John McLaughlin & The 4th Dimension - Montreaux Jazz Festival 2022

Kitaristi John McLaughlin esiintyi yhdessä pitkäaikaisen bändinsä, The 4th Dimensionin kanssa, Montreauxin Jazz Festivaaleilla vuonna 2022. Aiemmin samana vuonna 80-vuotta täyttänyt McLaughlin oli loistovedossa ja hyväntuulinen herra johti pianisti/vokalisti Jany McPhersonin täydentämää yhtyettään varmoin ottein.

earMUSIC

Aika saa kummasti merkitystä, kun sitä kasaantuu riittävästi mittariin. John McLaughlin aloitti uransa 60-luvun alussa ja matkan varrella on tapahtunut monenlaista. Hän on antanut kitaratunteja mm. Jimmy Page -nimiselle nuorelle miehelle, soittanut Ginger Bakerin, Graham Bondin ja kumppaneiden kanssa, sekä luonut materiaalia monissa eri kokoonpanoissa. Toisin sanoen hartioita on löytynyt jo reilusti yli kuudenkymmenen vuoden työurakan johdosta, mutta brassaileva stara McLaughlin ei ole koskaan ollut.

Intialaiseen kulttuuriin ja henkisempään tiehen jo 60-luvulla viehtynyt herra nousi myös Montreauxin lavalle normaalina, tyynenä ja jopa nöyränä itsenään. Lyhyt kumarrus yleisön joukkoon, hymyä ei pantata, eikä sitä toisaalta väännetä väkisin naamalle. Kaikki tuntui olevan mallillaan ja se kuuluu myös halki keikkatallenteen, jolla soundin rentous ja musiikin samanaikainen terävyys sekä väkevä läsnäolo ovat alati pinnalla.

Julkaisuja on kertynyt diskografiaan melkoinen röykkiö, mutta suurin osa settilistasta rakentuu suhteellisen uusista palasista. Keikan avaava Kiki on svengaava jazzrock-kaunokki vuoden 2015 Black Light -pitkäsoitolta, jolta kuullaan myös kolme muuta numeroa. Starttiraitana Kiki on oiva soundillinen huvipuisto, jolla bändi pääsee näyttämään kyntensä välittömästi. Koskettimien takana taituroiva Gary Husband, joka myöhemmin setissä käväisee myös rumpupatterin takana, on ehdoton vahvistus ja armoitettu velho.

Rytmipuoli on kyllä muutenkin mainiosti hallussa. En muista juuri nyt nähneeni basistin soittavan aiemmin hansikkailla tämän tyylistä materiaalia, mutta sormituntuma on kuullun perusteella täysin kohdillaan Étienne M’Bappélla. Sähköbasso on notkea värkki ja rumpujen takana pysyvästi kioskiaan pitävä Ranjit Barot pelaa oivasti yhteen M’Bappén kanssa. Mr. Dc:n pitkä rumpusoolottelu on Husband & Barot -kaksikon suuri hetki, kun pannuja taotaan kahteen pekkaan ja hauskaa on koko rahan edestä.

McLaughlinin rinnalla enemmän soolo-osuuksia nappaa myös pianisti/vokalisti Jany McPherson, jonka vokaalit The Creator Has a Master Plan -raidalla rikkovat rajoja – mutta hyväntahtoisesti. Muistetaan siis, että Pharoah Sandersin vuoden 1970 alkuperäinen teos on instrumentaali. Henkisesti latautunut jazz on etenkin Amerikan suunnalla ollut voimakkaasti spirituaaleista kumpuavaa ja sanojen, tai tässä tapauksessa silkan otsikon toistaminen, on mielestäni vain teoksen nostamista entistäkin korkeammalle jalustalle. Rakkaudesta lajiin ja kunnioituksesta luojaa kohtaan. Samalla mitta on venähtänyt lähemmäs kahdeksaa minuuttia, kuten liveversioilla on usein tapana.

Black Light -albumin materiaali muodostaa suuren osan setistä ja keikan sulkeva El Hombre Que Sabia on notkean melankolinen kunnianosoitus flamenco-mestari Paco de Lucialle. Herkkä ja melodinen, sopuisa ja nopeita osuuksia sisältävä numero, joka jättää lämpimän jäljen. Here Comes the Jiis ravistelee rokimmin rakenteita ja pelaa loistavana ryhdistäjänä ennen pitkiä maalailuja, joita Piero Piccionin säveltämä elokuvamusiikki The Light at the Edge of the World tuo tullessaan. Kymmenen minuutin tuolle puolen jatkuvan sooloilun tarpeellisuudesta voi olla montaa mieltä, mutta saadaanpa ainakin pitkiä osuuksia ihailtavaksi.

Vuoden 2012 Now Here This -albumilta, joka oli muuten ensimmäinen Barot-Husband-M’Bappé-McLaughlin -kokoonpanon kiekko, mukaan on otettu Echoes from Then. Piccionin pitkän teoksen jälkeen biisistä kuullaan plus 13-minuuttinen luenta, jolla ryhmän rokimpi revittely yhdistyy jälleen pitkiin, pitkiin sooloihin. Pellit paukkuvat isommin, kitaran soundi on rouheampi, mutta melodisuus pitää purren kasassa ja suunnassa.



Settilista on matka halki ajan ja pienenä yllätyksenä voi pitää sitä, että keikkahetkellä uusin studioalbumi vuoden 2021 Liberation Time huomioidaan vain yhdellä kappaleella. Toki Lock Down Blues kuullaan heti toisena, mutta valinta – tai valitsemattomuus – on silti jännä siirto. Toki ydinnelikko soitti vain kyseisen numeron alkujaan yhdessä studiossa, vaan onhan tässä muiden soittamia vetoja enemmänkin omaksuttu.

Jos jazzimpi progeilu aiheuttaa allergisia oireita kannattaa aloittaa tutustuminen New Blues Old Bruisesta, jolla perusstandardia bluesia tuodaan jazzin kainaloon ja McPhersonin sielukkaat vokaalit rakentavat draamaa.

Mika Roth