Pienet - Elokuu 2025
AD:Key: Kontraktion
Alfa Matrix
Saksalainen EBM-duo AD:Key jatkaa ahkeraa julkaisupolitiikkaa. Aviopari Andrea ja Rene Nowotnyn pajalla on luotu jälleen uutta ja nyt katse tuntuu kohdistuvan perinteisemmän synapopin ja EBM:n yhtymäpisteisiin. Pitkän linjan kaksikko selvästi myös ymmärtää melodisuuden mahdin, mikä kirjoissani nostaa AD:Keyn lähemmäs genren kärkeä.
Nimikappale Kontraktion on jaettu näppärästi kahteen osaan: alussa kuullaan V.01 [Prolog] ja lopussa vastaavasti V.02 [Epilog]. Tunnelmointi on olennainen osa kokonaisuutta ja duo osaa pelata peliä kuten konkareiden kuuluukin. Synainstrumentaalien välissä ovat EP:n kolme varsinaista raitaa, joista keskiöön nousee Orange Sectorin Martin Bodewellin kanssa kirjoitettu ja esitetty uusi veto Mein Herz. Laatu on kohdillaan, rytmi hallitsee ja tunnelmointikin toimii. Vajaan vuoden takaiselta 0609-albumilta versioidaan kaksi numeroa. Näistä Uwe Kankan (Armageddon Dildos) remiksaama Fühl Den Beat on puhdas valio vailla valuvirheitä, jossa lähes diskomainen poljento ei suotta emmi. Keikkojen avaajana toiminut Prelude Mix Bad Time Pass By -raidasta saa nyt myös virallisen julkaisunsa, joten keikoilta saatu palaute on selvästi kuultu ja ymmärretty.
Kontraktion on takuuvarmaa jälkeä ja oiva osoitus, että ’kuluneestakin’ soundista on löydettävissä uutta.
Mika Roth
All I Know: Fire It Up
Juvenile
All I Know on belgialainen kimaltelevaa, räiskyvää, säihkyvää ja toisinaan likaiseksikin äityvää kitararockia soittava orkesteri. Fire It Up -tuplasinkku on näyttävä tuplapamaus, jolla belgialaiset survovat riffipomminsa täyteen kimalletta ja posauttavat ne AOR-taivaan korkeimmalla kohdalla.
A-puolen
Fire It Up kellottaa yhteensä neljä minuuttia, mutta täyslaidallinen glamtulta saadaan jo puolen minuutin sisään. Alku saattaakin salvata hengityksen, kun tyyli ja toimintatapa tehdään selväksi. Kertosäkeessä
”Fire It Up!” huudetaan voimalla ja yhtymäkohdat 80-luvun suurimpiin, kimaltelevimpiin ja tarttuvimpiin hard rock -yhtyeisiin ovat päivänselvät. Muodosta voi olla montaa mieltä, mutta kun paljetit, peilit ja savun purkaa ympäriltä, löytyy ytimestä toimiva rokkibiisi ja melodiakulku. Näyttävän pitkä kitarasoolo ja basson aggressiivinen möyryäminen voivat jakaa mielipiteitä, mutta ainakin belgialaiset uskovat asiaansa.
B-puoleksi on nostettu vuoden takaisen
Stiletto Nightmare -EP:n ykkösbiisi
(Can’t Get You) Outta My Headin remiksaus. Biisi on A-puolta rennompi ja rohkeammin melodiaansa luottava kaunokainen, jolla vauhti asettuu ja pastellimaisemointi on hillitympää. Kertosäkeen totomaisuus pistää silmään, vaan ei korvaan. Tuhannesti jo aiemmin tehtyä, mutta laatutyö on aina laatutyötä myös nyt.
Mika Roth
Car Bomb: Tiles Whisper Dreams
Yhdysvaltalainen
Car Bomb on pitkän matkan metalliryhmä, jonka tempova math core ja progemetalli on tuottanut pitkäsoittoja tasaisen harvaan tahtiin. 18 vuoden takainen
Centralia on saanut kolmesti jatkoa ja viides pitkäsoitto lienee pian kulman takana.
Kolmen raidan mittainen EP on itse asiassa ensimmäinen isompi studiojulkaisu sitten syksyn 2019
Mordial-albumin ja etenkin avausraita
Blindsides tuntuu ampuvan kaiken tässä välissä kertyneen energian pyhällä raivolla maisemaan. Omakustannepohjalla omia ratkaisuja ei tarvitse hyväksyttää kellään ja bändi myös hyödyntää vapauttaan, sillä isolta yhtiöltä tuskin saisi läpi ideaa viisiminuuttisesta äärimetallisinkusta, josta ei löydy edes kertosäettä. EP:n sulkeva nimibiisi
Tiles Whisper Dreams on kipalekolmikon perinteisin numero, tosin perinteisyys on tässä setissä suhteellista.
EP:n kaksi isompaa raitaa ovat paperilla merkittävämmät rakenteet, mutta kontrastia kaikki kaipaavat. Siivujen väliin pusertuva
Paroxysm on kirjoissani lopulta se chilipippuri, joka antaa keitokseen tarvittavan tulisuuden sekä maun. Yllättäen kaiken murinan, räiskeen ja runtan keskeltä kohoaa melodinen vokaaliosuus, lyhyt kitarasoolonkaltainen ja napakka loppulanaus. Siinä se, viidettä albumia odotellessa.
Mika Roth
Karanneet käärmeet: Kauheita unia
Hillotehdas
Karanneet käärmeet on vieremäläis-sonkajärveläinen punk-henkistä rokkia rypistelevä orkesteri. Kauheita unia on ryhmän toinen EP ja en voi kuin ihmetellä, kuinka
Sun sydän -debyytti-EP pääsi sujahtamaan aikoinaan ohi korvieni. Onneksi toinen purema osui kohdalleen, sillä näin tuhtia kitarabändisoundia ei voi kyllin ylistää. Soittajanelikko on tuttu muistakin yhteyksistä, mutta pidetään nimet sivussa ja keskitytään itse asiaan.
Korostan toistuvasti soundin merkitysestä, kun uusi bändi hakee linjaa sekä tyyliään. Nyt ei tarvitse kuin nojailla taaksepäin ja nauttia.
Kaupungin rantaan käy mallikappaleesta, kun puhutaan melodisen voiman ja säröisen kitaralouhinnan yhdistämisestä. Naisvokalistin ääni pääsee vaivatta pintaan, melodia nappaa kiinni ja vaikka soitossa on säröä, niin siinä on myös sävyjä sekä tunnetta.
Kuuma yö laukkaa nopein askelin, lyriikoissa on pari nokkelaa pistoa sivuun, mutta heppa pysyy kurissa ja fokus asiassa. EP:n lopussa kuullaan
Karanneet käärmeet I ja
II. Ykkösen melodiakulku on paksu kuin boa, soundi huojuu kobran lailla, mutta rokkimyrkky on ykkösluokkaista. Bändiesittelynkin sisältävän kakkosen viesti rakentuu puolestaan musiikin soittamisen ilosta – rakkaudesta lajiin ja itse elämään.
Kauheita unia on toimiva nippu kappaleita, joista jokaisessa on ansionsa, ideansa ja tiensä. Perusjuttuja vaan toimivia sellaisia, joten kyllä tätä isommankin satsin haltuun ottaisi.
Mika Roth
Kauriinpää: Musta hevonen
Kauriinpään kantrirock oli viimeksi tapetilla vaajaa kaksi vuotta sitten
1976 EP:n aikoihin. Tähän väliin mahtui yksi sinkku, mutta nyt on kärryissä taas isompi satsi countryn kiertoa ja kantrin kaihoa. Angloamerikkalaista henkeä rikastetaan suomalaisugrilaisella melankolialla ja kaavahan pelaa kuin häkä.
EP:n neljä kappaletta rakentuvat erilaisten melodioiden ja jännitteiden varaan, mutta kunkin biisin tunnelma on myös äärimmäisen merkityksellinen ja sisaruksista riittävästi eroava. Amerikkalaisin hetki on preerioiden halki folkein americanan soundein kiirehtivä
Viileät yöt, mutta kyllähän avauksena soiva
Musta hevonenkin draamaa osaa rakentaa. Tähtäin on vain toisaalla ja sinne pyritään elokuvamaisin ja terävämmin keinoin. EP:n sulkeva
Katso mua silmiin on kaipuuta huokuva balladi, koska todellinen cowboy voi tätä nykyä paljastaa syvimmätkin tunteensa ilman stigmaa. Kovassa seurassa
Saatan aavistaa jää mahdollisesti ilman palkintopallisijaa, mutta rokimpaa ja isompaa bändisoundia vivahteikkaasti kokeileva numero tuo settiin yhden linjan lisää, johon kelpaa myös tulevaa rakentaa.
Kauriinpään kehitys on vienyt yhtyettä lähemmäs isoa lännen soundia, enkä ole aivan varma kaikista suurimpien soundilohkojen arvosta. Tekstit kuitenkin toimivat ja herkkyys on toimiva aines raidalta toiselle.
Mika Roth
Killing Eliza: Pushing Daisies
Killing Eliza on modernia, kulmikasta ja isosti soivaa kitararockia soittava kotimainen yhtye, jonka debyytti-EP tulee kuuleman mukaan saamaan jo syksyllä jatkoa
Permanent MIA EP:stä. Kokeneista tekijöistä kasattu ryhmä ei siis anna rautojensa jäähtyä, vaan nyt taotaan tositarkoituksella sekä oletettavasti astetta isommat kehät kiikareissa.
Parhaat voimat kannattaa heittää heti tuleen, joten EP käynnistyy kahdella aiemmin tänä vuonna ilmestyneellä sinkulla. Toukokuinen
Sienna avaa matkan ja biisi on kiistatta kipalenelikon tarttuvin etenkin kertosäkeensä kohdilta. Dramaattisuus kohtaa erittäin mittaviksi kasvatetut äänivallit, melodisuus kulkee vahvana ydinlankana halki kappaleen ja sekaan mahtuu niin koskettimia kuin melodista laulua. Vastavuoroisesti rytmiryhmä ei säästele paukkujaan, kitaraa sovitetaan taakse runsaasti ja huutokaan ei ole poissuljettu vaihtoehto. Rokimpi ja suorempi
Under the Gun jakaa kortit energisemmin, eikä taloudellisesti kasattu äänimaisema ainakaan heikennä koukkujen tehoa. Musta hevonen voi silti olla EP:n lyhin numero
Planets Aligned, jolla kaksi maailmaa yhdistyy yllättävänkin onnistuneesti.
Palikat ovat kohdillaan ja jos ankkuri
Modern Art Masterpiece ei kasva ihan otsikkonsa veroiseksi, on bändillä mielestäni oikeat kortit jo käsissään. Nyt vain lisää persoonallisuutta, värejä ja rohkeutta.
Mika Roth
Krystal System: Éclats Rouges
Alfa Matrix
Pariisilainen
Krystal System on tummaa elektroa punkilla asenteella paiskova trio, joka katkaisee 12 vuoden mittaiseksi venähtäneen julkaisutauon. Duo on tässä välissä kasvanut trioksi, mutta tyyli on yhä pisteliäs ja meteliin taipuvainen.
Bonnien vokaalit ja hänen yhdessä
No.7:n kanssa sahaamat kitarat eivät soundihygieenisyydestä välitä.
Phin basso täyttää matalampaa päätyä ja loput äänet tulevat kaiketi koneosastolta.
Ensinnä kuultava nimiraita
Éclats Rouges tarttuu biisitriosta hanakammin korvaan. Alle kolmeen minuuttiin sovitettu syöksy on periaatteessa nopea, eikä silti kiilaa päälle edes kaikista kovimmissa sanatiheiköissä. Melodiaan uskotaan ja sitä myös vaalitaan kaiken kiireen keskellä.
Skippy Bop kiristää mitasta vielä muutaman sekunnin pois, rytmit kolisevat kovemmin ja taustalle nostetaan raaempaa äänimaisemaa. Bonnien ranskankielinen laulu suitsee tämänkin villihevosen ja biisissä on vaikeasti selitettävää vetovoimaa. EP:n sulkeva
Newclear Winter on pintansa alla yllättäen perinteisempää 80-luvun goottirockia, jota vahvistetaan lievästi metallisin sivutuin. Ei välttämättä voittavin kaava.
Krystal System oli pitkään poissa, mutta uusi tuleminen ja albumeiden uudelleenjulkaisut ovat nostaneet ryhmän takaisin elektrorockin estradeille. Kuullun perusteella myös uutta annettavaa riittää.
Mika Roth
Luurang & Noitatohtori: Amalfi Coast
Vatikaani Records
Rap-artistit
Luurang & Noitatohtori ovat yhdistäneet voimansa ja lopputulemana on syntynyt Amalfi Coast EP. Entä mitä tekemistä kotimaisilla räppäreillä ja Etelä-Italian unelmarannikolla on keskenään? Siihen saadaan vastauksia viiden raidan ja vajaan 18 minuutin verran. Avaimeksi mainostetaan
Made In Italy -siivua, vaan kuinka käy?
Made In Italy on ainakin ainoa numero, jolla kuullaan vierailijaa, tässä tapauksessa räp-veteraani
Kubea. Soundi on härskin loungeinen, aurinkotuolit kutsuvat ja helle paistaa äänten välityksellä brunan pintaan. Riveissä summaillaan Italiakliseitä, mutta superletkeä imu pystyy summaamaan räppärin arjen ja fantasian. Tummempi ja uhkaavampi
Vanha taide -mafia sinkoilee näennäisen päättömästi pitkin poikin saapasjalkamaata biitin pysyessä kunnioitettavan hitaana – lomallahan ei sovi säntäillä liikaa. EP:n toisessa päässä
Viini veren värinen hilaa myös ukkospilviä postikorttitaivaalle ja pienet viittaukset spagettiwesternien ääniraitoihin toi hymyn suupieleen. Ei mitään massaturismia sentään.
Sumeaksi rantareissulla jää se, miten
Jeremy Fragrance liittyy mihinkään, mutta saksalaisen mediapersoonan mukaan nimetty biisi kurvailee kuin klassinen avoauto pitkin eteläitalialaista serpentiinitietä ylös ja alas. Virttynyt
Napoli chillailee myös tyylillään ja nämä pienet sivupolut tuovat EP:lle arvoa.
Mika Roth
Markku Kustaa: Iso kolmonen
Vuonna 2022
Markku Kustaa esittäytyi
Kaupungin viimeinen cowboy -debyyttisinkullaan, jolla räprock paukkui ja action-rock taklasi. Debyytti-EP summaa tämän vuoden sinkkuja ja viskaa sekaan vielä pari uutta raitaa, tai ainakin arvioitavaksi saadulla versiolla on viisi väkevää numeroa.
Crossoveria tarjottiin terminä viimeksi ja sama meno on vallalla myös nyt. Tammikuinen
Älä selitä -sinkku runttaa mukaan jopa metallista myllytystä, vaikka rock jokaisen vedon ytimessä sykkiikin. Vielä syvemmälle rockmetallin laitaan painuu huhtikuinen
Susi-sinkku, jonka lievästi laahaavasta kulusta voi löytää kaikkea
Black Sabbathista eteenpäin. Raskaimpien pylväiden välissä svengaa onneksi
Runway bebe, jolla groove rullaa
RHCP-hengessä ja hetkittäin myös isompaa taivaanrantaa maalaillen. Uusista biiseistä EP:n avaaja
Iso kolmonen ryöstää kuitenkin mielestäni valtikan itselleen rullaavan rockin ja ison kertsin avulla. Ei Markku Kustaa mikään rockin vallankumouksellinen ole, mutta historia tunnetaan ja sitä osataan hyödyntää. Iso kolmonen avaakin mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja.
Kaikenlaista siis on ja EP:n sulkeva
Räkä räyhää kaupan päälle punkrockin räkäisillä raiteilla. Aluksi pidin ankkuria silkkana heittona, mutta superenergisen rallin iskuvoimaa on vaikea ohittaa. Mielenkiintoista.
Mika Roth
Meri-Maaria: Olen sulle kuin sisko
Helsinkiläinen laulaja/lauluntekijä
Meri-Maaria oli viimeksi esillä Desibeli.netissä pari joulua sitten, kun virkistävän erilainen joulubiisi
Voin olla sun tonttus ilmestyi. Veikeästi kääntyilevää poppia edustaa myös tuore tuplasinkku, joka katkaisee julkaisutauon kunnon väripamauksella.
Nimikappale Olen sulle kuin sisko kiihdyttää välittömästi nollasta sataan. Taustalla koskettimet soivat hilpeinä nousten biisin toiseksi pääelementiksi. Rytmiä naksahtelee juuri sen verran, että ranka pysyy kohdillaan, mutta kappale nojaa oikeasti valoa loistaviin vokaaleihin. Tekstissä käydään läpi suhdetta, joka lämpeni kuumaksi jutuksi, mutta leikkisyys pitää värit pastellien puolella. B-puoli
Helppo tuomio on negatiivisempi purkaus, jossa Meri-Maaria hyödyntää ironisempaa kulmaa. Lööppien ja pikakommenttien maailmassa on niin kovin vaivatonta pysytellä vain omalla lammikollaan, vaikka maailma on täynnä erilaisia ja kiehtoviakin mielipiteitä. Elämme kuitenkin totuudenjälkeisessä maailmassa, jossa raflaavin otsikko huomataan – ja kuka niitä kokonaisia artikkeleita taustoineen jaksaa enää lukea, kysytään kuin ohimennen.
Kaksi uutta kappaletta saatiin, enemmänkin voisi puolestani tulla, sillä Meri-Maarian moderneissa pop-laulelmissa on terää, voimaa ja näkemystä. Olisiko aika kypsä toiselle pitkäsoitolle tai EP:lle?
Mika Roth
Saara Heikkilä: Hellempi heinäkuu
Debyytti-EP:nsä jo kesäkuun lopulla julkaissut
Saara Heikkilä on saatesanoja lainatakseni tamperelainen laulaja/lauluntekijä, jonka musiikki soljuu folkrockista bluesiin ja genreihin siltä väliltä. Esikoiset ovat monesti linjoja ja ääniä etsiviä luonnostelmia. Vaan ei nyt, Hellempi heinäkuu yllätti näet vahvuudellaan ja valmiudellaan.
Heikkilältä on toki ilmestynyt jo pari sinkkua aiemmin, mutta kun EP:n ankkuri
Hellempi heinäkuu kietoo kuulijan miltei viideksi minuutiksi pikkusormensa ympärille, on vaikeaa olla vaikuttumatta. Puhaltimet kruunaavat viehättävän hetken, jossa kesän lämpö sitkeästi hehkuu.
Roskiin, koskeen tai kuuhun lienee tyylillinen sekä tunteellinen vastapuoli, vaikka akustisuutta suosiva soitinpaletti miltei sama onkin. Heikkilän kyky ladata tuntoja sanoihin ohjaa kappaleita eri suuntiin, toisinaan hellästi ja toisinaan kovemmin ottein. Blues-laulua löytyy, siinä missä herkkää folkkailuakin, eikä tulevia kurveja ole aina helppo ennustaa. Arvoituksellisin palanen lienee
Sumutan itteeni, joka haastaa, räyhää ja potkii kuin armaan valonsa löytänyt/hukannut
Tom Waits. Eikä asioita onneksi yliselitetä, vaan kartoille jää valkoisia läikkiä.
Heikkilän EP on jännittävä kattaus tuntoja. Aurinkoisimmista hetkistä syvimpiin varjoihin on matkaa, mutta kaikkea sitoo yhteen bändisoundi, Heikkilän laulu, sekä selkeä usko omaan tekemiseen.
Mika Roth
Sumu: Olipa kerran ihmisyys
Sumu voi nimenä olla helposti mielestä lipsahtavaa sorttia, mutta tamperelaisten sotecore synnyttää elinvoimaisia muistikuvia. Alkuvuodesta hämmästelin
Sumu-EP:n raivoisaa voimaa, kun hc-pamaus toisensa jälkeen tuli silmille. Mm.
Tapatte meidät tuli soitettua kesällä monesti ja aika lujaa.
Olipa kerran ihmisyys -EP ei helpommalla päästä. Ja miksi toisaalta pitäisikään päästää, sillä niin maailman ’suuret johtajat’, kuin paikalliset heikkojen kurittajatkin antavat aiheita reaktioille. Vain ankkuriraita
Tanssivero yltää kolmen minuutin rajapyykille, mutta raivoisa raita on kaikkea muuta kuin laiska. Itse asiassa EP:n korkkaava
Soihtuballadi on alussa huomattavasti hitaampi tahdiltaan, kunnes energiatasot ammutaan kattoon ja pauke paukkuu liedelle asti. Sumu puristaa raitojaan kuin kouristuksessa ja etenkin parilla ensimmäisellä kierroksella kaahaus voi tuottaa vauhtisokeutta, mutta hyvin nopeasti palat alkavat jäsentyä ja koukut löytyä. Tai pitäisikö sanoa pistot, iskut ja sanalliset viillot. Sumu on kiukkuinen, Sumu haluaa vastauksia ja vastuuta, mutta ei keikahda barrikadiltaan vahingossa metelimonttuun.
Olipa kerran ihmisyys on reaktio, ohjelmanjulistus ja herätyshuuto.
Terapiatakuun tuskaisuus polkee vastustamattomasti ja kun punkrock pidetään riittävän suorana, on loppusaldo melkoinen. Toimii ja tuntuu!
Mika Roth
Unter Null: You Made A Monster
Alfa Matrix
Unter Null on yhdysvaltalaisen
Erica Dunhamin powernoise projektina käynnistynyt musiikillinen kokeilu, joka on sittemmin siirtynyt aggrotechin puolelle raskaamman elektronisen musiikin kentillä. Uutta pitkäsoittoa työstävä Dunham julkaisi edellisen albuminsa vuonna 2010, joten hiljainen vaihe pääsi venähtämään pidemmän puoleiseksi.
Uusia sinkkuja on itse asiassa ilmestynyt jo pari ja niiden jatkoksi pamahtaa nyt
You Made A Monster -kipale. Biisi on junttaavaa, raakaa ja brutaalia EBM/dark elektro -painajaista, jolla lähetetään ties kenelle tulikivenkatkuisia terveisiä. Mustuus pursuaa nopean rytmin ja sen päälle laskeutuvien synien alta, vokaalien vääristyessä raa’aksi piikkilangaksi. Eli Unter Null on toden totta palannut. Kaveriksi on nostettu keväinen
Coming Up To Breathe -sinkku, josta kuullaan myös kolme remix-versiota. Nostan kärkeen kuitenkin alkuperäisen, sillä biisin voimakas melodiakulku ansaitsee muutakin kuin tulla tallatuksi efektisilpun alle. Synapopin kanssa kyynärpäitä hierova muoto saa sentään joitain uusia mahdollisuuksia
Frontal Boundaryn käsittelyssä, kun säkeistöä lähdetään avartamaan tanssilattioiden suuntaan.
Unter Null oli pitkään poissa, mutta muuttuneessa maailmassa tikkuisemmalle aggrotechille ja dark elektrolle on jälleen tilausta. Tulevaa pitkäsoittoa lupaillaan loppuvuoteen, joten tämä on vasta uutta alkua.
Mika Roth
Upchuck: Forgotten Token / Un Momento
Domino
Upchuck on atlantalainen rämisevää kitararockia punk-asenteella soittava bändi, jonka tuore tuplasinkku avaa bändin taivalta isommille estradeille. Räminää ja räiskettä selvästi jo löytyy hartioista, vaan mihin se lopulta riittää?
Aika pitkälle, uskaltaisin sanoa. Pääasiallinen vokalisti
KT laulaa ensimmäisenä kuultavan
Forgotten Token -raidan, eikä persoonallisen äänen voimaa käy kieltäminen. Se mikä hävitään mahdollisesti tekniikan ja fraseerauksen puolella, otetaan korkojen kera takaisin liekehtivässä tunteessa. Etenkin lopun hidastuvassa väännössä puristus kasvaa ja kasvaa, mutta biisi ei silti tukehdu omaan kurimukseensa. Punkimpi
Un Momento on rumpali/vokalisti
Chris Saladon laulama, tai oikeammin huutama kannanotto. Maailma on vinksahtanut pois optimaaliselta moraalin radaltaan, mutta siitä voi onneksi edelleen soittaa sekä laulaa – jopa Georgian Atlantassa. Un Momenton musiikillinen panos ei A-puolelle ehkä pärjää, vaan joskus itse asia pääsee kiilaamaan muodon ohitse.
Upchuck on jännittävä tulokas. Ryhmän räkäinen ja demomainen soundi voi alkuun harhauttaa näennäisen matalalla teknisyydellään, mutta pinnan alta paljastuu jo timmiin kuntoon viritetty bändi. Upchuck saattaa soundata boheemilta retkueelta, vaan ei kannata aina uskoa ensimmäistä vaikutelmaa.
Mika Roth
VIERAS: KOE02
Kauan eläköön kokeellisuus!
VIERAS on jo monesti Desibeli.netin sivuilla seikkaillut sooloprojekti, jonka edesottamuksia ja siirtoja on ollut ilo sekä kunnia seurata. Kaiken tekevä monitaituri on kiireinen myös monissa bändeissään, mutta jotenkin aikaa ja resursseja löytyy myös tällä projektille. KOE02 on kuuden raidan pikamatka kaninkolon syvyyksiin.
Alkuvuodesta 2024 ilmestynyt
KOE01-EP oli isku industrialin suuntaan, jos nyt rokkiräyhä ainakin periaatteen tasolla killuikin sitkeästi yhä mukana. KOE02 työntää ideaa eteenpäin, luopuu osasta koneita ja samalla rytmit ovat muuntuneet orgaanisemmiksi, svengaavimmiksi sekä tietysti myös arvaamattomimmiksi.
Välähdys tarttuu noisehtavalla elektrorockillaan vahvasti kiinni, kun taas
Harha kolhon dekadentteine rokkisvengeineen tanssii aikansa savuisella yöklubillaan. Saatekirjeen funk-heiton lunastava
Vallankumous huokuu myös levottomuutta, mutta siekkarien hengessä latua vaihdetaan taajaan ja soundien avulla tarkat jäljet lakaistaan kerran toisena jälkeen takaa pois. VIERAS on oman karusellinsa vauhdittaja ja kyyditty, keksijä ja koeolento.
KOE02 on kiinnostava lisä jo valmiiksi rikkaaseen tallennekokoelmaan. Avausraita
Yhteys hämmensi psykedeelisesti sävyttyneellä westernillään, eikä ankkuri
(Transsi(I)Mania) ole selkein saattolaulu, mutta kuin huomaamatta EP:n ympyrät sulkeutuvat ja KOE02 kasvaa yllättävänkin ehyeksi.
Mika Roth
Taiminen / Anti-Juhani: Splitti
Longplay
Seiskatuumaisia splittisinkkuja tulee enää harvemmin vastaan, mutta tässä olisi yksi sellainen. Kaksi artistia, kaksi sähköisesti ladattua suomenkielistä rokkia, jotka eivät kuitenkaan ole perinteistä suomirokkia.
A-puolen itselleen napannut
Taiminen on tuttu mies monista liemistä ja etenkin rokkipatojen ääreltä. Vuoden 2022
Tiskin alta oli mainio soolokiekko, joka saa syystä tai toisesta vasta nyt jatkoa. Soolouralla tyyliristiaskeleet ovat käyneet tutuiksi ja tuore sinkkukin muuntui studiosessiota edeltävänä iltana akustisesta sähköiseksi. Tarina ei kerro josko
Uni johtaa johonkin isompaan julkaisuun tulevaisuudessa, mutta otetaan avosylin vastaan sekin mitä saadaan.
Uni kertoo vapaudesta, jonka kertoja saavuttaa suljettuaan silmänsä. Onko kyse omista peloista, toiveista – vai kenties osin kummastakin? Lentäminen on symbolina ikiaikainen ja toimiva, sillä eiköhän meistä jokainen uneksi joskus lentävänsä. Tekstissä sommitellaan hienosyisesti elementtejä ja jossain vaiheessa olin jopa rustannut
Juicen nimen muistiin, mikä kertonee jotain lyriikoiden voimasta. Reipas ja toimiva kipale kaikin puolin, joten tervetuloa takaisin Taiminen. Julkaise toki enemmänkin musiikkia, kiitos.
Anti-Juhani on suomen kielestä voimaa ammentava artisti, jonka musiikki kuulostaa hiukan iskelmältä, rockilta ja popilta, sekä enemmän menneeltä melodisella tavalla.
Sulkakynä on oiva sinkkuisku, jolla harmoniat jylläävät ja kerrokset muhentavat maata.
Taimisen soolokitaraa kuullaan taas, menevämmän jytäsiivun kasvaessa jouhevaksi rokkailuksi. Tekstin pohtiessa elon pieniä ja suuria käänteitä huudetaan taustalla isolla tunteella mm.
”wou-wou-wou”. Vielä kun viimeiselle minuutille rakennetaan komeat draaman portaat, saa biisi rustattua kaikki tarvittavat laatikot kuvitteellisesta rokkipoliisin kaavakkeesta.
Teharit tekivät tätä aikoinaan, samoin kuin
Badding aiemmin tavallaan. Verrokkinimet ovat tietysti suuria, mutta Anti-Juhani löytää niiden välistä oman reittinsä, suuntansa ja maalinsa. Hittiainesta.
Mika Roth
Lukukertoja: 237
