Valoa Festival - perjantai

Toista kertaa j�rjestetty Valoa Festival luotti t�n� vuonna saksalaisiin vieraisiin ja ennakko-oletuksena lo-fi-elektro-h�p�h�p�-bilemusaa jo vuosikymmeni� tahkonnut Stereo Total olisi viimeist��n se magneetti joka vet�isi indiekansan Yo-talon perjantain sykkeeseen. Mutta kuinkas k�vik��n?

Ei kuudelta Artturissa alkanut ja yhdeks�lt� Yo-talolla jatkanut seitsem�n b�ndin kattaus miss��n nimess� tyhjille seinille joutunut soittamaan, mutta miss��n nimess� varmasti odotettua salin t�yteytt� ei tavoitettu. Mik� oli sin�ns� h�mm�stytt�v��, koska perjantaina ohjelma oli rakennettu mukavan monipuoliseksi mutta silti linjakkaaksi. Kaikki artistit olivat ennakkoon kiinnostavia, niin uudet tulokkaat kuin vanhat suosikit. Hintakin oli inhimillinen, joten miss� vika? Markkinoinnissa? P��esiintyjien valovoimassa? Yleis�ss�? Tampereessa?

Illan aloitti Artturissa soolona esiintynyt Janne Laurila, joka yksin��nkin onnistui luomaan kappaleisiinsa parhaimmillaan mukavasti v�reilev�n tasapainon piinatun sielun bluesin ja enkeli��nisen optimismin v�lille. John Prinen vietnam-kappale Sam Stonella aloittanut Laurila julkaisi soolodebyyttins� vuosi takaperin ja silt� kuullut Kultaisia pisteit�, Etel��n ja Pitk�� viivaa kantoivatkin Jannen keikkaa. Uutta materiaalikin oli kolmisen kappaletta mukana setiss�, joista ei ehk� ihan kaikkea saatu viel� irti pelk�ll� akustisella kitaralla. Toki taattua laatua rutinoituneelta esiintyj�lt� nekin. Ja hyvin sopi Jannen repertuaariin my�s Tehosekoittimen ikiklassikko Maailma on sun. Jannen j�rjest�jille tarjoama piruilu Valoa Festivalin hengen vastaisesti hiukan h�m�r�st� lavasta toisaalta hymyilytti, toisaalta hetkitt�in l�p�nheitosta tuli sellainen fiilis ettei Janne juuri olisi halunnut tapahtumassa edes esiinty�

Johtuen jonkinlaisesta teknisest� s��d�st� Wedding Crashers sai lyhyimm�n ajan k�ytt��ns� mutta ei turhia moisesta piitannut vaan k�ytti etsikkonsa oikein hyvin. Etuk�teen ajatus vekkulimaisesta powerpopista yhdistettyn� Artturin sangen kyseenalaiseksi todettuun akustiikkaan ei kuulostanut j�rin houkuttelevalta yht�l�lt�. No, ainahan saa ep�ill�, mutta t�ll� kertaa stadin rokkikollit kyll� pyyhkiv�t skeptikolla lattiaa. Meiningist� huokui spontaanin vapautunut v�litt�myys ja soitto svengasi. My�s kahden lead-laulajan kombo ilahdutti; parhaimmillaan k�kk�r�p�isen kitaristi-vokalisti Esa Pottosen ja basisti-solisti Oskari Halstin saumaton yhteispeli toi mieleen uusiseelantilaisen Flight of the Conchords in duo-hassuttelun. Ja olivat ne sounditkin yll�tt�v�n siedett�v�t, vaikka rumpali-Pepe hivenen himmailemaan joutuikin.

Setin dramatiikka piirtyi kasvavan k�yr�n muotoon tunnelman kehittyess� kitkattomasti herkistelyst� kohti energisemp�� kohkausta. Heti k�rkeen t�r�ytetty, akustisesti kitaroitu ja timantinkovalla hittimelodialla varustettu Brenda esitteli kuulijalle �kuokkavieraiden� vahvuudet tyylikk��ss� paketissa. Monipuolinen mutta tasaisen varma setti huipentui, kun jytisev� single Electric Butt p�r�hti ilmoille s�hk�ist�en kyynisimpienkin rockpoliisien takalistot.

Suomalaisen power popin ikuinen lupaus Penniless oli v��r�ss� paikassa. Shown ja tosifanien kannalta ahdas kapakinnurkka toimi ihan hyvin mutta kolme s�hk�kitaraa, samalla lailla soitettu viisikielinen basso ja tym�kk� rummunly�nti synnytti sellaisen vallipuuron, ett� en tied� kuulivatko herrat itse lainkaan kuinka paskat laulusoundit sielt� alta puski korviin? Toki yhtyeell� on erinomaista biisimateriaalia jokaisella viidell� albumillaan, mutta Artturin todellisuudessa niin iloinen riehakkuus kuin komeat kaaret ja taidokkaat nyanssit j�iv�t aika paljon siit� mihin parhaimmillaan on p��sty. Tyrn�v�t soundit eiv�t toimi ihan joka paikassa � toki Pennilessin kokonaisuuteen KUULUU p��llek�yv�n tym�kk� s�hk�kitara mutta biisien kannalta ilmavampi ote olisi voinut Artturissa helpottaa. Joka tapauksessa, minun mielest�ni kotimaan ykk�skaartin kitarab�ndi olisi ilman muuta kuulunut Yo-talon hiukan enemm�n tilaa mahdollistavalle lavalle.

Keikkahan oli sin�ns� taattua laatua � biiseiss� painotuttiin tuoreimpaan l�ttyyn vaikka toki edellisen erinomaisuuden tarjonnasta ainakin Departures ja Perfume oli kelpuutettu mukaan. Basisti Kimmo Kurittu ei kauaa jaksanut lavan ahtautta vaan l�hti bassoineen soittelemaan yleis�n puolelle ja Alisaaren veljesten keskin�inen kettuilu ja rakkauden jakaminen hymyilytti. Ihan vihoviimeisi� encorevalintoja en ehtinut kuulla, kun tiukka aikataulutus vaati siirtymist� tien toiselle puolelle.

Siell� olikin sitten tarjolla jotain ihan muuta. Kokeellisen elektron trio Konev oli ottanut vahvistuksekseen tunnustetun kantelettaren Eva Alkulan, joka on erikoistunut mm. elektroniseen sek� japanilaiseen etniseen fuusiomusiikkiin. Alkulan j�re� kannel oli yhdistetty piuhalla Konevin koneisiin, joten mit��n puhdasta kantele-n�pp�ily� ei kuultu oikeastaan lainkaan vaan soitinta k�ytettiin s�r�isesti junnaavana s�hk�kielisoittimena, joka ahdettiin efektikoneen l�pi. Huolimatta siit� ett� Alkula erottui muuten keltaisiin ty�sadevaatteisiin sonnustautuneesta Konevista ulkoasultaan, ei kantele noussut mitenk��n soolosoittimeksi kokonaisuudessa vaan oli enemm�n olennainen osa leve��n elektromaailmaan jossa keskityttiin kiitett�v�n paljon enemm�n maalailuun kuin tyls��n tamppaamiseen. Lyhyt ja ytimek�s esitys oli v�ritetty viel� toimivalla videoshowlla. Oikein mielenkiintoinen ja suhteellisen toimiva alkupala Yo-talon illan tarjonnalle.

Festivaalin suurin pys�ytt�j� oli kuitenkin vain akustisen kitaristimiehen kanssa esiintynyt Yona. Konevin kasattua kamansa kokoon, lavalle astuu hiukan vaatimattoman oloinen tytt� ja pitk�nhuiskea rastap�inen poika kitaroineen. Kitaristi alkaa n�pp�ill� heleit� sointuja nukkavierusta nylonkielisest��n, ja dj:n soittama taustamusiikki vaimenee. Sitten tytt� avaa suunsa. �sken viel� meluisasti rupatelleen v�en katse nauliintuu lavalle. Tilaisuus muuntautuu sill� sekunnilla kuin messiaaniseksi hartaushetkeksi. On ainoastaan kitara ja naisen jumalallinen ��ni � kaikki muu ymp�rill� katoaa.

Joskus tasapaksujen keikkojen harmaudessa taivaltaessaan saattaa unohtua, millaisesta pakahduttavuudesta livemusiikissa voi parhaimmillaan olla kyse. Allekirjoittaneelle Yonan ja h�nen �liikkuva pilvi� -kitaristinsa heitt�m� hauraankaunis duo-keikka oli p�r�ytt�v� muistutus el�v�n musiikin kyvyst� koskettaa syvimpi� emootioita. Levylt� tutun orkesterin puuttuminen toi tilaa Yonan aina kuulaan viettelev�st� hempeilyst� v�kev�mpiin revityksiin yltyv�lle ��nenk�yt�lle, jota akustiset kitarat ja ukulele elegantisti tukivat. Vaikka ��nimaailma koostui pienist� elementeist�, se kuitenkin kuohui kaikilla tunnerekisterin taajuuksilla. Mieleen pulpahtavat Jippu-vertaukset voi j�tt�� sikseen, sill� vaikka n�iden kilpasiskosten v�lilt� l�ytyneekin samoja s�vyj�, on Yonan turmeltumaton rehellisyys hyvin et��ll� tuon teenn�isyyden papittaren tekemisist�. H�n muun muassa pyysi sulkea Yo-talon sivuoven, k�vi kesken esityksen vessassa ja tohti jopa laulattaa yleis��, joka ei juuri h�nen biisej��n tuntenut. Sympaattista.

Yonan l�hes uskonnolliseen her��miseen vertautuvasta keikasta toipuva sali joutui palaamaan takaisin karuun todellisuuteen muodikkaan indierockin muodossa, kun kovasti hypetetty blogilemmikki French Films t�r�ytti ensisoinnut ilmoille. T�m�n p��kaupunkilaisen b�ndin post-punkvivahteinen, surf-mausteilla h�ystetty rock tulee takuulla tulevaisuudessa t�ytt�m��n salin kuin salin joraavilla hipstereill�, mutta viel� Valoa-festareilla lavan edustalle ei pahemmin tungosta muodostunut. Veto kuitenkin tihkui nuoruuden energiaa, ja pienest� j�nnityksest� huolimatta pojat tarjosivat oikein viihdytt�v�n shown. Mehev�t bassonlinjat ja jyhke�t rumpukompit potkivat rintakeh��, mutta vokaalien ja kitaroiden osalta ��nimaailma edusti taas sit� kuuluisaa yo-talom�ss��. Harmi, sill� laulajan tyylik�s, iancurtisvivahteinen ��ni olisi ansainnut enemm�n tilaa � nyt se vain kimpoili betoniseiniss� lev�ht�en metalliseksi kaikupuuroksi.

T�t� oli odotettu � saksalainen pitk�n linjan suosikkiyhtye Stereo Total. Tampereella. T�ydess� iskussa. Vuonna 1993 perustettu yhtye on ehtinyt olla monessa mukana ja b�ndin kulttisuosio oli Yo-talollekin ker�nnyt joukon tosifaneja jotka osasivat ulkoa suunnilleen jokaisen esitetyn kappaleen. Laulussa, kazoossa, ly�miss� ja ties miss� vaikuttavan homssuisen mutta ihanan Francoise Cactuksen ja konevelho, laulaja, efektimies, kosketinsoittaja ja ties mit� soittavan tivolipunkkari-viihdytt�j� Brezel G�ringin kemia on omaa luokkaansa ja mink��nlaista kuilua yleis�n ja b�ndin v�lill� ei ollut. Niinp� v�kim��r� ei ollut mik��n este sille ett� parisenkymment� halukasta p��si lavalle bailaamaan duon kanssa ja G�ring p��si my�s surffaamaan yleis�n k�sien varaan.

Sielt� t��lt� napsittua pohjamateriaalia hy�dynt�v� Stereo Total yhdistelee Cactuksen kujertavan laulun ja moninaisten kielivalintojen kuorruttamaan ja yleis�n pylly� liikuttavaan keitokseensa niin autotallipunk-asennetta, lelu-elektroa, lo-fi-henke� kuin chanson-laulelmallisuutta. Salt n� Pepa -versiointi Push It kuului eitt�m�tt� best of-tyyppiseen biisilistaan, my�s yleis�st� mukaan pyydetyn neidon kanssa jammailtu L�Amour � trois oli setin ehdottomia kliimakseja. Uusimman levyn Baby Ouhn I Wanna Be A Mama, Plastics-versiointi I Love You, Oh No, viiden vuoden takaisen Do The Bambin nimiraita ja niin edelleen ja niin edelleen. Vaikka yhtyett� voi toki syytt�� siit� ett� tahkoavat vuodesta toiseen ihan samoilla suksilla niin ei se muuta sit� tosiasiaa ett� omassa sarjassaan Stereo Total on ehdotonta parhautta ja Yo-talon ja Valoa Festivalin keikka oli mahtava!

Jatka t�st� lauantaille.

Teksti: Jussi Saarinen ja Ilkka Valpasvuo, kuvat: Valpasvuo