Koria Kitten Riot - katkeransuloista kotikutoisesti
10.11.2009
Heleää laulaja-lauluntekijänäppäilyä soittava Koria Kitten Riot alias Antti Reikko tunnetaan myös indierockin parissa sankaroivan Johnny Superhero-yhtyeen laulaja-kitaristina. Herran akustisemman projektin makoisien MySpace-näytteiden pohjalta otin kontaktia debyyttilevyn julkaisevaan Solmu Recordsin Aapo Hellmaniin ja levyä jo muutaman kerran kuunneltuani huomasin sopineeni haastattelun maestron kanssa ennen Tampereen Doriksen keikkaa.
Istahdimme Antin kanssa alas kuumien kupposten äärelle ja palasimme alkuun. Antti on soittanut kitaraa 11-vuotiaasta asti ja nimenomaan akustisella kitaralla. Ja sitä ennenkin musiikki ja soittaminen on ihan pienestä asti ollut osa elämää. Sävelkynästä on syntynyt nimenomaan enemmän tällaista muniinpuhaltelumateriaalia kuin Johnny Superheron indierockia. Ei Johnnyjen musiikki silti ole suoranaisesti mitään rokkaavampaa sovitusta Koria Kitten Riotista, vaikka muutamasta akustisheleilystä onkin väännetty bändipuhteena rokkiversioita. Antti erottaa nämä kaksi luomiskanavaansa toisistaan sillä, että KKR on nimenomaan soolo kun taas Johnny on ennen kaikkea bändi – jätkien yhteinen juttu. Myös Johnnyltä on tulossa uutta levyä.
Kolmisen vuotta takaperin supersankarit viettivät pientä hiljaiseloa mutta Antin sävelkynä ei. Niinpä mies päätti koota väkisin säveliksi pulppuilevat kappaleensa Koria Kitten Riotin alla levyksi, joka on odotellut otollista hetkeä ja julkaisukanavaa jo puolitoista vuotta ennen lokakuun 28. päivä tapahtunutta H-hetkeä. Hyvää palautetta oli tullut monilta tahoilta ja kiinnostusta herännyt niin koti- kuin ulkomailta, mutta vasta Solmun Aapo tarttui asiaan. Nollabudjetilla makuuhuonenauhoituksina äänitetty levy sai apuja lähinnä Johnny-mies Tuomas Lankisen rummuista sekä Eino Anttilan miksaus- ja tuotantonäkemyksestä, muuten lätty on Antin käsialaa. Paitsi kutosbiisin pasuuna, josta vastaa Johnnyjen Matti Vasanen.
Yksin Antti esiintyi myös Doriksessa, jossa onnistui parhaimmillaan saamaan yhden miehen akustisuuden toimimaan niin hyvin että yleisö hiljeni seuraamaan. Silti apuvoimat voisivat olla KKR:nkin livesoitossa ihan poikaa, koska Antti itse ensimmäisenä myöntää että porukalla on lavalla hauskempaa. Antti pohtii että ongelma on ehkä eniten siinä että pitäisi tutustua sopiviin tyyppeihin. Ihan samojen Johnny-poikien kanssa ei olisi mitään järkeä lähteä KKR:in livesoittoa monipuolistamaan. Levyllä Antin kitarointia ja laulua sävyttävät elementit eivät silti tekisi varmastikaan pahaa lavallakaan – harvalla meistä kun on sellaista karismaa tai biisimateriaalia että isokin yleisö herkistyy kuulemaan yksinäistä trubaduuria. Ainakaan koko keikkaa.
Nimen taustaa Antti ei halua paljastaa – muodostakaa omat mielikuvanne. Vaikka tekijän mielestä monessa kohtaa pieni lisäviilaaminen tai tiukempi soitto parantaisi levyä, on pääasia kuitenkin se että biiseissä on sitä jotain. Lähtökohta oli muutenkin luoda sellainen levy, jonka kuka tahansa pystyisi tekemään. Eikä maksa paljon. Raitoja on käytetty korkeintaan kahta kerralla, mutta rosoinen kasettimankkameininki ei silti ole kyseessä. Totuus löytyy jostain näiden puolivälistä – kotikutoista ja heleän melankolista.
Koria Kitten Riotin kohdalla biisit syntyvät aika mystisesti – niitä vain tulee. Välillä syntyy 15 kappaletta parissa kuukaudessa, välillä taas jankataan tyhjää puoli vuottakin. ”Biisi tuli minusta” on sanamuoto, jota Antti myöntää joskus käyttäneensä. Mistä sitten tietää että tämä biisi on tarpeeksi hyvä ja se on nyt tässä? Yleensä prosessin alkuvaiheessa on jo selvää että tässä on nyt jotain. Semmoinen väkisin luominen ei ole Antin juttu. Sen verran sävelkynä on joka tapauksessa terässä että toiseenkin levyyn olisi jo kappaleita.
Musiikillisista vaikuttajista olennaisimpia ovat levyn kappaleiden syntyaikaan kovassa kulutuksessa ollut Elliot Smith sekä mausteiden osalta Flaming Lips. Myös Bright Eyes ja KKR:n levyyn sellaista ”hiomaton timantti”-henkeä pohjustanut Velvet Undergroundin debyytti ovat olennaisia. Biisien syntyaikaan Antin elämä oli tummemman sävyistä. Työttömyys ja tuhoon tuomittu kaukosuhde kanavoituivat levyllä hauraaseen melankoliaan, joka ei kuitenkaan sorru suomalaiskansalliseen ranteet auki ja nakkarilla turpaan -märehtimiseen vaan on alakulostaan huolimatta toiveikas ja irtonainen. Katkeransuloinen sellaisella romanttisella ja hiukan naiivilla otteella. Onko tämä nyt ehkä hiukan söpöilyä, Antti pohtii? Antin mainioon, huumorilla heitettyyn kielikuvaan levy tiivistyy osuvasti – se on ikään kuin lämmin peite jonka alle voi kääriytyä toipumaan, sikiöasennossa väristen.
Teksti ja livekuva: Ilkka Valpasvuo, kuva: Aleksi Rinta-Kauppila / www.myspace.com/koriakittenriot
