Metalcamp – lauantai
05.07.2008
Tolmin/Slovenia
Lauantain ohjelmasta löytyi mielenkiintoinen keskittymä suomalaista metallia, kun kokonaista neljä orkesteria oli kiinnitetty esittelemään härmäläistä taitoa raskaamman musiikin taonnassa. Päivän itseoikeutettu pääesiintyjä oli Apocalyptica, mutta runsaasti huomiota osakseen sai myös niin ikään kovasta suosiosta Keski-Euroopassa nauttiva Finntroll. Pienelle lavalle sijoitetut Nailed Coil ja Before The Dawn eivät sen sijaan sanoneet niminä varmasti monelle paikallaolijalle vielä kovinkaan paljoa.
Before The Dawnin piti esiintyä pienellä lavalla päivän toisena bändinä, mutta oikean ajan koittaessa estradilta löytyikin tyystin toinen ryhmä. Lyhyen ihmettelyn ja kyselyn jälkeen kävi ilmi, että suomalaisten keikka oli peruuntunut viime hetkellä ja lauteilla riehuva ryhmä olikin paikallinen orkesteri nimeltään Batina. No ei muuta kuin lusikka kauniiseen käteen ja slovenilalaisten keikkaa seuraamaan.
Batina ei saanut heräteltyä edes eturivejä, eikä tuo ollut mikään ihme, sillä yhtyeen musiikkia saattoi kuvata kaunissanaisesti ”hiomattomaksi timantiksi”. Hardcoreen ja deathiin kallellaan oleva metallinkaltainen mäiske oli kyllä raakaa ja rosoista, mutta pääosin negatiivisessa mielessä. Batina yritti kyllä vääntää itselleen voittoa kiitettävällä innolla, mutta kun biiseissä ei ollut tarttumapintaa, eikä riffeistä löytynyt ainuttakaan kunnon koukkua jäi yritys lopulta aika heppoiseksi.
Batinan jälkeen tyyli muuttui entistä mustemmaksi, kun pikainen roudaustauko oli vain ohitse. Synkkyyttä huokuva ja räyhäkkä death/black metalli raikui seuraavaksi vastalauseena aurinkoiselle kuumuudelle, kun belgialainen Creature yritti viihdyttää väkeä pienen lavan varjoisassa ympäristössä. Belgian otus puski eteenpäin mustan metallin keinoin, mutta kyseisen genren alkuvoima oli jäänyt jonnekin matkan varrelle, tai haihtunut aurinkoon. Yleisön seasta löytyvä yksinäinen Belgian lippu kuvasti hyvin yleistä menoa, sillä lippu ei liehunut ylväänä vaan roikkui miltei suorana pienimmänkin ilmanvireen puuttuessa. Creaturen vokalisti Muzdreg vaikutti helteeseen väsähtäneeltä, eikä bändin soitto iskeytynyt kaiken tieltään pyyhkivänä tuulena festivaaliväen päälle, vaan lähinnä touhu muistutti ikävän rutiinin ja suoranaisen pakkopullan yhdistelmää. Vähän aikaa tuota tuli katsottua, mutta ei kauempaa.
Onneksi isolla lavalla meuhkasi Mercenary, joten ei muuta kuin siihen suuntaan. Tanskalaisten death- ja powermetalli sekoitus maistui raikkaalle belgialaisen jumituksen perään, sillä kappaleissa eeppisyys ja aggressiivisuus yhdistyvät tavalla, josta tulee mieleen parikin ruotsalaisorkesteria, mutta joka on myös riittävän persoonallinen. Biisit rullasivat eteenpäin, yhtye näytti vokalisti Mikkel Sandagerin johdolla miten estradilla esiinnytään ja väki viihtyi sekä osallistui panoksellaan mukaan. Huomioitakoon vielä, että tässä vaiheessa päälava kylpi auringonpaisteessa ja lämpötila oli kivunnut yli kolmenkymmenen asteen, joten edessä ei varmasti ollut kellään helppoa.
Mercenary julkaisi vuodenvaihteessa Architect of Lies nimisen albumin, joka on ryhmän viides pitkäsoitto. Settilista perustuikin vankasti uuteen materiaaliin ja bändin tuore basisti René ”Renegade” Pedersen osoittautui livetilanteessa erinomaiseksi taustatueksi Sandagerin laululle, bassotaiteilijan hoitaessa oppositiossa olevan örinäosaston. Uuden albumin Execution Style erottui omana huipennuksenaan ja keikka päättyi 11 Dreamsin fiilistelyihin. Ansaitut aplodit tanskalaisille ja tilanne tämän jälkeen: Belgia 0 – Tanska 1.
Alankomaat on tuottanut aikojen saatossa melkoisen joukon äärimmäisiä metalliryhmiä, mutta Legion of the Damned ei messua belsebubin puolesta. Tuomittujen legioona uskoo perinteiseen ja puhdasveriseen thrashiin, jossa tärkeintä on kova meno ja rullaava soitto. Legion of the Damned onkin miltei täydellistä musiikkia metallifestareille, sillä nämä herrat tietävät miten päätä pyöritetään ja kuinka vauhtia pidetään yllä, unohtamatta kuitenkaan niitä tuiki tarpeellisia suvantokohtia, joiden aikana voi hengähtää ja hörpätä vaikka vähän olutta.
Alankomaalaiset ovat keikkailleet viime vuosina Suomessa jo niin moneen otteeseen, että paitakojulla myytiin jopa bändin Suomen valloituksen kiertuepaitoja. Nähtävästi allekirjoittanut ei ollut ainoa Pohjolasta saapunut, sillä kyseisestä paidasta oli jäljellä enää yhtä kokoa, mutta eteenpäin ja itse tapahtumaan. Eeppisellä introlla käynnistynyt keikka oli niin tekninen, taiteellinen kuin erityisesti soundillinenkin voitto. Mercenaryn paukutettua selvästi ylimitoitetulla äänenpaineella, nousi LOTD:n luoma äänivalli vuorostaan liki optimaalista pistettä. Puolessa välissä settiä rumpalilla oli jonkin sortin teknisiä ongelmia, joka johti parin minuutin taukoon, mutta muuten kaikki sujui mallikkaasti.
Legion of the Damned, Sons of Jackal, Nuclear Torment… Kappalelista kertasi ne olennaiset osat yhtyeen kolmelta ensimmäiseltä albumilta, jotka on julkaistu tasaisesti vuoden välein. Tulevalta neljänneltä albumilta, jonka työnimi on Cult of the Dead, ei kuultu vielä maistiaisia, mutta mitäpä tuosta kun ryhmältä löytyy jo nyt ykkösluokan siivuja yllin kyllin. Suurin osa väestä tyytyi seisomaan sivummalla ja taaempana varjoissa, mutta LOTD sai houkuteltua melkoisen joukon kuulijoita myös aivan lavan tuntumaan, mikä oli hieno saavutus näissä olosuhteissa.
Vahvan suomalaispäivän toinen fenno-lenkki oli Finntroll, jonka humppablack on kasvanut vuosien saatossa oudosta kummajaisesta luonnolliseksi metallin jatkumoksi. Suomipeikot esiintyivät tällä kertaa kirkkaassa auringonpaisteessa, mutta nämä peikot eivät arkailleet valoa vaikka lämpötila korkea olikin. Reilu vuosi sitten viidennen Ur Jordens Djup pitkäsoittonsa julkaissut yhtye on karistanut joitain humppaelementtejä touhustaan. Uudistunut, synkempi sekä eeppisempi Finntroll näyttäytyi myös Tolminin helteessä.
Toki Finntrollin suosio Keski-Euroopassa on ollut jo ennestään tiedossa, mutta kun tämä suomalaisilla festivaaleilla usein pienemmillä estradeilla esiintyvä ryhmä täytti Metalcampin ison kentän, ei menestystä voinut kuin päivitellä – ja tuntea siinä samalla pientä ylpeyttä rinnassa. Trollijoukko vyörytti alkuun pari black-raitaa, kunnes koitti ensimmäisen puhtaamman humppanumeron vuoro ja samalla kaikki pankit räjähtivät. Kentän täysi väki harrasti rankkaa pään pyöritystä, huutoa ja mekastusta, vapaita tanssiaskeleita sekä humppausta. Näky oli uskomaton ja vielä uskomattomammalta sen täytyi näyttää lavalta. Sama kaava toistui läpi keikan: rankemmat numerot tippuivat kyllä ja aplodit irtosivat kohteliaasti, mutta kun tuli vuoro humpata meni yleisö välittömästi pähkinöiksi. Kuka vielä väittää, että tanssimusiikki on muka kuolemassa?
Kaksi vuotta sitten peikkoreen kyytiin hypännyt vokalisti Vreth on muokkautunut varmaksi esiintyjäksi ja herran raaka ääni sekä kuoloisempi laulutyyli sopivat Finntrollin keulille, kuin ryhmynuija peikon käteen. Tunnin mittaisen setin aikana aurinkokin meni pilvien taakse ja lämpötila tippui heti muutaman asteen, mikä oli tervetullutta ja auttoi varmasti osaltaan väen jaksamisessa.
Milanosta keikoilleen suuntaava Mechanical God Creation omaa pitkän nimen lisäksi myös erään pienen valtin. Rankkaa ja ruhjovaa deathia pienin hardcore vaikuttein mättävän yhtyeen vokalisti on näet sangen näyttävän näköinen nainen, jonka ilmoille puristama murina, örinä ja karjunta vetää kuulemma vertoja itselleen Angela Gossowille ja Sabina Classenille.
Pienen lavan edusta olikin täyttynyt mukavasti väestä, kun italialaiset aloittivat osuutensa. Iso osa kuulijoista oli tosin tullut vain ihmettelemään italian kultakurkkua ja reaktiot yleisössä olivat vähintäänkin ristiriitaisia. Jotkut lähtivät täysillä mukaan MGC:n rankkaan deathcore mätkeeseen, osa katsoi taas keikkaa hetkisen ja poistui sitten takavasemmalle. Laulajatar Lucy osoittautui melkoiseksi esiintyjäksi ja neidon ääniala ylsi korkeammista deathrääynnöistä aina mataliin murinoihin saakka, eikä kanssakäyminen yleisönkään kanssa tuottanut ongelmia. Toisesta kitarasta vastaava, ja Lucyn kanssa yhtyeen loppuvuodesta 2006 perustanut Simo, sekä erityisesti basisti Veon pitivät myös menovaihdetta päällä, mutta siitä huolimatta MGC:ltä puuttui eräs olennainen asia: kunnon biisit. Kappaleissa kyllä käytiin läpi dööttiksen ja hc:n perusasioita, mutta aineksista ei saatu luotua yhtään päät räjäyttävää kappaletta. Puolitoista vuotta kasassa ollut ryhmä vaikutti potentiaaliselta, mutta työtä on vielä tehtävä, mikäli metallin mestaruussarjaan on aikominen. Italialaisten setti jäi allekirjoittaneen kohdalta hieman kesken, sillä päälavan suunnalla oli pian alkamassa jotain, jota ei sopinut jättää väliin.
Ruotsalainen metallin kultaista leikkausta alati etsivä Meshuggah olikin vetänyt paikan päälle jo melkoisen määrän kuulijoita, joista iso osa oli löytänyt viereisen mäen rinteestä hyvät istumapaikat. Osalla saattoi olla jo mielessä myös seuraavaksi isolla estradilla esiintyvät Apocalyptica ja Iced Earth, sillä rinteessä varreltaan lyhyempikin juhlija saattoi nähdä esteettä lavalle.
Termit polyrytmiikka ja polymetriikka mainitaan melkein varmasti kun keskustelu kääntyy Meshuggahin suuntaan, eikä tahdin jalalla polkeminen ollut nytkään helppoa – ainakaan yhtäjaksoisesti pidempään. Kahdeksankieliset kitarat, viisikielinen basso, kaikkien metallirumpaleiden ”Mister Fantastic” Tomas Haake ja vokaaleista sekä mitä hulluimmista irvistyksistä vastaava Jens Kidman tarjosivat yleisölle kokemusrikkaan matkan metallimusiikin Mikä-Mikä-Maahan.
Meshuggahin alkuvuodesta julkaistu kuudes pitkäsoitto obZen toi bändiä taas lähemmäs tavallisia kuolevaisia, rytmisen kikkailun jäädessä pienempään asemaan ja raskaan mutta teknisen deathin noustessa etusijalle. Suoremmat lanaukset toivatkin vaihtelua kikkailuun, jolloin tekninen soitto ja rankka metalli täydensivät toisiaan. Yleisö eli alusta lähtien hyvin mukana, mutta Kidman ei ollut lainkaan tyytyväinen rinteessä istuskelijoiden panokseen, sillä oltiinhan nyt metallifestivaaleilla eikä missään puistossa hengaamassa. Parin rinteeseen suunnatun spiikin jälkeen istujienkin laita aktivoitui ja osa loikoilijoista intoutui jopa laskeutumaan kentälle. Auringon laskettua keikka muuttui yhä hypnoottisemmaksi valojen päästessä kunnolla oikeuksiinsa ja Meshuggah poistuikin lopulta estradilta selvänä voittajana.
Ruotsalaisten lopetettua matiikkametallin tuntinsa pienellä lavalla esiintyi Abstinenz, jonka soittoaika Meshuggahin ja Apocalyptican välissä ei ollut mikään helppo. Suurin osa mathmetal faneista oli suunnannut suoraan takaisin leirintäalueelle nestetankkaukseen, eikä paikalle saapuvista sellohevin ystävistä löytynyt varmasti montaakaan raa´an ja primitiivisen blackin ystävää, joka olisi viitsinyt poiketa pikkulavan puolelle.
Abstinenz oli kuitenkin saanut kasaan kourallisen fanaatikkoja, jotka pitivät sitten muidenkin puolesta metakkaa. Ensimmäisenä huomio kiinnittyi kuitenkin siihen, että rummut, koskettimet ja harvat taustalaulut tulivat taustanauhalta. Kahden kitaran ja basson elävä puoli toi soittoon sentään inhimillisyyttä, jota vokalisti Herjan vielä muokkasi omalla alkukantaisella mörinällään ja murinallaan. Saksalaisten black muistutti melkoisesti vuonojen maan 90-luvun legendoista, raivokkaiden blastbeat ryöppyjen, tuimien ja tummien kitaravallien, melodisten ja sinfonisten väliosien, sekä raa´an vokalisointinsa ansiosta. Napakympit jäivät puuttumaan, mutta biiseistä löytyi kyllä ideaa ja koukkua, joten eiköhän bändistä tulla vielä kuulemaan
Lauantain pääesiintyjä Apocalyptica ei juuri esittelyjä kaivannut, sillä ison estradin ympäristöön pakkautunut väki tiesi heti alusta saakka mikä on kupletin juoni. Eturiveistä irtosikin suoraa huutoa ja puhdasta kirkumista jo siinä vaiheessa, kun Toppinen, Lötjönen, Kivilaakso, Sirén sekä yhtyettä livetilanteessa täydentävä Antero Manninen astelivat istuimilleen. Kenttä, rinne ja koko lähitienoo oli täynnä ihmisiä, kun kaikki kynnelle kykenevät olivat tulleet todistamaan sellohevin suurlähettiläiden keikkaa.
Setin alkuun ladattiin pari takuuvarmaa Metallica vetoa ja Fight Fire With Fire sekä Creeping Death tekivätkin tehtävänsä. Bittersweetin aikana pimentyvään yöhön syttyi sytkämeri ja viime vuonna julkaistun Worlds Colliden äkäinen Last Hope nosti lämmöt takaisin kattoon. Uudet albumit jäivät yllättävän vähälle huomiolle vanhempien covereiden napatessa itselleen leijonan osan setistä, mutta kolmen vuoden takaiselta yhtyeen itsensä mukaan nimetyltä Apocalypticalta kiskaistiin sentään Life Burns!, jonka jälkeen alkoi pitkä historiaputki.
Seek & Destroy ja Enter Sandman kasvoivat juuri niin valtaviksi möhkäleiksi kuin voi vain kuvitella ja Edvard Griegin klassinen Hall of the Mountain King esitettiin tietysti, koska ”klassinen musiikki sopii klassiselle metallifestivaalille”, kuinkas muutenkaan.
Soitto päättyi vuoren kuninkaaseen, mutta tietysti luvassa oli vielä encore ja pajatso tyhjennettiin lopullisesti kun Nothing Else Mattersin ensimmäiset nuotit karkasivat ilmoille. Äänekkääseen yhteislauluun päättynyt keikka osoitti jälleen sen, miten tärkeää on tuoda metalliin silloin tällöin jotain uutta sekä erilaista. Kaksitoista vuotta sitten alkanut selloprojekti on muuttunut megaluokan yhtyeeksi, joka kiertää maailmaa esiintyen massafestivaaleilla valtaisille ihmisjoukoille.
Apocalyptican lopetettua osuutensa tuli kiire suunnata kohti pikkulavaa, jossa lauantain kova suomalaisputki oli päättymässä kolmanteen keikkaan. Tuo kolmas ryhmä oli Nailed Coil joka oli pienin tänä vuonna Metalcampissa esiintyneistä suomalaisorkestereista. Kuten arvata saattaa, paikalla ei ollut paljoakaan porukkaa, sillä Iced Earth oli valmistautumassa omaan keikkaansa isolla lavalla ja vankasta suosiosta erityisesti Keski- ja Etelä-Euroopassa nauttiva ryhmä veti katsojia puoleensa kuin hapankaali saksalaisia.
Nailed Coilin tyyli yhdistää rankkaa asennemetallia deathiin, thrashiin ja jopa hardcoreen toimi livetilanteessa yhtä vastustamattomasti kuin täyteen vauhtiin päässyt panssariryhmä. Tangoista löytyi riittävästi rautaa, mutta mikä tärkeintä bändin soitto myös groovasi ja kappaleissa oli riittävästi tarttumapintaa. Keikka eteni mallikkaasti yleisön rellestäessä ja bändin pistäessä itsensä vähintään sataprosenttisesti peliin, kunnes sekaan eksyi se ainoa täytebiisiltä maistuva kiskaisu. Pienen notkahduksen jälkeen kurssi kohosi taas korkeuksiin ja Nailed Coil tarjosi Metalcampin yössä kelpo annoksen A-luokan suomalaista metallia.
Kunnon pittiä ei edessä nähty, vaikka vokalisti ja kitaristi/vokalisti sellaista useaan otteeseen pyysivät, mutta hajanaisia yrityksiä oli kyllä useampia. Nailed Coil ansaitsi esiintymisestään hatunnoston ja vähintäänkin kuusisataakuusikymmentäkuusi papukaijanmerkkiä, sillä harva bändi esiintyi niin energisesti ja antaumuksella kuin tuusulalaiset.
Lontoolainen kuolometallirykmentti Dead Beyond Buried on vienyt tahollaan brutaalin ja teknisen death metallin äärimmäisen pitkälle. Yhtyeen albumit, niihin liittyvä tematiikka sekä kuvasto pursuvat kuolemaa, joten puolenyön kummallekin puolelle levittäytynyt esiintymisaika oli orkesterille otollinen.
Death metal kärsii tällä hetkellä niin valtavasta ylitarjonnasta, että Dead Beyond Buriedin kaltaiset keskinkertaiset bändit alkavat maistua pahemman kerran puulta. Deathin äärilaitoja tutkiva yhtye osasi kyllä asiansa, mutta keikasta tuli mieleen lähinnä tekninen suoritus. Kappaleet kolusivat tuttuja laareja, joista on kauhottu deathin merkkipaaluja kuluneiden vuosien saatossa, mutta DBB ei kyennyt tuomaan tuohon perinteeseen mitään uutta, eikä bändi pärjännyt millään tasolla esikuvilleen.
Englantilaisten tylsää kuoloilua tuli katsottua jonkin aikaa, mutta pian tylsistyminen vei voiton. Samalla päättyi allekirjoittaneen festivaalipäivä, joten ei muuta kuin kohti majapaikkaa ja oletettavan lyhyiksi jääviä yöunia.
Perjantai
Sunnuntai
Maanantai
Tiistai
Teksti ja kuvat: Mika Roth
