Colm Lynch (IRL), Hi-Lo & In Between
24.10.2007
Telakka/Tampere
Telakan Keskiviikon akustisen musiikkituokion pääesiintyjä Colm Lynch oli saapunut paikalle aina Irlannista asti. Kyseessä oli esikois-albumiaan promotoineen miehen Suomen kiertueen ensimmäinen esiintyminen, joskaan miehen elkeistä tätä ei olisi arvannut. Avausaktin jälkeen lavalle ponkaissut sooloartisti halusi tarjota yleisölleen maailman luokan meininkiä. Uskottavuutta tavoitelleet singer-songwriter-elkeet, katon rajaan, ei-minnekään suunnattu katse ja transsimaista keskittymistä merkkaava huojuva lavaliikehdintä purivat varmasti tiettyyn osaan yleisöä, mutta itseäni moinen hieman hämäsi. Tämä tuntui alleviivaavan sitä, että taiteilija on tosissaan.
Totta oli kuitenkin se, että ilmaisultaan herra on melkoinen virtuoosi. Sävykäs ääni taipui laajalle ja monenlaisiin kiemuroihin, mieleen tuli jopa itse Ryan Adams. Kitarismi oli kuitenkin vielä kiintoisampaa. Trubaduureille tyypilliseen tapaan herra ei pikannut, vaan vispasi plektrakädellään kerrassaan vimmatusti. Omintakeinen tremolo-tekniikka oli myös itselleni keikan mielenkiintoisinta antia. Selkeä puute oli sen sijaan se, että vielä melko nuoren kundin rockmainen originaalimateriaali kärsii muutamia helmiä lukuun ottamatta tasapaksuudesta. Kun mies soitti setin jo pitkälle edettyä ensimmäisen coverinsa, Elviksen Suspicious Mindsin, herätti se heti kaljanlatkijoiden mielenkiinnon: tämä jätkähän osaa hommansa! Pisteet on myös annettava siitä, että vaikka paikan päällä ei ollut kuin kourallinen ihmisiä, ei tämä näkynyt pientä pettymystä eittämättä peitelleen artistin esiintymisessä. Päinvastoin, encoret soitettiin vaikka niitä ei erityisesti vaadittu.
Mainio oli myös illan korkannut Hi-Lo & In Between. Vaikka kyseessä oli trio, oli esiintyminen sisäänpäinkääntyneempää ja minimalistisempaa, ja kallellaan enemmän uudempaan, indien kanssa flirttailevaan folk- ja country-kerrostumaan. Yhtyeen sointi perustui enemmänkin harkittuihin sovituksiin kuin jammailuun, ja tämä kyllä maistui itselleni. Akkaria soittavan laulaja Juha Timosen tukena Jussi Suonikon viulu toi kokonaisuuteen hienoa melodisuutta, Sami Sippolan käskemä Rhodes toimi muutamia helähdyksiä lukuun ottamatta lähinnä basson roolissa, ja hyvin toimikin. Ja se tärkein, kappaleet, olivat tasavahvoja ja kauniita, paikoin niistä aisti jopa hienoista riskinottoa. Tamperelaisyhtyeen vaiheita tulee seurattua jatkossa suurella mielenkiinnolla.
Teksti: Sami Nissinen
