Blur: No Distance Left to Run
01.04.2010
Hetkeksi yhteen palanneen yhtyeen paluukeikkatallenne katsoo myös ajassa taaksepäin.
Parlophone
Vuonna 2000 edellisen kerran yhdessä yleisön edessä soittanut Blur palasi viime kesänä hetkeksi esiintymislavoille. No Distance Left To Run on katsaus paitsi yhtyeen historiaan, myös valmistautumiseen kahteen Lontoon Hyde Parkissa järjestettyyn konserttiin. Näistä ensimmäinen on dokumentoitu julkaisun toiselle DVD:lle.
No Distance Left To Run on hieno dokumentti, joka muistuttaa siitä, että Blur oli loppujen lopuksi 1990-luvulla esiin nousseista brittiyhtyeistä kiinnostavin ja luovin. Lontoolaisnelikon musiikki kulki matkan alkuaikojen Kinks-vaikutteisesta remellyksestä genren määrittävään brittipopiin ja myöhemmin jenkki-indien kautta elektronisiin ääniseikkailuihin ja maailmanmusiikkivaikutteisiin. Dokumentti vahvistaa entistä enemmän sitä käsitystä, että Blur oli kahden ääripään kauppa. Ekstrovertti keulakuva Damon Albarn ja näkemyksellinen kitaristi Graham Coxon synnyttivät jännitteen, josta kumpusi Blurin luova energia. Basisti Alex James ja rumpali Dave Rowntree ovat tässä tarinassa vain statisteja.
Charmantisti vanhentuneiden miesten haastattelujen sekä vanhan ja uuden kuvamateriaalin varassa etenevä elokuva käy läpi kattavasti Blurin uran. Kohtuullisen hyvin menestyneen Leisuren ja flopanneen Modern Life is Rubbishin jälkeen ilmestynyt Parklife räjäytti pankin. Yhtäkkiä Blur oli kaiken keskipisteenä. Dokumentti onnistuu kuvaamaan hyvin yhtyeen ristiriitaiset tunnelmat menestyksestä ja siitä seuranneesta julkisuuden vyörystä. Myös lehdistön luoma sota Oasiksen kanssa kahlataan läpi ja saapa Liam Gallagherkin sanottua sanansa.
Parhaimmillaan dokumentti kuitenkin on siirryttäessä yhtyeen uran loppupuolelle. 1990-luvun lopulla tulevan hajoamisen merkit olivat jo ilmassa. Julkisuuteen kyllästynyt ujo Coxon tarttui pulloon ja Albarn kävi läpi tuskallisen julkisen eron Justine Frischmannista. Tuloksena oli kuitenkin yhtyeen merkittävin teos 13. Jo vuoden 1997 Blur-albumilla Coxonin visiot olivat selkeästi kuultavissa ja 13:lla mies sai entistä vapaammat kädet. Tenderin gospel-rockista Battle unenomaiseen leijailuun kurottava albumi on yhä hämmästyttävä seikkailu.
Yhtyeen hajoamiseen ei aivan yksiselitteistä syytä dokumentista löydy, ja tuntuu, etteivät miehet itsekään sitä tarkalleen tiedä. Coxonin alkoholiongelmat ja ahdistuneisuus yhdistettynä väärinkäsityksiin ilmeisesti vain johtivat kommunikaatiokatkokseen, ja pian Think Tank -albumia olivatkin tekemässä vain Albarn, James ja Rowntree. Vuonna 2008 yhteinen sävel kuitenkin löytyi helposti, ja ainakin dokumentin perusteella Coxon ja Albarn näyttävät unohtaneet keskinäiset kaunansa.
Ainoa asia, mikä dokumenttia katsellessa harmittaa, on se, miten nopeasti tapahtumat joudutaan kelaamaan läpi. Varsinkin muisteloita albumien tekoprosesseista katselisi mieluusti vaikka tuntikausia. Karismaattisen Albarnin ja sympaattisen Coxonin jutustelussa on vangitsevaa aitoutta ja imua sekä sopiva määrä huumoria. Nenäliinoillekin saattaa olla tarvetta, sillä erityisesti loppua kohden No Distance Left To Run on myös koskettava.
Entä se Hyde Parkin konsertti? 55000 ihmisen edessä esiintyvä Blur ei ole kovin vakuuttava. Yhtyeen soitto ei tunnu oikein etenevän, vaan Coxon sooloilee omiaan rytmiryhmän tyytyessä perussuoritukseen. Jamesin poukkoilevat bassokuviot pitävät pakettia jotenkin kasassa, mutta Rowntreen rumpalointia ei voi hyvällä tahdollakaan sanoa inspiroivaksi. Albarn kyllä riehuu ja villitsee yleisöä minkä jaksaa, mutta musiikillisesti Blurin uran alkutaipaleelle painottuva keikka ei vakuuta. Tunnelma keikalla on kuitenkin luonnollisesti upea, ja esimerkiksi massiiviseen yhteislauluun yltyvä Tender nostaa ihon kananlihalle. Myös Song 2:n aikaansaama energialataus tulee lähes läpi televisiosta. Haikeatunnelmainen The Universal lopettaa konsertin, ja saa harmittelemaan, ettei itse ollut paikan päällä.
Teksti: Tommi Saarikoski
Livekuva: Andy Willsher/nme.com
