Blackfield 2009 – lauantai
20.06.2009
Gelsenkirchen / Saksa
Gelsenkirchen ei paikkana sano ehkä paljoa monelle musiikkidiggarille, ja miksi toisaalta sanoisikaan. Tämä Ruhrin alueen teollisuuskeskus oli yli sadan vuoden ajan eräs Euroopan merkittävimmistä hiilikaupungeista, mutta kulttuurille neljännesmiljoonan ihmisen keskittymä ei ole aikojen saatossa liikoja tarjonnut. Ajat kuitenkin muuttuvat, hiilikaivokset ovat sulkeutuneet ja Gelsenkirchenissä järjestettiin jo toistamiseen Blackfield-juhannusfestivaali, joka keskittyy vahvasti gootti-, industrial- ja elektro-rock musiikkiin.
Päivän vahvasta saksalaisten yhtyeiden annoksesta ensimmäisenä lavalle kapusi berliiniläinen goottirockretkue Staubkind. Terminal Choicen ja Chris Pohlin luottomiehen Sven Manken perustama sekä johtama Staubkind panostaa kappaleissaan koukuttaviin kertosäkeisiin, kunnon nostatuksiin sekä härskiin rock-henkeen. Näistä aineksista leivottuja biisejä allekirjoittanut saikin nauttia tiiviisti porttijonossa seisten ja juuri kun pääsin itse alueelle, Staubkindin keikka päättyi. No, pelkästään kaukaa kuullun perusteella bändi veti setin, joka ei hämmentänyt neroudellaan. Perinteistä goottirockia ilman sen kummempaa sielun paloa, joten orkesterin esiintymisaika oli tavallaan juuri sopiva.
Berliinistä on pitkä matka Leipzigiin, samoin Staubkindin juureva rockaus ei olisi voinut juuri enempää erota leipzigilaisen Destroidin krominkiiltoisesta ja teräksen kylmästä industrial-elektrosta. Viisi vuotta toiminnassa ollut duo aloitti settinsä vahvasti, eikä aikaakaan kun komean amfiteatterin alatasanteella pistettiin jo hurjasti tanssien. Tässä vaiheessa allekirjoittanut oli ehtinyt päästä sisääntuloporttien ei-niin-virallisesta tarkastuksesta läpi ja yleisöä olisi ollut paikalla taatusti enemmän, jos portit olisivat vetäneet vähänkään paremmin, nähtävästi yleisömenestys oli yllättänyt järjestäjät, eivätkä nämä osanneet reagoida asiaan riittävän ajoissa. Tästä pieni miinus siihen suuntaan.
Destroidin voimakasrytminen, hakkaava ja sangen groovaava elektro – ebm – industrial sekoitus toimi amfiteatterin erinomaisessa akustiikassa moitteetta. Poikkeuksellisen muotoinen tila heijasti ääniä miltei optimaalisella tavalla siten, että soitto kuulosti jatkuvasti erinomaiselta, olit sitten missä päin tahansa vajaan puoliympyrän muotoisella ja noin kolmenkymmenen asteen kulmassa nousevalla alueella. Destroidin tapauksessa rankka rytmitamppaus sai tästä ainoastaan lisää puhtia. Koko koneosastosta vastaava Sebastian Ullmann rakensi kappaleet suht harvoista elementeistä ja vokalisti Daniel Myer pisti pariin otteeseen laulun höysteeksi hieman rummutusta kahdella tomilla, mikä sai yleisön innostumaan toistuvasti. Destroid ei varsinaisesti räjäyttynyt kultaholvia, mutta oli kuitenkin bändi paikallaan ja täytti näin tehtävänsä.
Edesmenneen Erblastin raunioista syntynyt fetisch:MENSCH jatkoi päivän mittavaa saksalaisannosta. Alkuvuodesta debyyttinsä pelkästään ladattavassa muodossa julkaissut yhtye henkilöityy tiukasti vokalisti Oswald Henkeen, mikä näkyi live-tilanteessa laulajan täytenä paistatteluna, muun orkesterin jäädessä lähinnä statistin rooliin takavasemmalle.
Hankalan kirjoitusmuodon omaava fetisch:MENSCH osoittautui jo pari biisin jälkeen melkoiseksi pettymykseksi. Orkesterin teatraalinen goottirock oli kuin operettia ilman syviä tunteita. Bändi pyrki soittamaan kappaleensa heavyrockmaisella asenteella, mutta siihenkään ei riittänyt oikein särmää. Toisin sanoen fetisch:MENSCH tippui ikävään välikäteen, jossa se näytti erilaiselta kuin kuulosti, ja kuulosti siltä kuin olisi tahtonut kuulostaa ja näyttää joltain aivan muulta. Ehkäpä se tie vielä löytyy, mutta ainakaan Gelsenkirchenin amfiteatterissa Henken visio ei vielä saavuttanut tyydyttävää ilmentymismuotoa.
Mutta osataan saksanmaalla tehdä hyvääkin goottirutistelua, kuten pienen roudaustauon jälkeen kävi selväksi. Stuttgartin suurin ja kaunein goottimetallikone End Of Green on julkaissut tämän vuosituhannen puolella jo neljä pitkäsoittoa, saavuttaen siinä samalla vahvan aseman Keski-Euroopassa. Lisäksi bändin vokalisti/kitaristi Michelle Darkness pyöräytti toissavuonna ensimmäisen sooloalbuminsa, joka saattaa hyvinkin saada vielä jatkoa. Mutta se sooloista, sillä Gelsenkirchenin iltapäivässä esiintyi yhtye joka oli lauteilla kuin kotonaan.
Kolmen vartin mittainen soittoaika rajoitti luonnollisesti välispiikkien määrää ja kestoa, mutta musiikki puhui sitä vastoin väkevämmin kuin kymmenentuhatta turhaa sanaa. Setti rakentui nopeatempoisempien kappaleiden varaan ja vaikka alussa äänimies vähän hakikin oikeaa balanssia, löytyi se jo parin ensimmäisen kipaleen aikana. Dead End Dreaming -albumilta löytyvät Sick One ja Drink Myself To Sleep saivat kylmät väreet kulkemaan pitkin selkää, kun Darknessin matala ääni pääsi puremaan amfiteatterin optimaalisessa akustiikassa kunnolla. Kohokohdaksi nousi tahollaan myös viimeisimmältä The Sick´s Sense pitkäsoitolta löytyvä singelraita Killhoney sekä My Crying Veins. Erinomainen työnäyte stuttgarttilaisilta kaiken kaikkiaan ja nyt juhlat lähtivät ihan tosissaan elämään omaa elämäänsä.
Tähän kohtaan on todettava, että kotimaisiin musiikkijuhliin verrattuna yleinen meno oli hämmästyttävän siistiä. Väki kyllä humaltui, mutta ördääviä, sammumispisteessä hoippuvia riidanhaastajia ei näkynyt ainuttakaan. Kukaan ei käyttänyt toilettina aitaa ja roskat vietiin miltei poikkeuksetta roskiksiin, vaikka lähin roska-astia saattoi olla ”jopa” parinkymmenen metrin päässä. Tietysti joku sattui jossain vaiheessa törmäämään/horjahtamaan päin toista, mutta nämä törmäykset kuitattiin poikkeuksetta nopealla, suuripiirteisellä sekä lämminhenkisellä pahoittelulla – kaikki olivat saapuneet juhlimaan hyvällä mielellä, eivätkä haastamaan riitaa. Siinä asenne jota kaivattaisiin meilläkin päin.
Seuraavaksi esiintymisvuoron saanut Rotersand nautti melkoisesta edusta, esiintyihän yhtye kotikaupungissaan. Eikä menestys ole rajoittunut ainoastaan Gelsenkircheniin, sillä bändi on noussut listoille niin Pohjoismaissa kuin Keski-Euroopassakin. Gunther Gerlin, vokalisti Rascal Nikovin ja Krischan Jan-Eric Wesenbergin muodostama yhtye veti estradin lähitienoot tupaten täyteen väkeä jo hyvissä ajoin ennen keikan alkua, ja meno oli setin alusta saakka sen mukaista.
Tähän mennessä oli nähty jo energisiä esiintymisiä, mutta laulaja Rascal Nikov nosti kisan seuraavalle tasolle. Rankalla bilevaihteella varustettu herra hyppi, tanssi, loikki sekä säntäili pitkin lavaa, eikä yleisö jäänyt suinkaan pekkaa pahemmaksi. Soundienkin osuessa heti alusta nappiin oli menestystarina näin valmis. Yhtyeen tarttuva industrial pop sai väen hyppimään ja Nikov osoitti melkoista siviilirohkeutta kävelemällä (!) lavalta yleisön sekaan ja kulkemalla siellä yhden kappaleen puoliskon verran.
Doctor Whon arkkivihollisten Dalekien sampleilla varustettu Exterminate Annihilate Destroy on edelleen eräs tuoreen indu-genren nerokkaimmista yhdistelmistä, jossa populaarikulttuurin tyystin erilaiset puolet kohtaavat odottamattomalla tavalla. Ja onhan se upean ironista kun tuhannet kurkut huutavat Dalekien yksinkertaisia vuorosanoja sydämensä kyllyydestä, ”ex-teeer-mi-nate! ex-teeeer-mi-nate!”. Setistä edukseen erottuivat myös hieman tuoreemmat sinkkuraidat I Cry sekä Lost – hyvä Rotersand, hyvä Gelsenkirchen!
Viidettä albumiaan juoniva Zeraphine on viime aikoina soittanut keikoillaan uunituoretta materiaalia, joten orkesterin fanit odottivat Blackfieldin esiintymiseltä varmasti paljon. Soundcheckissä ei kuultu kuitenkaan mitään ihka uutta vaan yllättäen kitaristi Manuel Senger esitti version ikivihreästä Louis Armstrong hitistä What a Wonderful World, joka kirvoitti kuulijoista komeat aplodit.
Keikka alkoi lievällä yleisökadolla eikä Zeraphine saanut ikävä kyllä missään vaiheessa konettaan oikein käymään. Näin sinänsä kelpo palasista rakennettu paketti hajosi ja esiintymisessä oli havaittavissa jopa pieniä turhautumisen piirteitä. Armstrong-cover osoittautuikin näin yllättäen koko keikan ennenaikaiseksi kohokohdaksi. Ehkäpä vokalisti Sven Friedrichin kannattaisi keskittyä vastaisuudessa enemmän Solar Fake projektiinsa, joka tuntuu raikkaan eloisalta, vastoin kuin hyvää vauhtia pystyyn kelottuva emo-yhtye Zeraphine.
Alkuvuodesta mainion Dream, Tiresias! -pitkäsoiton julkaissut hampurilainen Project Pitchfork on saavuttanut industrialin ja dark-elektron saralla aseman, jota voi kuvata hyvällä syyllä institutionaaliseksi. Kahdenkymmenen vuoden kokemus ja yli metrin mittainen discografia näkyivät esiintymisessä positiivisena voimana, kun orkesterin vokalisti ja sielu Peter Spilles näytti mallia miten yleisö voitetaan puolelleen. Sanotaan että menestys on pohjimmiltaan jalkatyötä ja tätä oppia Spilles sekä kosketinsoittajat Dirk Scheuber ja Jürgen Jansen myös noudattivat. Suuri lava vaikuttikin kovin pieneltä kun näyttävään asuun ja taistelumaaliin itsensä verhonnut Spilles mittaili sitä pitkillä askeleillaan. Livekokoonpanoon kuuluvat rumpali Achim Färber sekä kitaristi Carsten Klatte jäivät auttamatta varjoon, kun Spilles ja keikan edetessä enenevissä määrin myös Scheuber varastivat kuulijoidensa sydämet sekä lopulta koko shown.
Tuoreen albumin avausraita If I Could sai avata myös keikan, joka eteni höyryjyrän tavoin alusta loppuun saakka. Kohokohtien vuoristosta on vaikea nostaa esille niitä terävimpiä huippuja, mutta uusi singleraita Feel, sekä yhtyeen tuotannon alkupuolelta napattu Alpha Omega pitää ainakin mainita. Tunnin mittaiseksi venynyt setti sai myös apua hiljalleen hämärtyvästä illasta, jonka ansiosta valot pääsivät amfiteatterin kattilassa oikeuksiinsa. Jotain Spillesin mittavasta karismasta ja mojosta kertoo myös se, että pariin otteeseen mies vaati yleisöä buuaamaan orkesterille, koska hän omien sanojensa mukaan halusi kokea amfiteatterin ainutlaatuisen akustiikan ”parhaalla mahdollisella tavalla”. Livetilanteeseen raskaasti uudelleen sovitetut kappaleet toimivat mainiosti, vaikka paria yhtyeen uran alkupuolen siivua ei tahtonutkaan heti tunnistaa uusien sovitusten takaa. Muutokset olivat kuitenkin miltei poikkeuksetta parannuksia, eikä live-tilanteessa kuulukaan esittää orjallisia levy-versioita, sitä varten ovat kotisohvat ja stereot.
Ja illan edetessä nimet vain kovenivat. Diary Of Dreams on viidentoista vuoden ajan toteuttanut vokalisti-biisintekijä-bändinjohtaja Adrian Hatesin visiota. Joskus historian hämärissä mm. Garden Of Delightin basistina viivähtänyt Hates julkaisi joukkoineen alkuvuodesta jo yhdeksännen pitkäsoiton. ”Best of” tyyppisessä setissä mielenkiintoisesti nimetty (if) oli kuitenkin tasavertainen muun tuotannon kanssa, vaikka yhtye aloitti keikan uusimman albumin avausraidalla The Wedding.
Uskomattoman karismaattinen Hates tuntui hallitsevan hämärtyvässä illassa koko teatteria, joka otti yhtyeen avosylin vastaan. Toisena soinut Chemicals on syntymästään saakka ollut eräs elektronisen goottirockin upeimmista numeroista, eikä ässä pettänyt tälläkään kertaa. Tästä eteenpäin kaikki kulki juuri siten kuin pitikin, kun Giftraum, Reign of Chaos, Menschfeind, Traumtänzer sekä kumppanit soivat loputtoman tuntuisena jatkumona. Irokeesipäinen Gaun:A sai muutamaan otteeseen soittotukea kun Hates nappasi käsiinsä toisen kitaran ja yhdessä herrat loivat melkoisia äänivalleja. Diary Of Dreamsin musiikista tekeekin mielenkiintoista nimenomaan se, että pohjimmiltaan se on äärimmäisen kovaa ja raskasta, mutta sopivalla määrällä koskettimia sekä sampleja kappaleista saadaan muokattua erittäin tanssittavia.
Tunnin mittainen annos tuntui loppuvan aivan liian aikaisin, mutta Blackfieldin tiukka aikataulu ei antanut myöten nytkään, joten pian estradi täyttyi jo roudareista jotka purkivat ja kasasivat kaiken jälleen ennätysajassa. Alkujaan olin suhtautunut erittäin pessimistisesti aikataulun ilmoittamiin lyhyisiin taukoihin, mutta ihme kyllä kello ei missään vaiheessa päässyt yllättämään järjestäjiä, mistä suuri kumarrus siihen suuntaan.
Ronan Harrisin ja Mark Jacksonin muodostama VNV Nation oli ehdottomasti festareiden suurin nimi, mikä näkyi niin yleisön määrässä kuin puitteissakin. Vaikka yhtyeen uusimman albumin julkaisu venyi aiotusta toukokuun lopusta jonnekin heinäkuulle (tai vielä sitäkin kauemmas), ei yleisöä tarvinnut suotta lepytellä. Amfiteatteri oli pakkautunut ääriään myöten täyteen, kun hieman yli puoli kymmeneltä alkoi tapahtua. Adrian Hates kapusi vielä kerran estradille, sai suuret suosionosoitukset, spiikkasi sisään VNV Nationin ja sai tästä hyvästä vielä suuremmat aplodit. Ensimmäisen juhlapäivän viimeinen vaihe saattoi alkaa.
Lavan takaosa oli roudaustauolla peittynyt valtavaan taustakankaaseen, johon heijastettiin koko keikan ajan kuvamateriaalia. Pitkän nostatus-intron aikana kankaaseen ilmestyi toistuvasti kolme sanaa: ”I HATE WAR” ja näin yhtyeen filosofia kävi selväksi varmasti jokaiselle. Settilista pohjautui raskaasti kahteen uusimpaan albumiin, sekä piakkoin kauppojen hyllyille ilmestyvään Of Faith, Power and Glory kiekkoon, jota lupailtiin nyt ostettavaksi kahden viikon sisällä.
Yhtye sai uusista kappaleistaan parhaan mahdollisen palautteen tanssivalta yleisömereltä, mutta luonnollisesti ne tutuimmat numerot olivat suurimpia menestyjiä. Judgement albumin kaunis Illusion kostutti useammankin silmäkulman ja neljän vuoden takaisen Matter + Formin takuuvarma tamppausraita Chrome sai betonirakenteet jytisemään tanssivien massojen alta. Tulevalta pitkäsoitolta soitettiin ainakin kaksi numeroa, joista kumpikin, Sentinel ja The Great Divide edustivat orkesterin tuotannon nopeampaa laitaa. Alkujaan lontoolaisen mutta sittemmin Hampuriin muuttaneen yhtyeen vokalisti Ronan Harris osasi sujuvasti saksaa, joten suurin osa spiikeistä esitettiin kuulijoiden äidinkielellä, mikä varmasti lämmitti väkeä entisestään.
Näihin mahtaviin tunnelmiin kelpasi päättää ensimmäinen festivaalipäivä, joka oli tarjonnut yhdeksän erilaista näkemystä industrialin, elektron, goottirockin ja monen muun tummemman musiikkityylin suuntaan. Paria pientä sadekuuroa lukuun ottamatta säätkin olivat suosineet, joten nyt kelpasi vetäytyä yöpuulle, sillä seuraavana päivänä juhlat käynnistyivät jo puolilta päivin.
Blackfieldin sunnuntai
Teksti ja kuvat: Mika Roth
