Tuska Open Air � sunnuntai

Kolmannen festivaalip�iv�n esiintyj�lista pullisteli yhdysvaltalaisisten m�tt�orkestereiden nimi�, Slayerin erottuessa p��esiintyj�n� v�h�isemmist� seuraajistaan. Mahtui p�iv��n silti muutakin kuin pelkk�� jenkkirutistusta, kuten F�rsaarilta kotoisin oleva Tyr. My�s Korpiklaanin piti esiinty� p�iv�n alkajaisiksi, mutta keikka jouduttiin perumaan koska soittajat ehtiv�t kyll� paikalle mutta soittimet j�iv�t jonnekin matkan varrelle. Metallipelimanneja paikkasi lopulta pikah�lytyksen saanut Before The Dawn.

Samaan aikaan kun Before The Dawn paikkaili pienell� teltalla, oli isolla teltalla tarjolla jotain tyystin muuta. Aikataulua lukiessa saattoi vain ihmetell�, voiko mill��n b�ndill� olla en�� t�t� typer�mp�� nime�? Job for a Cowboy kuulostaa niin klisheiselt� takavuosien halpisleffalta, ett� yhtyett� oli aluksi vaikea ottaa tosissaan. Yhdysvaltalainen death-orkka onnistui kuitenkin yll�tt�m��n positiivisesti MySpacesta l�ydetyill� kappaleilla, joten ei muuta kuin stetson p��h�n ja lehmipoikien kuolotusta rohkeasti todistamaan.

Isossa teltassa odotti kuitenkin jo p�iv�n toinen yll�tys, sill� orkesterin vokalistin Jonny Davyn kurkku oli siin� kunnossa, ettei laulamisesta tullut mit��n. Kuuleman mukaan keikka oli t�m�n takia v�h�ll� peruuntua, kunnes ryhm� p��tti viime tingassa esiinty� ilman solistiaan. Instrumentaali deathcore vaikuttaa paperilla ehk� aavistuksen oudolta, mutta m�tke upposi v�keen ongelmitta ja oikeastaan Job for a Cowboy kuulosti jopa persoonallisella tavalla hauskalta, kun yleis� pyrki t�ytt�m��n puuttuvan solistin paikkaa mylvinn�ll��n.

Megadethin kelkassa pitkin Pohjois-Amerikkaa kiert�nyt yhtye soitti suurin piirtein koko Genesis debyyttialbuminsa ja my�s muutaman vuoden takaiselta Doom ep:lt� kiskaistiin ainakin Entities. Ryhm�n tuore rumpali Jon Rice ansaitsee my�s erikoismaininnan taidostaan py�ritt�� horisontaalisesti tukkaa soittaessaan samanaikaisesti todella tarkasti ja nopeasti.

Killswitch Engage loi vuosituhannen alussa metalcoren historiaa kahdella ensimm�isell� albumillaan, jotka j�risyttiv�t metallimaailmaa erityisesti Atlantin tuolla puolen. Viime vuosina yhdysvaltalaisten metalliylpeys on aurannut tiet� auki my�s vanhalla mantereella ja kuluvan kes�n aikana orkesteri esiintyy muutamilla eurooppalaisilla festivaaleilla. N�ihin festivaaleihin kuului my�s Tuska, joka otti yhtyeen avosylin vastaan.

Iso kentt� olikin t�yttynyt jo mukavasti, kun yhdysvaltalaiset astuivat kirkkaaseen auringonpaisteeseen ja aloittivat osuutensa. Keikka eteni n�tisti k�sikirjoituksen mukaan. Howard Jonesin laulu oli monipuolista ja vahvaa, mik� tuli osoitetuksi viimeist��n Dio coveri Holy Diverilla. Hauskuuttajakitaristi/tuottajaguru Adam Dutkiewiczin s�nt�ily� ja sipsuttelua oli mukava seurata, mutta miest� ei saisi koskaan p��st�� mikin ��reen, kun kyseess� on v�lispiikki. B�ndi viihtyi, samoin se osa kansasta jolle jenkkien metalcore sattui uppoamaan ja settilistakin oli takuuvarmaa korvakarkkia faneille.

Vuodesta 1991 l�htien toiminut Dying Fetus ei ole juuri omaper�isyydell��n hurmannut, eik� b�ndin viime vuotinen War Of Attrition pitk�soitto jaksanut vakuuttaa, joten odotukset retkueen keikkaa kohtaan eiv�t olleet nyt varsinaisesti kovinkaan kummoiset. Synk�t ennakkoaavistukset osoittautuivat nopeasti my�s aiheellisiksi, kun ison teltan estradille kavunnut yhdysvaltalaisorkka tikkasi kappaleita toinen toisensa per��n ilman, ett� numeroita pystyi erottamaan mitenk��n toisistaan. Eturivien fanaatikot vaipuivat ehk� ekstaasiin t�st� brutaalista deathgrindist�, mutta Desibelin edustaja p��tti jonkun ajan kuluttua poistua maisemasta. Kiitos vaan, mutta ei kiitos.

Pienen teltan Shade Empire on haastava b�ndi ottaa haltuun pelk�n keikan perusteella. Yhtyeen musiikki on sekoitus useampaa raskaamman p��n metallilajia, vokalisti Juha Harju lauloi vuoroin puhtaasti, vuoroin bl�kkistyyliin, ja parin biisin kohdalla englanti vaihtui viel� suomeksi. Yhtye hy�dynsi my�s taustanauhoja melko runsaasti, v�liin jopa paikkaamaan naissolistia. T�t� hahmottomuuden partaalla liikkunutta menoa piti koossa Harjun karismaattinen tulkinta, vaikka silti mieleen tuli, ett� persoonallisuus ei synny pelk�st��n poistamalla ilmeisimm�t viitekehykset. Sinisess� savussa ja tuikkivissa valoissa kylpenyt lava oli kuitenkin tunnelmallinen erityisesti viimeisen� soineessa "iltasadussa" Ja pimeys laskeutui.

Ilmaiseeko Tony Kakko asuvalinnoillaan mielipiteens� heviunivormusta, vai onko h�nell� vain poikkeuksellista silm�� v�reille? H�nen yhtyeens�, aina yht� hyv�ntuulisesti esiintynyt Sonata Arctica tuntui olevan hiukan v��r�ss� paikassa - eik� vain kriitikon mielest�, sill� lavan edustan nyrkkimeri oli silmiinpist�v�n vaisu, vaikka yhtyeell� on tiett�v�sti suuri m��r� uskollisiakin faneja. Mahtoiko Tuskan kovin raskas kattaus karkoittaa melodisen kevythevin yst�v�t? Jo pidemp��n on n�ytt�nyt silt�, ett� metallikansan ��rip�ill�, joista yht� Sonatan kuulijakunta edustaa, ei ole en�� paljoa yhteist� kosketuspintaa, ja t�n� vuonna kokoavat tekij�t olivat v�hiss�. Pyroista voivat sent��n nauttia kaikki, ja niit� riitti viimeiseen biisiin asti.

Karl Sandersin johtama Nile k�vi vuosituhannen alussa l�pi sarjan muutoksia, kun kokoonpanosta poistui yli puolet alkuper�isist� j�senist�. Muutokset eiv�t kuitenkaan l�hesk��n aina ole pahasta ja kuinka ollakaan, seuraavaksi b�ndi loi kaksi modernin death metallin merkkipaalua: pitk�soitot In Their Darkned Shrines ja Annihilation of the Wicked. Viime vuonna julkaistu Ithyphallic jatkoi vankkojen albumeiden sarjaa, joten yhtyeen Tuskan keikka oli laajalti odotettu tapaus. Iso teltta t�yttyikin jo ennen keikkaa ��nekk�ist� �Nile! Nile! Nile!� �huudoista, eik� b�ndi peitellyt tyytyv�isyytt��n kun herrat Sanders, Toler-Wade, Kollias sek� vastik��n ryhm�n riveihin kiinnitetty basisti Lollis ottivat estradin omakseen.

Monet b�ndit pystyiv�t luomaan viikonloppuna melkoisia ��nivalleja, mutta ison teltan puolella voiton kisassa taisi lopulta vied� Nile. Kollias on rumpalina samanaikaisesti uskomattoman nopea ja huimaavan tarkka, mik� nyt vain korostui entisest��n kirkkaiden rumpusoundien ansiosta. Lollisin basso yhdistettyn� Sandersin ja Toler-Waden kitarointiin loi puolestaan t�m�n rungon p��lle raskaan, mutta nopean kudoksen, jota n�iden kaikkien kolmen vokalisointi viel� tuhdinsi entisest��n. Aivan kuten levyll�, Nile osasi my�s lauteilla kuitenkin annostella ��nten tulvaa mestarillisesti, jolloin rikkaat yksityiskohdat ja tarkkaan suunnitellut sovitukset p��siv�t kunnolla oikeuksiinsa.

Uuden albumin nimibiisi Ithyphallic sek� samalta kiekolta l�ytyv� Laying Fire Upon Apep tekiv�t teht�v�ns� samoin kuin kolmen vuoden takaisen Annihilation of the Wickedin nimibiisi sek� Lashed to the Slave Stick � ja oikeastaan kaikki muutkin kappaleet, jotka orekesteri esitti. Keikan huonoin puoli oli sen loppuminen selv�sti liian aikaisin, sill� soittoaikaa olisi ollut viel� hyvinkin kahdelle rallille, ettei Nilen hepuilla ollut vaan kiire jo katsastamaan Slayeria...

Pienen teltan viimeinen esiintyj� oli F�rsaarten suurin ja kaunein metalliyhtye T�r. Folkloristit voisivat ehk� kertoa n�ille skandinaavisesta perinn�st��n innostuneille yhtyeille, ett� hei, viikingit ihan oikeasti k�yttiv�t joskus paitojakin. Muuten yhtyeen tulkinta oli toki historiallisesti tarkkaa, f��rinkielisten kansanmelodioiden kutoutuessa keskitempoiseen heviriffittelyyn. Toisin kuin monet muut folkista innostuneet metallib�ndit, T�r ei humppaa, vaan kutoo s�velteoksiaan hyvinkin k�rsiv�llisesti, joten keikasta saattoi nauttia muutenkin kuin sukeltamalla p�� edell� pomppivaan massaan. Ik�v� kyll� uuden Land-albumin Sinklars v�san komeaa a cappella -introa oli typistetty, mutta t�m� oli pieni kauneusvirhe.

Yhtye esiintyi antaumuksella, etenkin pitkin lavaa poukkoillut, stereotyyppisen py�re� ja hyv�ntuulinen basisti Gunnar H. Thomsen, ja laulaja Heri Joensen ker�si irtopisteit� puhumalla �llist�v�n monta lausetta selv�� suomea. Keikan p��tteeksi yleis�� huudatettiin viel� yhtyeen levytt�m�ll�kin juomalaululla The Wild Rover, ennen kuulasta kansans�velm�� Ramun hin unge. Yleis�m��r�ss� Nile veti odotetusti pidemm�n korren, mutta T�riin p��tyneill� ei ollut syyt� katua valintaansa.

B�ndej� tulee ja menee, tyylit muuttuvat aikojen saatossa, mutta yksi asia pysyy ja paranee ja se on Slayer. Kun t�m� kaksikymment�seitsem�n vuotta sitten Kalifornian paahtavassa auringossa perustettu yhtye nousi Tuskan p��lavalle monen kotimaisen metallip��n kes� sai aikaisen huipennuksen. T�t� yhtyett� on vuosi toisensa per��n pyydetty ja toivottu Tuskaan esiintyj�ksi, joten nyt kun aikataulut ja t�htikuviot vihdoin osuivat kohdilleen, saattoi ilmassa aistia valtavan latauksen. Lataus n�kyi my�s v�enpaljoudessa, sill� Kaisaniemen kent�ll� olivat nyt kaikki � ja t�ll� tarkoitetaan siis kirjaimellisesti kaikkia kynnellekykenevi�.

Jykev�t Marshall rivist�t ja niiden v�liin rakennettu rumpust�ndi saivat odottaa viel� muutaman minuutin senkin j�lkeen kun soitto muilla estradeilla oli jo tauonnut, kunnes se yht��kki� tapahtui: Slayer ilmestyi lavalle, God Hates Us All -albumin Disciple kajahti soimaan ja suurimittainen teurastus saattoi k�ynnisty�. V�ki sekosi t�ydellisesti ja pitit, sek� �wall of death�:it olivat t�m�n j�lkeen tuttu n�ky kent�ll�. Yhtyeen uusimman Christ Illusion albumin Cult sai jatkaa viel� hetken tuoreemman materiaalin takomista, kunnes koitti aika sukeltaa menneisiin.

Vaikka Slayer ei varsinaisesti huonoa levy� olekaan tehnyt (Undisputed Attitudea ei lasketa t�ss� yhteydess� oikeaksi Slayer-levyksi ja Diabolus in Musica oli sekin sent��n kohtalainen tuotos), halusi suuri osa v�est� kuulla niit� vanhempia helmi�.

Festivaalihengess� Slayer j�jestikin seuraavaksi thrashin historian oppitunnin, joka k�ynnistyi Chemical Warfaren raa�alla r�iskeell�. Tuloksena lis�� pittaajia, enemm�n nyrkkej� ilmassa sek� suurempaa huutoa, joten ei muuta kun lis�� vanhaa tavaraa ilmoille: War Ensemble, Hell Awaits, Dead Skin Mask� Eip� t�t� parempaa ilotulitusta olisi voinut en�� toivoa. Varsinainen setti p��tettiin tuimalla tavalla kun South of Heaven ja Raining Blood paukkuivat per�j�lkeen maisemaan. T�m� ei tietenk��n riitt�nyt, joten rankkojen aplodien j�lkeen encorena esitettiin viel� Angel of Death, mink� j�lkeen se oli siin�. Slayer poistui lauteilta ja yli 10 000 kuulijaa toipui hitaasti iskuhumalastaan.

Slayerin osuudesta on sanottava viel� se, ett� vaikka keikka oli soundeiltaan l�hinn� keskitasoinen ja liika tungos muutti kent�n suureksi sardiinipurkiksi pysyi tunnelma mahtavana. Biisilista oli t�ytt� dynamiittia vaikka monet merkitt�v�t kappaleet (Mandatory Suicide, Flesh Storm, Seasons in the Abyss...) j�iv�tkin soimatta. Toisaalta kuten aiemmin on jo todettu: Slayer on Slayer ja vaikka soundeja olisi voinut hinkata, ovat ne toisarvoisia kun puhutaan t�llaisesta musiikista, eik� edes kolmen tunnin mittainen keikka olisi pystynyt kattamaan viel� l�hesk��n kaikkia helmi� b�ndin mittavasta diskografiasta.

N�in p��ttyi yhdestoista Tuska Open Air festivaali, joka oli tarjonnut kolmen p�iv�n ajan loistavaa musiikkia melkein yht� loistavassa s��ss�. Jatkoklubeilla riitti t�m�nkin j�lkeen ohjelmaa yllin kyllin aina seuraavan p�iv�n puolelle saakka, ja eih�n seuraavaan kertaan ole en�� kuin vuosi. Sit� odotellessa.

Perjantai
Lauantai osa 1
Lauantai osa 2

Teksti ja kuvat: Mika Roth ja Mikko Heimola