28.06.2008
Kaisaniemi/Helsinki
Toinen festivaalip�iv� tarjosi juhlien rikkaimman annin, kun kolmetoista yhtyett� esittiv�t kolmella lavalla musiikkia goottirockista perinteiseen thrashiin, sek� indonesialaisesta gringoresta aina folkahatavaa doomisteluun saakka.
Tuskan lauantain avasi kolmen, ainakin kohtalaisen erityylist� metallia soittavan yhtyeen potpuri. P��lavan korkanneen Kalmahin solisti Pekka Kokko t�ytti lupsakalla olemuksellaan ja j��t� murtavilla jutuillaan soista ja s��ksist� sen, mit� yhtyeen nopea, Children of Bodom-henkinen death-r�ime j�tti vajaaksi. Yhtyeen soisi edelleen hakevan omaa ��nt��n; erottuessaan Marco Sneckin koskettimet piristiv�t menoa huomattavasti, mutta toisaalta vahvistivat COB-assosiaatiota. Vasta ker��ntyv� yleis� otti yhtyeen kuitenkin hyv�ksyv�sti vastaan.
Pieness� teltassa esiintynyt Sotajumala oli anteeksipyytelem�t�n, tyly ja murskaava - mik� on nyky��n deathmetal-yhtyeelle pohjatason vaatimus, ei viel� saavutus. Ison teltan l�mmitt�v� Kiuas oli kiinnostavampi yhtye: heit� katsoessa ei arvaisi tyylin� olevan suomalaiskansallinen powermetal, ei v�hiten rastap�isen laulajan Ilja Jalkasen, ja kielisoittajien Mikon ja Teemun enemm�n pomppumetallista muistuttavan olemuksen vuoksi. Vaikka yhtyeen musiikillinen anti kotioloissa olisikin ehk� melko heppoinen, liven� hyv�ntuulinen ja reipas meininki vei mukanaan. Yleis� oli samaa mielt�, ja kiukaalla varustettuna teltta muuttuikin riehuvaksi p�tsiksi. Syntynyt positiivinen takaisinkytkent� sai itse yhtyeenkin jonkinlaisen hurmoksen valtaan viimeisi� biisej� vedett�ess�.
Lauantain ensimm�inen huippuhetki oli kuitenkin Puolan black-/death-ylpeys Behemoth, joka yrmyili edellisen kerran Tuskassa vuonna 2003. Yhtyeen tykityksen musertavuudesta on paljolti vastuussa rumpali Inferno, ja siksi ilahduttavaa olikin kuulla h�nen iskujensa tulevan l�pi ��nivallista selkein� ja tym�k�in�. Merkillepantavaa on my�s, ett� vaikka p��lava kirkkaana iltap�iv�n� ei ole maalatuille blackmetalisteille otollinen konteksti, ei t�m� mainittavasti haitannut esityst�: heti toisena soitetusta, uusimman The Apostasy -albumin At the Left Hand ov God -biisist� l�htien yleis� oli p�hkin�in�.
Ohessa kovasti uskonnoista viehtynyt Nergal turinoi lempiaiheestaan hotellista l�yt�m�ns� Raamatun ��rell�, k�vi vet�m�ss� maskin p��h�n ennen setin loppupuolella kuultua, helkk��v�ll� riffill��n pirist�v�sti erottunutta Chant for Eschaton 2000:ta ja hehkutti setin p��tt�neen Turbonegro-lainan I Got Erection energisyytt�. Itsevarmuutta herralta ei puuttunut, sill� yleis�n panos sai ankean tuomion: �That is so gay, Helsinki, that is so gay.�
Kontrasti panssaroitujen metallisoturien ja Jyv�skyl�n hillittyjen vaihtoehtometallistien v�lill� oli r�ike�. Viime syksyn� debyyttins� julkaissut Ghost Brigade osasi kuitenkin my�s heilua, ja hy�dynsi hyvin h�m�r�n teltan suomia mahdollisuuksia valoshow�hun ja tunnelmointiin. Albumiakin vaivannut biisitt�myyden ongelma korostui silti ik�v�sti liven�: kun hienovaraisimmat koristeet hukkuivat pois, j�ljelle j�i veto toisensa per��n r�j�ht�v�� dynamiikkaa, jonka teho v�heni joka toistolla. Heid�n esityst��n oli t�st� huolimatta miellytt�v� seurata, vaikkei siit� paljoa muistettavaa k�teen j��nytk��n.
Indonesialainen Noxa oli etuk�teen varmasti t�ysi tuntemattomuus melkeinp� jokaiselle festivaalivieraalle, mutta niin vain t�m� Kaakkois-Aasialainen grindgoreryhm� oli onnistunut t�ytt�m��n pienen teltan kuulijoilla. B�ndin raaka ja siloittelematon m�tke taittui hieman haparoiden ja kompastellen, vaikka yrityst� oli mukana takuulla riitt�miin. Liek� syyn� kompasteluun ollut liev� ramppikuume vai yll�tt�v�n l�mmin vastaanotto, joka tuntui h�mm�stytt�v�n b�ndi� itse��nkin. Tilanteen treenik�mpp�m�isyytt� korostivat viel� entisest��n pitk�t biisienv�lit, orkesterin arpoessa seuraavaa numeroa.
Yht�kaikki Noxa sai palkaksi toistuvia �Noxa! Noxa! Noxa!� huutoja ja yhtye taputettiin viel� takaisin lauteille encorenkin ajaksi. Noxan keikkaa ei voi parhaalla tahdollaankaan sanoa suureksi tekniseksi tai taiteelliseksi voitoksi, mutta suomalainen festivaalikansa oli valmis ottamaan eksoottisen ryhm�n avosylin vastaan, mik� toi tilanteeseen omaa herttaista l�mp���n.
Carl McCoy l�hentelee semi-jumalan asemaa, kun puhutaan perinteisest� goottirockista, sill� miehen johtama Fields of the Nephilim kuuluu kiistatta kyseisen genren kaikkien aikojen kymmenen kuumimman b�ndin joukkoon. Heti t�m�n faktan per��n on kuitenkin todettava, ett� Tuskan lauantaissa englantilainen goottiretkue oli selv�sti v��r� b�ndi, v��r��n aikaan ja v��r�ss� paikassa. Jos keikka olisi siirretty jatkoklubille, tai edes isoon telttaan ja hieman my�hemm�ksi iltaan, tilanne olisi saattanut olla toinen, mutta viidelt� p�iv�ll� ison lavan kirkkaudessa homma ei vain toiminut l�hesk��n niin kuin olisi pit�nyt.
T�t� valitusta ei pid� kuitenkaan miss��n nimess� tulkita siten, ett� yhtye olisi heitt�nyt huonon keikan � p�invastoin! Pitk�ll� Shroud (Exordium) introlla k�ynnistynyt ja Straight To The Lightin voimalla valloilleen p��ssyt setti kulki eteenp�in kuin raiteilla, mutta yhtyeen normaali �emme huomaa yleis�� kikka hajosi metallifestivaalien ulkoilmatilaisuuteen, jossa yleis�� olisi ainakin silloin t�ll�in huomioitava edes jollain tavoin. Ne jotka pitiv�t yhtyeen tyylist� saivat tapahtumasta varmasti kaiken irti, mutta moni 16-kes�inen Slayer ja Kreator fani ei olisi voinut v�hemp�� innostua englantilaisista goottareista. McCoy joukkioineen puski onneksi hankalasta tilanteesta l�pi ammattimiesten lailla, mink� ansiosta ilmaan ei j��nyt turhautumista tai katkeruutta, vaikka yleis� muistuttikin l�hinn� laumaa el�vi� kuolleita, joista vain harva en�� muisti mit� konsertissa pit�isi tehd�.
Fields of the Nephilimin setti rakentui siten, ett� uusimman Mourning Sun -albumin paremmat kaksi kolmasosaa saivat vahvistuksekseen kolme raitaa 80-luvulta. Nuo harvat menneisyyden haamut olivat Moonchild, Trees Come Down sek� Dawnrazor, joista jokainen otettin (olosuhteisiin n�hden) l�mpim�sti vastaan. Uuden albumin siivuista edukseen erottuivat massiivinen Xiberia (Seasons In The Ice Cage), sek� konsertin p��tt�nyt Mourning Sun, joka venyi livetilanteessakin l�hes kymmenminuuttiseksi eepokseksi. Soundeiltaan tuhti ja valaistukseltaan komea keikka sai pient� apua my�s s��n jumalilta, jotka olivat peitt�neet taivaan harsomaisiin pilviin. McCoyn jylh� ��ni oli entisenlaisensa ja minimalistisesti esiintynyt yhtye loi massiivisia ��nivalleja, jotka pureutuivat aina luihin ja ytimiin saakka.
Perjantai
Lauantai osa 2
Sunnuntai
Teksti ja kuvat: Mika Roth ja Mikko Heimola
