerikkalainen unelma makaa henkitoreissaan. Keidas on kuivunut aikaa sitten. Täällä hiekan ja kaktusten mailla on paljon surua. Alle tunnin päästä nousemme lavalle ja sähköistämme tämän tyhjän aavikkoyön.”
Black Flagin ja sittemmin Rollins Bandin dynamo Henry Rollins aloitti tämän esikoisteoksensa kirjoittamisen jo 80-luvulla. Vuonna 1992 Yhdysvalloissa julkaistu Black Coffee Blues on ensimmäinen suomennettu Rollins-teos – viimein suomalaisillakin on mahdollisuus sukeltaa miehen vaivoin padottua väkivaltaa ja vihaa sekä synkeän mustaa huumoria tihkuvaan runolliseen maailmaan. Edellä oleva lainaus kuvaa Rollinsin päättymättömän kiertue-elämän maisemien ohella jollain tapaa myös koko kirjaa. Melkein kaikkea luettelossa olevaa tulee vastaan myös Rollinsin unissa ja päiväkirjoissa, enemmän rumuutta kuin kauneutta. Sähköä piisaa lavariehumisen lisäksi myös synkeissä unen välähdyksissä...
Kirja ponnistaa Rollinsin halusta tutkia jatkuvan kiertämisen ja ilta illan perään kaikkensa antamisen aiheuttamaa uupumusta. Ajatuksia loppuun palamisesta. Kirja on tarkoitettu matkakumppaniksi yksinäisille vaeltajille, Rollins kertoo tavoitelleensa sellaisen kommunikaation vaikutelmaa kun kaksi ihmistä selaa levykaupassa John Coltranen levyjä ja nyökkää ja hymyilee toisilleen.... Hiljaista yhteisymmärrystä, tietynlaista salaliittolaisuutta.
Pääasiassa lyhyistä luvuista koostuva kirja on alkavinaan Rollinsin fanikirjeistä, mutta karkaa nopeasti lyhyisiin, melko useasti väkivaltaisesti purkautuviin välähdyksiin, jotka voivat olla niinkin ytimekkäitä kuin: ”Mies meni töistä kotiin ja ampui itseään päähän.” Kuolema tunkee esiin lähes joka käänteessä, jotkut potkivat vastaan. Välillä tarina voisi olla Rollinsin omaa elämää, useimmiten ei. Todellisuuden ja haaveen raja on tahallaan jätetty hyvin utuiseksi. Hiukan puolenvälin jälkeen palataan päiväkirjamuotoon, vaikka edelleen saatetaan mennä runomuodossa tai pohtia hyvinkin abstrakteja asioita. Lopuksi palataan vielä 80-luvulle unien merkeissä.
Rollins ei pelkää paljastaa itseään ja demonejaan lukijalle ja onnistuu ehkä juuri siksi kaikesta raadollisuudestaan ja vihalla mässäilystään huolimatta maistumaan ihmiseltä. Onneksi miehellä on bändien, puhekeikkojen ja kirjojen kaltaisia henkireikiä, sillä ilman varaventtiileitä mies olisi jo varmasti pimahtanut. Ja Henry Rollinsin alitajuinen maailma on pelottava paikka, on kaikkien kannalta parempi että mies pysyy järjissään ja saa muutkin miettimään rajojaan. Vaihtoehtona voisi olla vaikka: ”Joe ja minä seisoskelemme kadulla. Otan pistoolin esiin ja alan ampua ohikulkijoita päähän. Mainitsen Joelle, että aseeni ei pidä kovinkaan pahaa meteliä.”
Teksti: Ilkka Valpasvuo, kuva: 21361.com/Henry Rollins.com
