Kickstartin lauantai
13.09.2008
Lutakko/Jyväskylä
Lutakon remellyksen toinen iltama alkoi baarilavalta, jossa kuopiolainen kantrin, rockabillyn ja roots rockin maailmoista ammentava The Country Dark alkoi rennosti vispaamaan kotipolttoisia kirvesmurhiaan. Aikaisesta soittoajasta johtuen tummakantreilijoita seurattiin baarin puolella tankkausmielellä ja pääasiassa istuskellen. Silti aika hyvin nelikko sai napattua mukaansa, niskoja alkoi nytkymään ja jalkapohjia naputtamaan.
Bändin setti koostui aika tutusti mainion EP:n hirtehisen jippaijei-henkisestä, silti tummasti väreilevästä materiaalista, ja myös encorena kuultiin sama Elvis-klassikko Devil In Disguise. Esiintymisen puolesta bändille soisi ehkä hiukan enemmän yleisön huomiointia ja vaikka rehellistä rock-flirttailua. Nyt hyvästä kohkaus-potentiaalista huolimatta itse bändiin jäi jonkinmoinen kuilu. Coolisti olossa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta pelkässä baarin nurkassa patsastelussa nyt ei vaan ole mitään coolia. Tottakai täytyy muistaa että bändin musiikki itsessään on melkoisen riisuttua ja juurevaa, eikä siihen välttämättä sopisikaan mikään ego-poseeraus. Kontakti yleisöön sitä vastoin olisi enemmän kuin tärkeää, ettei svengailu jää vain sivulauseeksi.
Murhatarinoista toisiin. Porin vaihtoehtoisemman skenen uusimpia menestyjiä oleva Eleanoora Rosenholm nousi lavalle eräänlaisena Porin superjoukkueena. Mikään Circlen, Magyar Possen ja Lowlife Rock´n´roll Philosophersien summa Rosenholm ei kuitenkaan ole, enkä alkuunkaan ymmärrä miksi bändissä pitää olla esimerkiksi kahdet rummut? Toki rumpaliherrat soitollaan jossain määrin täydentävät toisiaan, mutta tokkopa toisen setin poistaminen kokonaisuudesta ratkaisevasti muuttaisi pääasiaa.
Keskiössähän on synavoittoinen, kohtuullisen synkeä mutta silti kepeähkö kokeileva pop, jossa kyllä kuuluu sanoituksista vastaavan Mika Rätön henki vaikka mies ei fyysisesti läsnä olekaan. Siinä mielessä sanoitus/laulu-järjestely vielä hiukan särähtää, että Noora Tommilan suoraan kirjasta laulaminen tietyissä biiseissä häiritsee tunnelmaan heittäytymistä, joka tällä keikalla alkoi etenkin loppupuolella jo olla melkoisen mainiota. Silti se ei vieläkään ole ihan sellaista hurmosta, mitä yhtyeen omalaatuisesta maailmasta pystyisi kuvittelemaan. Saas nähdä sitten millaista muotoa homma ottaa, kun Rosenholm-kokonaisuuteen lisätään ihan oikeasti teatteri-aspekti. Tällaisesta laajentumisestahan on ollut puhetta.
Yhtye on onnistunut murtautumaan sen verran laajaan tietoisuuteen, että levytkin myyvät ihan listasijoituksia. Silti itse en vain ole vakuuttunut yhtyeen biisimateriaalista. Ehkä pitäisi pakottaa itsensä vain sukeltamaan syvemmälle ja syvemmälle murhaajattaren utuiseen maailmaan? Vapaaehtoinen syöksy sinne kun ei vaan oikein millään tahdo onnistua – Rosenholm ei kiskaise mukaansa kuin muutamassa yksittäisessä kohdassa. Ehkä neitonen käy jossain vaiheessa vaivihkaa viiltämässä kaulavaltimoni auki, huomaamatta ja nurkan takaa…
Keikkamuodossa Rosenholm on joka tapauksessa mennyt koko ajan eteenpäin. Huolimatta Lehtisalon synan romahtamisesta lattialle (josta huolimatta karvapää ei missään vaiheessa lopettanut soittamista!), rumpupatteriston useampaan kertaan toistuneesta laukeamisesta ja Tommilan erehdyksessä kesken biisin kertsinostatuksen irti repäisemästä mikinjohdosta, Eleanoora Rosenholm toimi hyvin sulavasti. Toki tarpeen mukaan bändistä löytyi myös se riivattu sekopää, joka Rosenholmin kylmän pintakuoren alla tarkkailee ja valitsee seuraavaa uhria.
Jostain syystä jo pitkään pimeästä nurkastaan huutanut Echo Is Your Love oli sijoitettu ohjelmassa päällekkäin Bone Voyagella debyyttinsä juuri julkaisevan Joensuu 1685:sen kanssa. Koska Echoja ei ollut tullut nähneeksi muutamaan hetkeen ja Joensuu oli ilman muuta tsekattavien listalla, päätin jakautua kahdeksi ja tarkastaa molemmat. Virhe. Nyt pimeässä psykedeliaa soittaneen Joensuu-trio alkukeikka antoi vasta lupauksia hyvästä setistä. Kun taas ensi kertaa tarkistetussa alakerrassa Echot kärsivät siitä ettei Nean laulu tahtonut kuulua särinän ja paukkeen läpi. Silti bändin kylmä raivo ja hikinen tukanheilutus innosti. Kuulemma oli myös Joensuu innostanut ylhäällä. Ensi kerralla nämä kaksi bändiä vaikka peräkkäin samalla lavalla.
Jotain on toki aina pakko laittaa päällekkäin, jos haluaa tuollaiseen aikatauluun saada noin monta bändiä mahtumaan. Nyt itseltä jäi esimerkiksi käytännössä kaikki punk näkemättä, koska yläkerrassakin oli ihan riittämiin kiinnostavia esiintyjiä. Samoin hiukan harmitti tapahtuman tahdinpito – kun edellinen lopetti, seuraava/t aloitti. Ei oikeen jättänyt aikaa perus palautumiseen, sosiaaliseen kanssakäyntiin, virvokkeisiin, vessailuun yms. Mikäli halusi oikeasti keikkoja seurata alusta loppuun. Toki tiivis aikataulutus myös mahdollisti sen että ehti nähdä kuusi keikkaa aikavälillä 21-01.30. Joka on siis aika paljon. Onko moinen keikkaputki sitten kauhean nautinnollista?
Jäähyväiskiertueellaan oleva instrumentaali-surf-orkesteri Laika & The Cosmonauts sai tapahtuman parhaat tanssit aikaan. Vähintään yksi Suomen parhaista rumpaleista, ellei paras, karismaattinen Janne Haavisto oli varastaa tämän shown. Tätä edesauttoi hiukan turhan hiljaiselle jätetyt kitarat. Toki tämä nelikko on sen verran kauan soittanut yhdessä, että bändisoittaminen hoitui silti juohevasti ja sulavasti.
Aika eleetönhän Laika on livenä, mutta groove ja svengi pistää sen verran hyvin että jalat vie ja taas mennään-ilmiö selättää visuaalisen möhähtämisen sata-nolla. Varsinaisia ylitse muiden-hetkiä minun korvaani ei tarttunut, mutta taso oli kaiken kaikkiaan mainio. Tällaisethan ne Laikan kaltaisen bändin jäähyväiset pitää ollakin – riehakkaat ja tanssikenkäiset. Laika telakoituu lopullisesti marraskuussa, joten menkäähän ihmiset vielä hyvän sään aikana nautiskelemaan.
Paikallinen Au Pair ei vakuuttanut. Solisti Tomi Tuomaalan teatraalinen esiintyminen kukkaseppeleineen oli toki ihan mukavaa vaihtelua jäyhään lattiantuijotteluun verrattuna, mutta nelikon yksioikoinen raskasjuoksuinen outorokki tai edistyksellinen punk tai ihan mitä vaan kärsi liikaa yksiuraisuudesta. Kaikki biisit kuulostivat samalta, laulu meni koko ajan samalla piruiluasteella ja Tuomaalan mielipuolinen tuijottelukin kävi nopeasti aika uuvuttavaksi. Radiopuhelimet on tehnyt samanlaista räyhähenkisyyttä pitkään ja hartaasti ja tekisi mieli sanoa että alusta asti iskevämmällä kynällä. Toki Au Pairillakin on hetkensä ja onhan se mukavaa että yhtyeen viinestä löytyy muitakin nuolia kuin vain se raskas jyrä. Silti – vaikka esimerkiksi itse pidin paljon yhtyeen debyytistä – Au Pairin keikka vuosimallia 2008 oli melkoisen puuduttava kokemus.
Ja arvatkaa kuka sitten oli vuorossa? No Ristohan se toki alkoi päälavalla virittelemään kamojaan. Juontajaspedet halusivat ensin pantomiiminä esittää kirjan lukemista ja hieromasauvailua, jonka jälkeen Alina Toivasen jymäkällä tahdilla eteenpäin syöksynyt tamperelais-nelikko avasi shown. Ja se alkoi hyvin, mutta lössähti kesken kuin huonosti suunniteltu täytekakku. Ja miksikö? Uudet biisit.
Okei, kolmannella kerralla kuultuna Ihmeauto KITT:istä kertova uutukainen toimi huomattavasti paremmin kuin aiemmilla tapaamisilla. Nyt sitä rakennettiin hyvin, pikkuhiljaa nousevalla psykedelialla. Samoin Riston yksinään esittämä rakkautta käsittelevä kappale on hetkittäin mahtava. Mutta punkkina huudettu Laululeikki ei toiminut, ei sitten yhtään! Jotenkin siinä vaiheessa kun Ristosta ottaa kokonaan pois sen kepeämmän ja hauraamman leijailupuolen ja homma huudetaan naama punaisena, magia katoaa. Tämä ei leimaa esimerkiksi Discopallon tai Lamppu, lamppu-kappaleen kaltaisia vauhdikkaita vetoja, mutta niissä on muita vahvuuksia korvaamassa herkkyyden puutetta. Friscopullon kohdalla ainakin avain on limaisuus ja groove. Joitain avaimia pitää siis keksiä myös tulevan levyn nopeisiin rykäyksiin, pelkällä huudolla ei tulla pärjäämään. Tasoja, vaihtelua, kasvatusta, yllätyksiä…
Toki Risto Ylihärsilä etenkin ja mielikuvana koko bändi on tällä hetkellä aika tiukasti yhden roolin vanki. Se on se ilme, jossa ollaan downdowndown, haistatetaan vitut levy-yhtiön jätkille, fiilisrosvoille ja muille monstereille sekä kärsitään ja koitetaan voittaa traumoja ja masennuksia. Rooli missä ollaan sellainen epävarma ja hiukan tasapainoton ujo taiteilijasielu, johon Suomen kansa rakastuu kerta kerran jälkeen. Uuno Turhapuro. Matti Nykänen. Risto.
Noista aihepiireistä Risto on saanut aikaan loistavia tarinallisia kokonaisuuksia, joita vielä ennestään korostaa loistavat musiikilliset oivallukset. Yhdistää valssia mielialalääkkeisiin. Viedä limainen disco oikeasti limaisille jatkoille. Ahtaa kepeä lounge täyteen huuruista masennuksen ja sekopäisten mielikuvamatkojen sekaista rakkaustarinaa. Sekoittaa Disney ja Morricone. Mutta entäs jos moiset oivallukset loppuvat? Jos tarinoissa ei enää olekaan kosketuspintaa? Jos epäonnen soturi jämähtääkin tuulipuvussa seuraamaan Big Brotheria?
Näin ei ole onneksi vielä. Eikä toivon mukaan jatkossakaan. Loppupuolella keikkaa bändi sai nimittäin homman jälleen kasaan ja Puputupunan tuttuun, mutta joka kerta aina vaan päättömämpään päätös-luentaan mennessä yleisö oli taas nelikon kädessä. Silti mitä enemmän uutta matskua kuulen, sitä epätietoisemmaksi tulen siitä mitä bändiltä voi seuraavaksi odottaa.
Kaiken kaikkiaan Kickstart vuosimallia 2008 oli hyvä alkurykäys syksyn rokituksiin. Ohjelmassa oli paljon hyvää, sekä hyvässä terässä olevaa nostalgiaa että aivan uusia hyviä kykyjä. Sekä tottakai varmoja ja vakiintuneita bilekoneita. Tavataan varmaan toistekin samoissa merkeissä.
Palaa tästä perjantaille.
Teksti ja kuvat: Ilkka Valpasvuo
