Pienet

Pienet - Heinäkuu 2025

14.07.2025

Alfa Pentatonik: Gamma II
Inverse

Kotimainen industrialmetal-partio Alfa Pentatonik julkaisi keväällä viiden biisin ja reilun 20 minuutin mittaisen Gamma I EP:n. Nyt on koittanut toisen osan vuoro, ja annos on osapuilleen samankokoinen. Viisi raitaa, reilu 21 minuuttia eikä mitään turhia sivujuonteita.

Sinkkubiisiksi valittu Kone yskii on rokein ja rollaavin raita, jolla kireäksi viritetty indukone ja terävä soundi pääsevät oikeuksiinsa. Saatesanoissa puhutaan jopa industrial thrashistä, mutta ei tässä sen enempää rässäystä ole kuin oletettavasti esikuvina toimineiden mahtigermaanienkaan tekemisissä. Elektroniset elementit istuvat sen sijaan tällä erää mielestäni luontevammin mäiskeeseen, vielä kun ääneen pääsee jo aikaa sitten edesmennyt Yrjo Kallinen osuvat taivaan tähdet suosiollisiin asentoihin. Kallisen pasifistinen ja jopa eräänlaista buddhalaisuutta heijastellut ajattelutapa oli vuosikymmeniä sitten aikaansa edellä, mutta Tuomiopäivän tanssin soidessa dystooppinen uhka on tätä päivää.

Gamma II käsitteleekin eri tavoin planeettamme tilaa ja Janne Partasen vokaalit kruunaavat kokonaisuuden. Laulu tulee asenteella, vaan sanoista saa silti selvää ja teksteissä – sekä Kallisen lainoissa – myös kiteytyy koko EP-parin pointti. Viisaat ja karvattomat apinat ovat vitsauksen kaltainen haaste planeetalle, etenkin kun taipumuksemme sotimiseen ei vaikuta lainkaan katoavan ’kehityksen’ myötä.

Mika Roth

Averse: Twisted Mind

Debyytti-EP:n julkaissut Averse on saatesanoja suoraan lainatakseni kotimainen progressiivisesta metallista ja deathcoresta vaikutteita ottava metalliyhtye, jonka kokoonpanosta löytyy rutkasti taitoa. Soolokitaristi Juho Ranta-Maunus on ehtinyt jo nostattaa odotuksia isossa maailmassa, eikä muillakaan tonteilla ole hiljaista.

Kaksi kitaraa, vokalisti ja rytmiryhmä pysyttelevät metallin perinteisemmällä puolella, melodisuutta raa’an teknisen mäiskeen rinnalla tasapuolisesti korostaen. Vokalisti Jonathan Timonen omaa moneen kääntyvän ja taipuvan äänen, jota myös hyödynnetään onnistunein tavoin ja painotuksin. Nykytyyliin sinkut pamautetaan heti alkuun ja brutaalimmin puristava Sinkin’ jauhaa groovellaan tehokkaasti, etenkin kun väliin livahtaa yllättävä ja painopistettä hetkeksi muuttava melodisempi osuus. Nimiraita Twisted Mind on puolestaan se progeinen, kääntyilevä ja rajoja rikkova metallijuhla, jossa riittää pilkottavaa pidemmäksikin aikaa. Tiukassa seurassa perinteisempi Get Me Out ja melodinen Redness ovat kovassa paikassa, mutta yhtye osoittaa samalla hallitsevansa useamman metallikulman työstön.

Twisted Mind on monimuotoisuudessaan ja värikkyydessään levoton EP, kuten esikoisilla on tapana. Palaset ovat kuitenkin jo kohdillaan ja kun timanttia päästään hiomaan kunnolla, niin tässä on aineksia mihin vain.

Mika Roth

Burgerac: Kaunis maailma

Burgerac sai alkunsa ideasta perustaa ”Dinosaur Jr -tyylistä altsurokkia soittava bändi”. Ysäripörinää on harvemmin vedetty jenkkikulmalla suomeksi, mutta ainahan sitä voi edes kokeilla - J Mascis -hengessä jos ei muuten.

Otin PR-puheet vastaan ilolla, mutta ei tämä ihan myyntitekstin mukaista jenkkipaahtoa ole. On kuitenkin tunnustettava, että Satelliitti lentää komeassa kaaressa ja ysäriin taitaa sekoittua kuusariakin mukaan, mikä lasketaan plussien sarakkeeseen. Teksteissä tummempi paletti on etusijalla, tosin hienossa Veli-kappaleessa uskalletaan lupailla parempaa huomista – jota kertojan kaveri/veli taitaa kaivata pahemmanpuoleisesti. Punkin ja grungen varpaille hellästi astuva Kaunis maailma on myös lohkollaan onnistunut numero, joka lykkää soundia ja kuulijaa lähemmäs laitaa. Lyhin, kiivain ja raskain veto olisi puolestani voitu valjastaa startiksikin, mutta jääpähän toisaalta jälkimaku polttelemaan. Selkeimmin herra Mascisin jäljissä liikkuu toisessa päässä EP:tä kajahtava Sokeaan pisteeseen, jolla vokalisti/kitaristi Ripa lataa suurimmat tunteet peliin ja paine vain kasvaa halki matkan.

Burgerac ei ole nimenä onnistunein, mutta jos tekijät ovat sen ansiosta löytäneet uuden kutsumuksen, niin mitä siitä. Pinnat raaoiksi jätetyistä soundeista ja sovituksista, jotka tuovat räyhäisää noisea iholle.

Mika Roth

Charlie Nieland: The Ocean Understands

Charlie Nieland on monessa mukana oleva yhdysvaltalainen muusikko/tuottaja, joka samoaa rockin kentillä yhdistäen ennakkoluulottomasti eri aikakausia, tyylejä, soundeja ja tekniikoita. Moni ihailee avoimesti mm. David Bowien ja Peter Gabrielin kaltaisia rockin uudistajia, mutta harva pystyy kääntämään ihailunsa näin vakuuttavaksi työksi.

Isojen alkusanojen avaintodistajina ovat kappaleet, joista avausraita Drown osuu myös liki nuorta Gary Numania. Joidenkin mielestä Numan lainasi aikoinaan liikaakin Bowielta, mutta niin Numan kuin Nieland osoittavat erinomaisen lopputuleman lunastavan kaiken. Hakkaava soundi, iso kaiku ja postpunkin särö ovat aineksia, joista on luotu leveät hartiat omaava ässä. Redshift kääntää sivua niin totaalisesti, että uusklassisen Bowien haamukin hymyilee taatusti kauniin melodian ja sitä herkin elein korostavan akustisemman äänimaiseman kuullessaan. Katurokimpi Shame sovittaa New Yorkin uuden aallon kengät jalkaan, mutta aivan samaan iskuun siitä tai oudosta Elegy-ankkurista ei ole. Elegy on tavallaan kaunista runoutta superminimalistisen äänikentän edessä, mutta liveäänitys on enemmän mielenkiintoinen kuriositeetti kuin mitään olennaista EP:lle lisäävä pala.

Kaksi täysosumaa on kaksi enemmän, kuin mihin suurin osa yrittäjistä pystyy. Nielandin rohkeus ja tapa nähdä asioita sai myös kiinnostumaan herran aiemmista tekemisistä, ja niissä riittää kartoitettavaa.

Mika Roth

Demise of Love: Demise of Love
Domino

Superbändi on sana, jonka mukana tulee usein negatiivista painolastia. Sellainen on kuitenkin Demise of Love, joka on Daniel Averyn, James Greenwoodin ja Syd Minsky Sargeantin muodostama pop-trio. Kolmikko on hankkinut kannuksensa suunnillaan ja tekijöiden yhteinen soundi ajaa täydellä höyryllä kohti huomisen urbaaneja maisemia. Ydinkysymys kuuluukin: onko summa lopulta tekijöitään suurempi?

Superbändien kompastuskivi on usein keskinäinen kilpailu, mutta tämä kolmikko vakuuttaa menneensä studioon toistensa töiden faneina. Minsky Sargeantin laulama Carry the Blame kestää hädin tuskin kahta minuuttia, mutta kalseuden ja kaipuun yhdistävä raita kirjaimellisesti kylmää avaruuksillaan. Soundit ovat kovat ja miksaaja Alan Moulderin työhistoria mm. Nine Inch Nailsin Interpolin töiden ääressä todella kuuluu. Be a Man on vielä kovempi isku vasten kasvoja, eikä miehen osa ole helppo näillä riveillä. Bondmaiset torvet ja lavea soundi tuntuvat repivän eroa Averyn soolotöihin, mutta ehkäpä uusi yhteistyö on nähtävissä samalla jokaisen siirtona pois omalta mukavuusalueeltaan.

Ykkössinkku Strange Little Consequence on kirkkain kruunu trion työssä ja jo se lunastaa odotukset, joten esikois-EP on voittajien joukossa. Demise of Love ei kuulosta keneltäkään muulta, koska se on nimenomaan näiden kolmen tekijän yhteistyön tulos ja siten piristävän uutta ja ennenkuulumatonta.

Mika Roth

Erebe: Duolithe
Silent Future

Ranskalainen progehtava post-metal on havaintojeni perusteella useimmiten mitä vahvinta valuuttaa, eikä Aeon-debyyttialbuminsa reilu kolme vuotta sitten julkaissut Erebe pettänyt odotuksiani. Duolithe on vain kahden raidan kokoinen, mutta mittaa biisikaksikolle kertyykin sitten miltei 19 minuuttia.

Ensinnä lyöntivuorossa on reilun 7 minuutin mittainen Avalanche. Saatesanoissa huomioidaan, että soundissa on Cult Of Lunalle ominaista murskaavuutta, mutta vastavoimana toimivat elektroniset ainekset ja laulumelodian melodisuus. Hetkittäin postpunk ja jopa indie rockin kokeellisuus hämmentävät, tosin metallipitoisuudet pysyvät korkeina. B-puoli Carved in Stone kellottaa päälle 11 ja puoli minuuttia, eikä lisäaikaa jätetä hyödyntämättä. Proge on selvemmin esillä, osat erottuvat toisistaan ja mammutti nojaa sisarustaankin hienosyisempään ja mosaiikkimaisempaan äänikenttään. Välillä kokonainen bändi pauhaa soittimeen, seuraavana hetkenä vain kaukainen rummutus, kaiut ja hiljaiset vokaalit ovat läsnä. Mikä tärkeintä, punainen lanka ei katkea, eikä mielenkiinto pääse näin hiipumaan missään vaiheessa.

Erebe luo hurjan monipuolista ja kunnianhimoista progemetallia, jonka ääretön rajattomuus ajaa varmasti osan potentiaalisista kuulijoista muualle. Nostan silti hattua näin tinkimättömälle näkemykselle ja työlle.

Mika Roth

FER: What Can Be

Ilahduin aidosti, kun FERin, eli Jennifer Markinin debyytti-EP osui kohdalleni. Kotimaisen vaihtoehtopopparin debyyttisinkku Maple Tree luo edelleen mielikuvia niin 60- kuin 90-luvuista, mutta FER osaa hyödyntää vastavuoroisesti myös mm. neo-soulin ja trip hopin keinoja. EP kokoaa kaikki neljä julkaistua sinkkua yhteen ja kavereiksi on saatu vielä kaksi julkaisematonta raitaa.

Avaajaksi on valittu niin ikään vuonna 2024 ilmestynyt Shores of Neverland, joka esittelee samalla EP:n teemoja. Kertoja on epävarma itsestään ja tunteistaan, mutta samaan aikaan ilmassa on lohduttavaa positiivisuutta, jopa kauneutta. Melodiset kappaleet kulkevat siroin elein, soundit ovat vahvoja, mutta mistään ja mikään ei purista liikaa. Tummin vaihe lienee silkkaan pianoon ja vokaaleihin rakentuva Séance, joka tuntuu lipuvan illan varjoihin, kunnes tapahtuu pieni irtiotto ja valo loistaa tuokion kirkkaana. Minuutin sinkkuversiotaan pidempi Suburban Sunlight on tärkeä hetki väreilevässä valossa, kun pianon sielukas soitto kruunaa kaiken. Uusista kappaleista Sincerely on sijoitettu ankkuriksi ja kepeä folkpoppis hämmensi aluksi, mutta etenkin kokonaisuuden osana nostattava luku tekee osansa.

FER omaa luonteikkaan ja moneen taipuvan äänen, jota hän tuntuu yhä hivenen arastelevan. En kaipaa mitään gospel-rouvien revittelyjä ja superpitkiä nuotteja, mutta kasvuvaraa on jatkossa reilusti.

Mika Roth

James Yorkston: A Moment Longer / Love / Luck
Domino

Skotlantilainen James Yorkston piipahti viimeksi Desibeli.netin 10-luvulla, kun The Cellardyke Recording And Wassailing Society -albumi ilmestyi. Sittemmin Yorkston on jatkanut ahkeraa musiikintekemistä ja tuleva Songs for Nina and Johanna -pitkäsoitto on uusin rikkaan yhteistyön hedelmä. Tuplasinkulla kuullaan kumpaakin albumin nimilaulajaa, sekä Yorkstonia itseään.

Studiossa kahdelta edelliseltä pitkäsoitolta tuttu The Second Hand Orchestra on taas soittamassa taustoja, ja jälki on ensiluokkaista. A-puoleksi valittu A Moment Longer on Nina Perssonin vokaaleilla vahvistettu kaunokki, jolla kaikki loksahtaa kohdilleen. Yorkston on armoitettu folk-melodioiden luoja, ja nyt viulu sekä kaksi lauluääntä luovat taianomaisen tuokion. Itkettävän kaunista ja samaan aikaan lämpimän lohduttavaa. Noista merkeistä tunnistaa ainutlaatuisen musiikin ja nyökkään syvään Yorkstonin suuntaan. Huomattavasti reippaampi Love / Luck kuullaan puolestaan duettona First Aid Kit -duosta tutun Johanna Söderbergin kanssa. Simppelin suora pop-pala näyttää toisen puolen maailmasta, jossa herkkyys ja kauneus saavat popimman, tarttuvamman ja nopeamman muodon.

Kaksi esittelyraitaa ja kaksi täyspottia, joten elokuun 22. päivää kelpaa odotella tuplasinkkua kuunnellessa.

Mika Roth

Jamie´s Elsewhere: Alchemical
Sharptone

Jamie´s Elsewhere on toista elämäänsä elävä yhdysvaltalainen yhtye, joka operoi post-hardcoren ja metalcoren äärimmäisillä raja-alueilla. Bändin soundissa on kilotonneittain painoa ja iskuvoimaa, melodisuutta ja isosti tarttuvia äänivalleja kuitenkaan unohtamatta. Alchemical on toinen toisen tulemisen EP, vaan vieläkö liekki palaa kuumasti?

Sinkkubiisi Traveler viskaa jo sellaisen metalcore molotovin cocktailin peliin, että kenttä roihuaa heti kättelyssä. Kappaleisiin ladotaan huimat määrät ääntä, kerrosta ja soundia, mutta todellinen temppu on pitää tunkkaisuus ylitäytön peikko poissa. Jopa alle kolmeen minuuttiin mahdutettu Decay hengittää ja pystyy avaamaan tuoreita etenemislinjoja, joita nelikko ei myöskään jätä käyttämättä. Intensiivisyys ja väkevä vyörytys saavat pientä vaihtelua, kun Like Silver nostaa hivenen jalkaa kaasulta – mutta vain hivenen. Se riittää silti luomaan avaruutta ja tuo ohimenevä viittaus valtavirtamaisemman rockin suuntaan ei taatusti jää huomaamatta, etenkin kun elektroniset ja/tai kosketinvetoiset efektit ovat kaikilla viidellä raidalla luomassa taikojaan taustalla. Tarttuvasti rankkaa ja siten amerikkalaiseen tapaan listakelpoista, voisi todeta.

Alchemical on viiden alkuun turhankin samantyyppiseltä vaikuttavan raidan joukko, josta ei jenkkityyliin löydy lopulta turhaa kohtaa. Bändi paahtaa raskaimmalla vaihteella etenkin silmille hyppivällä nimibiisillä, kun taas Hyper-Reactive haiskahtaa hitiltä. Laatutyötä alusta loppuun asti.

Mika Roth

Kanyon2000000: Maxi Single
Alakulttuuritalo

Tapaan sanoa, että kaikkeen musiikkiin löytyy avain ja jokaista tallennetta pitää vain kuunnella, mutta Kanyon2000000 pisti allekirjoittaneen poikkeuksellisen kovan haasteen eteen. Näppärästi nimetty Maxi Single ei tahtonut aueta niin millään, vaikka viisi biisiä ehtivät soida päälle puoli tuntia. Mistä instrumentaali-EP on siis oikein tehty, mitä tämä on?

Saatesanojen mukaan Kanyon2000000 on syntetisaattorimusiikkiyhtye, tosin sana musiikki voitaneen korvata myös äänitaide- ja ambient-sanoilla. Mitään perinteisiä säkeistö/kertosäe juttuja ei ole, ei oikeastaan melodioitakaan, vaan kaikki on kiinni äänten sävyistä, luonteista, kestoista ja kuin itsekseen syntyvistä rytmeistä. Off Grid soutaa edes taas sähkölangoillaan, vaatien kuulijaa vain sulkemaan silmänsä ja uskomaan. Miltei meluksi hajoava Dental Goblin pelailee analogisilla efekteillä, ottaen varttikraftwerkmaisuudestaan ilon irti ja tarjoten düsseldorf-soundia juuri sen verran, että kontakti syntyy.

Viisi raitaa kuin viisi sivua eri kirjoista. Kanyon2000000 ei nojaa vain yhteen ideaan ja suuntaan, vaan kaikki numerot tuntuvat saapuvan tyystin omista suunnistaan. Modernein ja tavallaan helpoin koko joukosta on käärmeen vuoden kunniaksi junnaava Year of the Snake, joka ei monotonisella ja kehiin perustuvalla tanssilattiallaan paljoa vaadi. Svengaavin hetki on puolestaan Aikuiset lapset, jolla duo suorastaan revittelee ja vinkkaa ehkä hiukan silmääkin. Hypnoottisen outoa ja maxihauskaa, tavallaan.

Mika Roth

Kaotus: Kaiut

Oululainen vaihtoehtometallibändi Kaotus julkaisi debyytti-EP:nsä, mutta todellisuudessa ryhmän historia on pidempi ja Kaiut on uudelleennimetyn yhtyeen ensimmäinen julkaisu. Aiemmin musiikki oli kuuleman mukaan funkahtavaa rokkia, mikä selittänee tuhdin rytmipuolen, eikä Deftones-johdannaisiakaan lähdetä sen kummemmin peittelemään.

Historiaa siis on ja sen annetaan kuulua positiivisena voimana läpi, mutta Kaotus on kaikkea muuta kuin samaa vanhaa veivaava ryhmä. EP paukkuu tuoreen 20-lukulaisesti ja suomen kielen käyttö vain rikastaa jo valmiiksi mausteista pataa. Erityisesti Kristallijeesus hohtaa soundien metallipyörteessä, eikä supernopeaa rytmipuolta edes tukita, vaikka sekaan huudetaan vokaalia tyylillä ja toisellakin. Tyystin toisesta kulmasta taklausta tarjoaa Syklejä, jonka melodisuus on kuin keidas keskellä valtaisien pyramidien hallitsemaa maisemaa. Voittajasarakkeeseen kuuluu myös 7 Oikein, jossa groovaavampi laulu ja soiton tuima svengi kohtaavat betoninpehmeän metallimaailman. Kontrasteja on, niistä rakennetaan ennakkoluulottomasti lisää tasoja, ja työstä sukeutuu lopulta suoranainen jättipotti.

Kaiut on uuden maailman ja linjan avaus, jonka ansiosta menneisyys ja historia on tavallaan pyyhitty pois. Tietysti menneet kuuluvat aina jollain tasolla soitossa läpi, mutta Kaotus on selvästi tulevaan katsova bändi. Rohkeus ja avarakatseisuus yhdistettynä tuhtiin metalliin onkin jotain, jota kannattaa kehittää sekä vaalia.

Mika Roth

Kemopetrol: Extra Life
Playground Music

Kemopetrolin pitkän albumitauon viimein katkaissut Engine on osoittautunut neljän tähden kokonaisuudeksi, joka pitää puolensa konkareiden diskografiassa. Levysessioista jäi myös raitoja yli ja ne muodostavat Extra Life EP:n rungon. Kavereiksi on saatu myös muutama remix-versio Enginen biiseistä.

Joskus hyvätkään biisit eivät mahdu levylle, ja kaikilla neljällä rannalle jääneellä raidalla on ansionsa. Voin vain hämmästellä, miksi popahtavan tarttuva Catch My Breath on jätetty albumilta, sillä moni bändi antaisi paljon moisesta helmestä. Svengaavaa ja menevää laitaa pienin varauksin edustaa myös tyylikäs Seventeen, jonka rytmi ja soundipaletti ovat jälleen ehdotonta A1-luokkaa. Househtava Tingles on mielenkiintoinen lisä, mutta selvästi bonusraita. Armottoman pitkä In Another Life olisi ollut kiistatta yksi suvanto liikaa Enginen kehyksessä, vaikka melodiakulku ja rakenne toimivatkin.

Remixien saralla on tehty jännä liike, sillä sinkkuja ei versioida lainkaan. Sen sijaan ’niistä toisista biiseistä’ on pengottu uusia kulmia. Pihka Is My Namen Ten Days digifragmentoituu herkullisesti ja rauha vaihtuu bileisiin. Food on the Table toimii nyt kuulaampana tanssittajana, kun boksiin astuu D-Bex, mutta viekö pokaalin sittenkin Kalle Chydenius Some Kind of Enginen versiolla? Klubi on viimeinen testikenttä, mutta remixien kyky tuoda uutta kuvaan vakuuttaa halki matkan.

Mika Roth

Kyyn Eleet: Uusi väri avaruudesta
Alakulttuuritalo

Miksi en ole kuullut tästä yhtyeestä aiemmin? Kyyn Eleet on elektronista musiikkia luova duo, jolta ilmestyi muutama sinkku 10-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Miikka Sariola ja Okko Nuotio vievät kuulijansa erilaisiin paikkoihin, eikä sinun tarvitse edes nousta tuolista, koska avaruuden portit eivät aikaa, paikkaa ja ulottuvuuksia kumarra.

Elektroninen musiikki on pohja ja ambient olennainen tekijä, vaan nyt on syytä unohtaa Brian Enon taustamusiikeiksi luomat seesteiset äänimaisemat. Kyyn Eleet ottaa mukaan idän mystisyyden, jossa erilaisten efektien ja samplejen merkitys vaihtelee suunnattomasti. Eikä tässä tarvita osoittavia hare hare -kuoroja, vaan tarkoin valittuja soittimia, soundeja ja sovituksellisia vihjeitä. Kaikessa on rauha ja ajattomuus, mutta usein pintojen alla virtaavat myös toiset, levottomammat voimat. Magneettipommin taustalla kaikuu kaukainen iskelmäsample, vaan suoria vastauksia kehistä luotu musiikki ei anna. Ne pitää löytää itse.

Avaruudessa ajelehditaan, mutta samalla siellä matkataan suunnitelmallisesti, eikä suinkaan vain livuta mihin sattuu. Jopa 10 minuuttinen Tyyni rakentaa selkeän kaaren, joka osapuilleen puolivälissä muuntuu kiihkeämmäksi kraut-henkiseksi kuvioksi, menettämättä mitään alkupuolella kerätystä voimasta. Häntäänsä purevia käärmeitä ovat myös Linjakohinaa ja Uusi väri avaruudesta, vaikka aivan erilaisilta alkuun tuntuvatkin. Kyyn Eleet on kiehtova arvoitus, joka on solmujensa summaa suurempi.

Mika Roth

Nahkatakkimies & Partajätkä: Kuuntelematta paskaa EP

Nyt taitaa olla kipeitä traumoja taustalla. Nahkatakkimies & Partajätkä näet lataa uuden EP:nsä nimi- ja starttikappaleen sellaisella voimalla maisemaan, että palautetta on taidettu saada. Eikä mitenkään rakentavaa sellaista. Kiukkuista ja tikkuista punkkia soittava ryhmä hyödyntää kuitenkin kitkan ja käyttää negatiivisuuden liekkiä eteenpäin syöksymiseen. Eikä tämä EP todellakaan ole sitä, mitä otsikko julistaa.

Punk on siis homman nimi ja kahdella kitaralla sahataan riffiä sekä melodiaa sopivan kokoisiksi paloiksi. Edessä ovat kuitenkin vokaalit, jotka ammutaan eetteriin hartioista asti. Negatiivisuus voi olla suunnaton voimavara, minkä Tänään lähtee osoittaa viimeistään esimerkillään. Eikä ironiasta ole havaintoja, kun Oodi Mikko Maasolalle soi ja radion napakkasanaista toimittajaa puolustetaan. Enemmän hikeä nousee otsalle kun Krapularock raikaa, mutta suomalaisten kansantautia osataan käsitellä taiten ja nokkelasti. Tiukassa nipussa jonkun on jäätävä aina hännille ja tällä erää moinen osuu Stadin kevät -raidan kohdalle, mikä on tavallaan suoranainen sääli. Biisissähän tehdään oivaltavia huomioita kevään todellisesta hengestä, mutta vastavuoroisesti siivu ottaa vain 124 sekuntia ja olisi albumiraitana asiaa.

Nahkatakkimies & Partajätkä on muuten ihka oikea viiden hengen ryhmä, jonka kokoonpanolta löytyy myös aiempaa bändikokemusta. Jo toinen EP vajaan puolen vuoden sisään tarkoittaa, että vauhtikin on kohdillaan.

Mika Roth

Persoonallisuushäiriö: Demo

Suoranaisia demoja tulee enää harvemmin vastaan, mutta nyt syöksytään suoraan perusasioiden äärelle. Persoonallisuushäiriö on aitoa ja alkuperäistä seiskaseiskapunkkia veivaava yhtye, jonka neljä raitaa saapuivat silkkoina tiedostoina erittäin karsitun ja napakan infopaketin kera. Yllätyin mitä positiivisimmin, kun aloin kuunnella ’demoja’. Biisit ovat näet viimeisen päälle tuotettuja ja masteroituja, ja jokaisessa on vielä kunnon ideoita ja tarttuvia koukkuja.

Melodisen punkrockin rosoisemmasta kyljestä nouseva Ei selityksiä ylistää musiikin voimaa, joka pitää bändin liikkeellä ja punkrockin soimassa. Ei koskaan luovuttu on samasta kulmasta kajahtava numero, jolla vauhti nousee ja etunoja kallistuu erittäin rohkeaksi. Mainittakoon vielä sekin, että siivu on karaokelaulettavissa Turun punkmuseossa, eli kuka tahansa voi siellä ryhtyä puoleksitoista minuutiksi punklaulajaksi. Lähes neljän minuutin mittaiseksi kasvava ankkuri Kaikki hyvä katoaa nostaa hivenen jalkaa kaasulta, mutta vastavuoroisesti melodiakulku koukuttaa entistä kovemmin. Pinnat ansaitsee myös päävokalisti, joka lataa sanoihin tuhdisti tunnetta – näitä rivejä todella kuuntelee ja uskoo.

Persoonallisuushäiriö on 20-luvulla julkaissut ainakin albumin, EP:n ja sinkun, eikä valmista pakettia pitäisi olla vaikea myydä alan firmoille. Perinteistä punkkiahan musiikki on, mutta melodiat tarraavat ja tunteikkaat stemmat soivat kuten pitää. Toki soundeissa on vielä viilailun varaa, mutta ydin on todellista timanttia.

Mika Roth

WLHELMINA: Attention

Törmäsin WLHELMINAn ääneen ensi kertaa joskus vuonna 2022/2023, kun hän vieraili toisten julkaisuilla, mutta popartistin soolosinkkuja en ole tainnut aiemmin kuulla. Nyt tilanteeseen tuli kuitenkin kerralla korjaus, sillä Attention kokoaa yhteen kaikki soolosinkut ja heittää peliin vielä uudenkin kappaleen.

Soolouran pamauksella startannut Magical Bitch kertoo itseluottamusta löytyvän, ja jos nyt tekstiä voikin tulkita eri tavoin, lähettävät ankkurin moderni r’n’b ja ultracool tanssipop taatusti lisää viestejä. Uusi biisi Attention saa puolestaan avata EP:n ja maalailevampi soundi korostaa katseiden tärkeyttä, joita kertoja kaipaa ja luultavimmin suorastaan tarvitsee. Isoksi rakennettu äänikenttä epäilytti aluksi, mutta biisi kantaa kuin kantaakin massansa. Miltei päinvastaisesta suunnasta pelikenttää tarkkailee puolestaan yllättävänkin hitaasti palasiaan kääntelevä Still Standing, jonka kertosäkeen melodiassa kulta loistaa jo lupaavasti. Beyoncén vaikutusta on vaikea olla huomaamatta, mutta eipä siitä haittaa ole niin pitkään kuin Love On Men kaltaisia helmiä syntyy ja etäisyys idoleihin pidetään terveissä mitoissa.

Attention on huomionsa ansainnut ja WLHELMINA osaa jännästi yhdistää angloamerikkalaisen tanssipopin historian johonkin, joka tuntuu kotoisan pohjoiselta. Ei tämä mitään suoraa nordic noiria ole, mutta suunta on luettavissa niin sanoista kuin soundeista.

Mika Roth

Lukukertoja: 150