07.10.2008 RokkikoosteI

Pääsivu

Esittely

Levyarviot

DVD-arviot

Pienet

Livearviot

Valokeilassa

Klassikko

Vapaa vyöhyke

Ajankohtaista

Ajatuskupla

Toimitus

Keskustelu

Artistihaku

Sivustolla on parhaillaan, 72 vierasta ja 2 jäsentä Online.

Et ole kirjautunut!

Kirjautuminen

Rekisteröityminen

RokkikoosteI – lokakuu 2008
07.10.2008

Born To Lose: Saints Gone Wrong
I Used to Fuck People Like You in Prison

Teksasin punkkipumppu Born To Lose pykäsi Saints Gone Wrong -levyn kun studioaika oli jo varattu. Kiertueelta kotiutuneet ja luppoajalla erilaisiin projekteihin itsensä hankkineet ”whoa-punkin kuninkaat” tarvitsivat pakotteen, jotta tyrehtynyt sävelkynä pääsi jälleen vauhtiin. Tuloksena on melko hyväenerginen levy, joka ei mullista musiikillisesti yhtään mitään eikä räjäyttäne päätä keneltäkään, mutta on kuitenkin kelpo punkrock-kiekko. Tempot ovat pääasiassa melko lupsakoita (punk-asteikolla) paria nopeampaa tapausta lukuunottamatta. Laulaja-kitaristi Ben Drinkinin (Mikä nimi!) vokaalit eivät kamalasti variaatiota tarjoa. Lars Frederiksen -tyyppistä riekumista on onneksi kevennetty kieltämättä ihan osaavilla taustakööreillä. Äijäenergiaa, muttei sen enempää.

Tuomas Tiainen

The Briggs: Come All You Madmen
Side One Dummy

Side One Dummy on yksi aktiivisimmista ja menestyneimmistä punkrock-labeleista tällä hetkellä, pitkälti Flogging Mollyn ja Gogol Bordellon menestyksen myötä. Tähän katraaseen sopii hyvin myös astetta paria raskaammin soutava The Briggs, jonka Come All You Madmen on tyylipuhdasta jenkkiläistä katupunkkia, sekä sanan positiivisessa että negatiivisessa mielessä. Hienointa levyssä on se raakuus ja todellisuuden tuntu, jonka se pystyy välittämään – hienostelematon live-soitannon tuntu sopii hyvin The Briggsien kivestä veistettyihin lauluihin, joiden keskiössä toimivat mukana hoilotettavat ja varsin tarttuvat kertosäkeet. Ei siis yhtään hassumpi levy esimerkiksi jalkapallomellakoinnin soundtrackiksi. Levyn kanteen voisikin siten liimata ”ei suositella kuuntelemaan selvinpäin”-tarran.

Jari Jokirinne

Bullet Court: Bullet Court (EP)
Kanavakaupungin levyt

Lappeenrantalainen, punkahtavaa katurokkia kipakalla naislaululla paahtava Bullet Court on julkaissut neljän biisin debyytti-EP:nsä. Tiukkuus, tinkimätön tumma paahto ja laulaja Matleenan teemaan sopivan rokkaava laulu ovat lätyn parhaita puolia. Kehitettävien listalla olisi sitten sekä biisillinen koukukkuus että vielä vahvempi oma ilme. Nyt mennään pitkälti paahdon ja rocksärön varassa eikä BC nouse joukosta harmaasta vaikka Matleenan laulu kieltämättä toimii hyvin tiukan rullauksen kanssa. Ensi-iskuna nelibiisinen on toki ihan ok, mutta parannettavaakin jää.

Ilkka Valpasvuo

Don Caballero: Punkgasm
Relapse Records

Rumpali Damon Chen ympärillä pyörivä Don Caballero tavoittelee seitsemännellä levyllään King Crimson -tunnelmaa lisäämällä muutamaan biisiin ohutäänistä laulua. Pohjana olevia rikkonaisia rytmejä, loopattuja kitaroita sekä valumista tekstuureista riffittelyyn ja taas takaisin voinee kutsua progeksi, ja monet jatsit siitä tulevat mieleen myös, vaikkei yhtye tästä pitäisikään (metallia tämä ei, levy-yhtiöstä huolimatta, ole). Mieleen jää silti vain muutaman sekunnin pätkiä sieltä täältä, sillä vaikka muusikot olisivat kuinka kovia hyvänsä, jammailusessioista ei muodostu biisejä. Punkgasmissa maistuu hengetön suorittaminen.

Mikko Heimola

I Hate Kate: Embrace The Curse
DR2

I Hate Katen kundikolmikko poseeraa promokuvissa kuin Poets Of The Fallin tai Sunrise Avenuen kaltaiset unelmavävyt, mutta onneksi bändin musiikki edustaa selvästi parempaa linjaa. I Hate Kate on ennen Zebraheadissa vaikuttaneen Justin Mauriellon lempilapsi, joka operoi jossain popahtavan punkin ja voimarockin välimaastossa. Vaikka I Hate Katen musiikki ei kovinkaan paljon eroa Blink 182:n tai Sum 41:n kaltaisista yökötyksistä, löytyy Embrace The Curse-levystä selvästi enemmän plussia kuin miinuksia. Hieman rosoisemmalla ja maanläheisemmällä toteutuksella levylle voisi oikeasti lämmetä, nyt tapaamisesta jää lähinnä kertakäyttöinen olo. Sen verran mielenkiinto kuitenkin heräsi, että aion jatkossakin yhtyeen edesottamukset tarkastaa. Ja onhan tuo I´m In Love With A Sociopath kerta kaikkiaan tarttuva renkutus.

Jari Jokirinne

Liberator: Ring The Alarm (EP)
Break A Leg

Kuten Ring The Alarm-ep:n kansikin toteaa, Liberator tarjoilee ”Skata Ruotsista jo vuodesta 1994!” Ja ihan mainiosti tarjoileekin, kuten niin monet modernit ska-bändit, jotka tuntevat myös musiikkityylin perinteet juuria jaksaen. Bändinä Liberator on toki enemmän siellä punkahtavassa laidassa, sillä todellista ”two tonea” se ei yritä tarjoilla, tuskin siihen edes kykenisikään. Oman materiaalin sekaan Liberator on mahduttanut version Vince Clarken The Assembly-projektin Never Never-biisistä. Vaikka kappaleen kehykset poikkeavat täysin alkuperäisen 80-lukuisesta syntikkapopista, toimii luenta todella hyvin. Hienoa jälkeä Liberator saa aikaan myös nimikappaleessa, joka esittäytyy levyn viidestä biisistä perinteisimpänä ska-rykäisynä.

Jari Jokirinne

Lower Definition: The Greatest of All Lost Arts
Ferret

On hassua, miten näiden keskinkertaisten jenkkipumppujen kotimaan tunnistaa miltei välittömästi, kun levyn on lyönyt soimaan. Yhdysvaltojen San Diegostahan Lower Definitionkin tulee ja bändin runsailla metallivaikutteilla sävytetty post-hardcore soundaa kieltämättä hyvin amerikkalaistyyppiseltä raa´an huutocoren, siirappisen emon ja kehnojen nyyhkylyriikoiden kohdatessa tyttöihinkin purevan miksauksen ja kliinilaulun alla. Ensimmäisenä tältä debyytiltä pomppaa esiin sävellysten päämäärättömyys, kun klassiselle biisikaavalle sanotaan hyvästit heti avausraidasta lähtien. Vielä kun tältä vähemmän kultaiselta keskitieltä ei poiketa levyn aikana tyylillisesti oikeastaan kertaakaan, eivätkä korvat saa sävellyksiin kiinni juuri lainkaan, levyä kuunnellessa tuntuu, kuin kuuntelisi yhtä pitkää biisiä, jossa tarttumapintaa esiintyy vain pieninä annoksina, eikä rakennetta löydy etsimälläkään.

Hyviä ideoita biiseistä kuitenkin löytyy, mutta ote musiikin tekemiseen saisi olla maanläheisempi, kun sävellystaidot eivät näin poukkoilevan kaman tekemiseen selvästikään riitä. Häiritsevää on myös samankaltaisten biisiosuuksien ja melodianpätkien jatkuva toisto. Lower Definition ei ole toivoton tapaus, mutta levytystasolle bändi on kiirehtinyt selvästi liian aikaisin.

Jarmo Panula

Wire: Object 47
Pinkflag

Wire

Jo 70-luvun puolessa välissä perustettu, mutta pitkään hiljaiseloa viettänyt Wire on julkaissut uuden pitkäsoiton. Vaikka yhtyeen ensimmäiset levyt ovat ansaitustikin saaneet ylleen klassikon maineen, ovat tuoreemmat teokset jääneet huomattavasti pienemmälle huomiolle. Syynä tähän voidaan pitää ainakin sitä, että aika on armotta ajanut Wiren ohi. Särmikkyys on kadonnut, biisit ovat muotoutuneet parhaimmillaan keskinkertaisiksi ja huonoimmillaan tyhjänpäiväisiksi läpijuoksuiksi. Hetkittäin, kuten Mekon Headman-biisissä, Wire onnistuu sohaisemaan lähelle maalitaulua, mutta muilta osin Object 47 jättää varsin kuulijan varsin kylmäksi. Ilmeisesti keikkarintamalla Wirelle on vielä tilausta, sillä Object 47:n kaltaisten levyjen myötä yhtyeen olemassaoloa on muuten vaikea perustella.

Jari Jokirinne

Lukukertoja: 458

Uusimmat levyarviot