Tav Falco & Panther Burns (Usa)
24.09.2002
Klubi/Tampere
Vaikka yhdysvaltalaisen Tav Falcon ansiot sekä musiikki – että elokuva-alalla ovatkin kiistattomat, suunnistin Klubille pitkälti siinä toivossa, että miehen taustaorkesteri Panther Burnsin riveistä löytyisi eräs Alex Chilton. No, kyseinen Big Star -legenda ei bändin riveissä enää soittanutkaan (vaikka kiistämätöntä yhdennäköisyyttä PB:n kitaristi Gregoire Garriguesiin olikin), mutta tämä ei viihdyttävää esiintymistä juurikaan haitannut. Tav Falcon live-settiä kun voi luonnehtia kaikkea muuta kuin tylsäksi.
Alun teknisten ongelmien jälkeen saatiin seurata miehen kahta tuoretta musiikkivideota. Loistavan Love’s Last Warningin (jossa mukana mm. undergroundmies Kenneth Anger) jatkeeksi nähtiin 20-luvun film noir-henkinen pätkä, jonka musiikillinen sisältö ei tosin itselleni jäänyt mieleen. Varsinaisen soitannon alkaessa annoin itseni melkein pettyä – ensi kuulemalta Falcon sakin rokkaus oli hieman velttoa ja hetkittäin jopa kaavamaista, mutta illan loputtua olin myyty. Mistä moinen kelkan kääntö, saanee kysyä?
Ensinnäkin; Tav Falco bändeineen osoitti parin tunnin settinsä aikana varsinaista seikkailijamieltä, soittamalla niin rock’n’ rollia, tangoa, mamboa ja mitä lienee niiden ristisiitoksia. Toisekseen, bändin aluksi kulmikkaalta vaikuttanut svengi oli loppua kohti niin arvaamatonta poukkoilevaa, ettei sitä voinut olla ihailematta. Lisäksi koko nelikosta huokui eräänlaista selittämätöntä mystiikkaa, joka useimmilta tämän päivän yhtyeiltä puuttuu. Sitä EI saavuta Popstars -kurssilla, sen joko saa syntyessään tai sitten ei.
Biisilistasta (jonka Falco oli ilmeisen heikon näkönsä vuoksi teipannut Hofner-viulukitaransa taakse) saattoi bongailla useita tuttuja lainasävelmiä; ikivihreät tangot Hopeinen kuu (italiaksi tottakai) ja Tulisuudelma saivat Falcon käsissä kokea varsin kovaa runtelua, mutta yllättäen versiot toimivat ruudin lailla. Hieno osoitus siitä ettei oikeassa hengessä soitetulla intohimotangolla ole mitään tekemistä vesitettyjen tangomarkkina-schlaagerien kanssa!
Jari Jokirinne, kuvat Ilkka Valpasvuo
