Kahn: Miles Davis. Kind of Blue – Modernin jazzin avain
16.11.2009
Johnny Kniga
Ansioitunut musiikkijournalisti Ashley Kahn esiintuo jazzpioneeri-trumpetisti Miles Davisista (1926-1991) puolen, joka on aikojen saatossa tyystin jyräytynyt median hälle luoman arrogantin imagon varjoon. Kahnin lähtökohta on samantapainen kuin Truman Capotesta kertovassa elokuvassa, eli kerronnan origoksi otetaan kuvattavan ihmisen keskeinen teos, tässä tapauksessa jazzin citizenkane ja sergeantpepper Kind of Blue –levy. Tällainen yhteen, ikoniksi nousseeseen teokseen fokusoituva menetelmä onnistuu nytkin puhumaan enemmän kuin tusina hapuilevaa pajatsontyhjennys-elämäkertaa. Huomioitakoon vielä sekin, että kirjan tekoajankohtana Kind of Blue –sessioissa paikallaolleista elossa olivat enää valokuvaaja, nauhurinkäyttäjä sekä rumpali Jimmy Cobb. Tällainen houkuttelee helposti jälkiviisasteluun ja luokattomiin haastateltaviin, mutta Ashley Kahn on onnistunut tonkimaan tietoa ja lausuntoja niin taidokkaasti, että voisi peräti kuvitella kaikkien siteerattujen ihmisten olevan yhä elossa.
Kirja jakaantuu hienosti hyvin perinteisiin osiin: esittely – kehittely – kliimaksi – lyhyt jälkipohdinta. Kliimaksina voidaan pitää Kind of Bluen ilmestymistä ja sen menestystä, joka on vain ruokkinut itseään vuosikymmenien aikana, formaattipäivitystenkin edesavituksella. Davisin yllättävän kauan koossa pysynyt huippusekstetti kokoontui studioksi muutettuun entiseen kirkkoon ala-Manhattanilla vain kaksi kertaa, maalis- ja huhtikuussa 1959. Kaikki viisi kappaletta äänitettiin joko/tai –periaatteella: vain yhdestä kappaleesta nauhoitettiin kaksi kokonaista ottoa, muihin raitoihin riitti yksi. Tuloksena oli (toki myös äänitysolosuhteiden pakosta) ajaton luomusoiton riemujuhla, palanen sitä vanhaa hyvää aikaa, jolloin studiossa ei ährätty kymmeniä ottoja samasta soolonpätkästä ja kysytty päälle, että ”saaks näistä?”
Selkeätekstinen ja huomionarvoisen ilmavasti taitettu opus kertoo upeasti monesta mielenkiintoisesta asiasta. Kohderyhmänä eivät ole pelkästään Davis-fanit. Suosittelen tätä musiikkihistoriallista dokumenttia myös esim. äänilevy(teollisuude)n vaiheista, studiotekniikasta, musiikin teoriasta, huumehuuruisasta jazz-cooliudesta ja vaikkapa musiikin rotukysymyksistä kiinnostuneille. Yllätyksiä on varmasti luvassa, etenkin kaltaisilleni maallikoille, joille Davis on näyttäytynyt pelottavasti mulkoilevana, jazziin totisuuden tartuttaneena menninkäisenä. Kirjaan litteroidut studiokeskustelut tuovatkin esiin kannustavan ja lämminhenkisen Miles Davisin, joka kaiken lisäksi vastoin monien luuloja ei ole mikään supernopea, luonnonlahjakas trööttäilijä, vaan analyyttinen, klassisesta musiikista ammentanut saundin pikkuhiljaa kehittäjä. Hänelle vähän oli paljon, mikä on kelle tahansa ihailtava tavoite. Trumpetistikollega Art Farmer tiivistää Milesin asenteen oivasti: ”Jos ei ole tekninen virtuoosi, pitää sanoa jotain. Ei voi piiloutua minkään taakse”.
On mielestäni ihme, jos tämä tärkeä kirja ei ajaudu akatemioiden jazzhistoria-kurssien suositeltavaksi luettavaksi. Vai ansaitsisiko peräti pakollisuuden puolelle mennä tämä? Asiantunteva teksti on moitteetonta erikoiskirjallisuutta, mistä erilliskiitos myös Petri Silaksen pieteetillä tekemälle, tarkennuksilla, päivityksillä, jopa korjauksilla maustetulle suomennokselle. No, erikoiskirjallisuuden hankala kääntöpuoli on tottakai nytkin läsnä. Eli analyysien yhteydessä vilisevät lukuisat musiikkitermit eivät varmasti aukea ”kuunteluoppilaille”, vaikka niitä onkin koetettu sanallisesti selittää auki. Muut-kuin-muusikot sun muut noviisit saanevat enemmän irti perinteisemmästä, virallisesta elämäkerrasta, mutta suosittelen nyt silti ainakin silmäilemään tätä uutukaistakin, vaikka sitten hieman valikoiden ja pahimmat modalismi-pohdinnat skipaten.
Eikä tämä lukukokemus tietenkään ole täydellinen ilman Kind of Blue -levyn oheiskuuntelua. Hei, uusintajulkaisu-cd löytyi viidellä eurolla, uutena! Jazz on makuasioista maukkaimpia, enkä näin ollen uskalla väittää, että Kind of Bluen täytyisi joka huushållista löytyä, mutta jos nyt yksi Miles Davisin levy pitää valita, niin kyllähän se olisi tämä, hankalammin lähestyttävän Bitches Brew’n (1970) sijaan. Ihan siksikin, että Kind of Blue ilmeisesti sisältää ”sukuviettiä voimistavia ominaisuuksia”, kuten kirja niin herkullisesti sivuhuomauttaa. Eli ei muuta kuin emäntä hollille ja press play on tape!
Teksti: Janne Kuusinen, kuva Tom Palumbo / wikipedia.org
